Meillä meni helmikuussa 2008 vissiin niin hyvin, että minun piti kehitellä ongelmia ihan ilmasta. Menneisyyden ihan oikeat ongelmat olivat ilmeisesti jättäneet kuitenkin sen verran syvät arvet, ettei niitä muutamassa kuukaudessa paranneltukaan. Huolestuin siis heti, jos Scotty ei ollutkaan hömelö itsensä tai oli hiljainen ilman mitään sen kummempaa syytä.
Scotty täytti vuosia. Vaikka 24 tuntui silloin isolta numerolta, niin voi että me olimme vielä keskenkasvuisia. Taidammepa olla vähän vieläkin.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Keskiviikko 6.2.2008 klo 13:40
I've Been a Martyr for Love
Viime viikko meni niin kiireisissä merkeissä, ettei oikein joutanut murehtimaan mitään. Ei oikein ollut mitään syytäkään, mikä on aika harvinaista, kun on kuitenkin aika kova kaipuu tuonne kauas koko ajan. Kandintyön edistyminen (vähäinen tosin), pikavisiitti kotipuoleen ja nukkuminen nostattivat mielialan aika korkealle. S:lläkin oli tietysti näppinsä pelissä, kun se muun muassa keksi tieteellisen tavan todistaa tunteensa ("love postulate").
Vaan sepä pisti vielä paremmaksi maanantaina. Olin Super Bowlin jäljiltä vähän väsynyt, joten otin sitten päikkärit S:n ollessa töissä. Lyhyiden unosten aikana se oli ehtinyt runoilla vaikka mitä. Sillä oli joko jäänyt lääkitys liian vähiin tai sitten oli napsinut jotain tabuja liikaakin, niin ruusunpunaista tekstiä se nimittäin sai aikaiseksi. No ikävöitiin siinä sitten toisiamme puolin ja toisin. Kuumotti oikein poskia, kun hymyilytti niin.
Kotiin tullessaan se oli erittäin hiljainen. Näin naisihmisenä minä tietysti aloin miettiä, mitä olin tehnyt väärin, missä mätti, kun aiemmin päivällä leperrellyt S kuulosti vaisulta. Huolestuin, ja pyörittelin päässäni kaikenlaisia asioita samalla, kun leikittiin taas sankareita pelimaailmassa. Eihän se nyt ollut mitenkään mahdollista, että S:llä ei ollut mitään ongelmaa (minun kanssa) ja se oli muuten vain hiljainen. Tai hiljaisempi kuin aiemmin. Ei mitenkään.
Vaikka niinhän se tietysti oli. Olen huomannut, että minulla on ollut viime aikoina tapana syyttää itseäni asioista, jotka eivät ole välttämättä edes todellisia. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi heti, jos meillä menee S:n kanssa sukset vähänkin ristiin. En tiedä, onko kyse perusmarttyyriydesta, joka taitaa olla tunnuksenomaista toiselle sukupuolelle, vai siitä, että välitän ihan liikaa ja pelkään, että S tajuaa, etten olekaan niin mahtava, kuin se tuntuu luulevan. Veikkaisin vähän molempia. Ehkä siinä on mukana ripaus huonoa itsetuntoakin.
Haluaisin kovasti päästä(ä) irti tästä tavasta. Pitäisi varmaan pikkuhiljaa tajuta, että S tykkää minusta ihan tällaisena, eikä minun tarvitse pelätä sitä, että se nyt johonkin kärhämään loppuu. Viime kevään ja kesän aikana opittiin varmasti tuntemaan toistemme pimeimmätkin puolet, joten olemattomat ja merkityksettömät erimielisyydet ovat pientä sen rinnalla. Jospa muistaisin tuon seuraavan kerran, kun tunnen itseni maailman kiittämättömimmäksi ja tyhmimmäksi tyttöystäväksi.
Kaikkihan on taas paremmin, kun päästään halaamaan toisiamme hyvien ja huonojen hetkien jälkeen (nelisen viikkoa enää!). Eikä tämä elämä nytkään lopun lopuks (thank you, Keith Armstrong) mitenkään kamalaa ole. Olisi vain ihan parasta saada olla yhdessä. Samassa paikassa, ilman että pitää miettiä lähtemistä.
On aika kutkuttavaa, että se saattaa olla mahdollista jo ensi syksynä.
Perjantai 8.2.2008 klo 10:25
Happy Birthday
S täyttää tänään 24.
 |
| Melkein aikuinen jo. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti