Yhdessä vietetyn joulukuun jälkeen tammikuu 2008 tuntui ankealta. Syksyltä tuttu Kansasin aikavyöhykkeellä eläminen jatkui vähintään yhtä hulluna, eikä tietysti vähiten Atlantin ylityksen aiheuttaman aikaerorasituksen vuoksi. Öiset puhelut, pahimman ikävän iskiessä jopa Scottyn kännykkään, olivat aikaavievin harrastukseni.
Oli kulunut vuosi siitä, kun Scotty joutui päättämään työn ja tytön välillä. Meiltä silloin pois viety yhteinen tulevaisuus, vaikkakin edelleen avonainen sellainen, oli kuitenkin olemassa, ja se oli mukava tunne.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Tiistai 8.1.2008 klo 04:31
Ilmainen Skype-mainos
Olisikohan vielä jotain pieniä jet lagin oireita ilmassa, kun tämmöiseen aikaan heräilen. Menin kyllä "päikkäreille" kahdeksan maissa (heräsin kymmeneltä), joten en voi syyttää kuin itseäni (ja vähän jet lagia) aikaisesta heräämisestä, mutta pakko oli taipua Nukku-Matin tahtoon, kun kahtena edellisenä yönä olin nukkunut yhteensä kahdeksan tuntia.
Näin sitä paitsi ihan kamalaa untakin. S seurusteli veljensä kihlatun kanssa, mutta minäkin olin ympyröissä mukana jollakin sairaalla tavalla. Sitten se jätti minut yksin johonkin, ja minun piti lähteä seikkailemaan sen autolla, kun piti vissiin S:n vanhempien talolle päästä. Kun vihdoin pääsin pihaan, S halaili jonkun tuntemattoman tytön kanssa pihassa, eikä ollut moksiskaan minun paikalle ilmestymisestä. Koko uni oli jotenkin... ahdistava. Riideltiin vain ihan hirveästi.
Onneksi ostin eilen Skype-kredittiä (luurit korville -> soitto amerikkalaiseen mobiilitelefuuniin -> 0,017€/min -> mahtava keksintö!), joten pystyin soittamaan S:n kännykkään. Se on nimittäin kaverinsa luona panemassa olutta, joten perinteiset kommunikaatiotsydeemit eivät olisi tavoittamiseen riittäneet. Se pyysikin minua soittamaan, jos herään johonkin älyttömään aikaan (check) ja haluan puhua (check).
Pistin siis pirauttaen, ja siellä se oli leikkimässä legoilla. Minun iso mies. Se sanoi, että se tulee kohta kotiin, koska paneminen on loppuvaiheessa. Painajaisiakin se yritti karkoittaa. En tiedä, toimiko se. En ole kokeillut enää nukkua, eihän se Nukku-Matti enää välttämättä osaa tulla tänne.
Skype - kaukosuhteiden pelastaja.
Sunnuntai 13.1.2007 klo 15:00
Odotusta
I've got nothing. Ei ole oikeasti ollut oikein mitään kirjoiteltavaa, kun mitään ei oikein tapahdukaan. Tykkäämiseen täältä käsin on taas tottunut, vaikka toki kaipuu kainaloon on kova. Molemmilla. Tänä aamuna S esimerkiksi valitti kaverinsa synttäririennoista kotiuduttuaan, ettei hän voi keskittyä hauskanpitoon, kun ikävöi ja ajattelee minua. Seonnu se on. Mutta tiedän kyllä tunteen.
Jotkut ihmiset ovat tässä viime aikoina unohtaneet oikean ja vasemman eron, sillä S:n antama sormus on aiheuttanut kyselyjä kihlauksesta. Muutenkin tuntuu, että joka tuutista tunkee kihlaus- ja hääjuttuja. S:n veli kysyikin S:ltä viimeisenä Kansas-iltanani "Do you feel like the gods are against you?". Olimme jäätelöbaarissa, ja radiosta kuului "going to the chapel and we're gonna get married". Tämä siis sen jälkeen, kun S:n sisko oli puhunut, miten se saa minustakin pian siskon.
Menee tämäkin päivä näköjään S:n heräämistä odotellessa. Saan odotella vielä jonkin aikaa, kellohan on siellä vasta seitsemän aamulla. On se tämäkin elämää.
Torstai 17.1.2007 klo 09:15
Tässä ja nyt
Lueskelin eilen aikani kuluksi vuodentakaisia merkintöjä, ja kas, siitähän on vuosi, kun tuli tuomio, ettei saada olla missään tekemisissä. Oli niin maan toivoton olo. Toivoton oli tilannekin. Jossain takaraivossa kuitenkin kyti varovainen toive siitä, että ehkä parin, kolmen vuoden kuluttua tilanne on toinen. S antoi minulle oikein kaulakorunkin varmistaakseen, etten unohda sitä.
Vaan tässä ollaan, nyt jo. Monta kokemusta sekä sydänsurua (ja -iloa) rikkaampana. Yhdessä, vaikka kaukana toisistamme edelleen. S sanoi tänä aamuna, että hän on onnellinen jopa silloinkin, kun riidellään (onneksi emme harrasta sitä kovin usein). Jo se, että saadaan ärhennellä toisillemme oikein luvan kanssa on luksusta.
Puhuttiin siitäkin, miten meillä molemmille taisi jäädä arpia koko koettelemuksesta, joka siis alkoi vuosi sitten. On tiettyjä asioita, joista emme halua puhua, emme halua kuulla, joita emme halua muistella. Onneksi ei ole pakko, ellei joku (esim. S:n "ystävä") ole pakottamassa. On paljon mukavampi keskittyä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen, kun meillä sellainen nyt kerran on. Vanhojen, epätoivoisten, surkeiden merkintöjen lukeminen ja menneen tiedostaminen saa minut tosin arvostamaan nykytilannetta enemmän. Enkä todellakaan pidä S:ää itsestäänselvyytenä. Onhan meillä hieman omituinen historia, kun tarkemmin ajattelee.
Muistan taannoin ajatelleeni ja epäilleeni, että kulttuurierot ja niiden tuoma jännitys on suuri(n) syy molemminpuoliseen viehätykseen, pessimisti kun olen. Pelkäsin vähän, että pelkästään sen takia jaksoimme roikkua toisissamme kiinni. Oltiin toisillemme jotain uutta ja eksoottista, kielletty hedelmä. Tajusin tässä hiljattain, että se uutuudenviehätys ja erilaisuuden ihmettely on kadonnut, mutta kiintymys ja viehätys toisiamme kohtaan ei ole. Eikä muunlainen ihmettely. Taitaa tässä jutussa olla kyse muustakin kuin siitä, että sekakulttuurinen suhde on romanttinen ja jännä juttu.
Vaikka olenhan minä sen aina tiennyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti