perjantai 20. marraskuuta 2015

Perinneperjantai: Jälleen yksin

USA-reissuni jälkeen toin tuliaisina Suomeen erään miekkosen, joka ei ollut matkustanut kotimaansa ulkopuolelle lyhkäistä pyrähdystä Kanadaan lukuunottamatta. Kansasin puolikas lomastani oli ollut tohinaa täynnä - jopa niin täynnä, että ajoimme vielä lähtöä edeltävänä iltana Emporiaan moikkaamaan kavereita vain ajaaksemme takaisin Kansas Cityyn aamuneljältä todella vähäisten paljaalla lattialla nukuttujen unien jälkeen. Miehen ensimmäinen matka Eurooppaan alkoi siis melko väsyneissä tunnelmissa.

Pääsimme taas yhdessäolon makuun, joten palaaminen kaukosuhteen karuun arkeen oli luonnollisesti hankalaa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Lauantai 17.11.2007 klo 22:40

Miksi sinä kesytit minut? Part Deux

Nyt sattuu. Ihan vain sen takia, että S ei ole enää tuossa vieressä siliteltävänä ja rutisteltavana. Tuntuu kuin minusta olisi repäisty iso pala pois. Sydämestä.

Olen viettänyt blogimaailmassa hiljaiseloa ihan sen takia, kun omassa maailmassa on tapahtunut niin paljon. S:n kanssa vietetyt nelisen viikkoa olivat mahtavaa aikaa. En vaihtaisi edes kinasteluja ja pieniä yhteenottoja pois, vaikka ne nyt tuntuvatkin täysin turhilta. En vaihtaisi pois hetkeäkään.

Vietin (toistaiseksi) viimeisen USA-viikon Kansasissa S:n vanhempien luona. Varsinkin isä tykkäsi minusta kovasti ja halusi minut mukaan joulukorttikuvaankin. Oli todella mukavaa ja leppoisaa. Juhlittiin Halloweenia käymällä tiistaina kummitustalossa ja keskiviikkona jakamalla karkkeja ja naamioitumalla itsekin. Viimeisenä iltana ajettiin vielä Emporiaan, ja törmäsin sattumalta moniin ja taas moniin vanhoihin tuttuihin. Parasta oli kuitenkin olla vihdoinkin avoimesti S:n kanssa yhdessä. Vielä viimeisen illankin aikana saatiin kuulla yllättäviltä tahoilta, että meidän puolesta ollaan onnellisia. Ollaan kyllä itsekin. Varsinkin S:n kaveri Tom kävi halailemassa minua monta kertaa illan aikana ja sanoi, että teen S:n todella onnelliseksi, ja se on Tomille tärkeintä. Tuntui aika kivalta.

Pari viikkoa sitten lennettiin Suomeen. Matkustettiin neljällä eri lentokoneella ja kahdella junalla, ennen kuin päästiin perille Vaasaan. S ihmetteli jatkuvaa pimeyttä ja lunta, mutta suuremmilta järkytyksiltä taidettiin välttyä. Sanoi se tosin, että suomalaiset saattaisivat äkkiseltään vaikuttaa töykeiltä, jos ei tietäisi kulttuurista mitään. Ollaanhan me vähän jäyhiä.

Oltiin Vaasassa sen aikaa, että ehdin käydä koulua pari päivää. Koulupäivien välissä kierreltiin kaupungilla ja vietettiin aikaa kavereiden kanssa. Perjantaina matkustettiin lisää, kun mentiin tapaamaan perhettäni. Tapaaminen sujui todella hyvin, ja pelattiin perjantai-iltana sitten vielä varmuuden vuoksi beer pongiakin, jotta tunnelma keventyisi.

Kielimuurista huolimatta S sulautui porukkaamme erinomaisesti. Kotiväki ja sukulaiset tuntuivat tykkäävän S:stä (ja mikäs on tykätessä), ja Kuopiossa ja Lapinlahdella treffatut kaveritkin ottivat S:n avosylin vastaan. Ei olisi oikein voinut enää mennä paremmin.

S tykkäsi olla Savossa, kun sai peuhata lumessa ja tavata ihmisiä. Se viihtyi vanhempieni tykönäkin oikein hyvin, kun isä tarjosi hyvää ruokaa ja juomaa ja äiti juttuseuraa. Taisivatpa vanhuksetkin tykätä S:stä, kun olivat ostaneet sille Marimekon raitapaidan. Äiti meinasi eilen saada minut itkemään jo ennen junaan astumista, kun se antoi S:lle paitapaketin ja sanoi S:lle, että se tekee minut onnelliseksi.



Tekeehän se. Sen takia nyt onkin niin tyhjä olo. Rutisteltiin lentokentällä toisiamme kuin viimeistä päivää, vaikka luultavasti ja toivottavasti nähdään jo muutaman hassun viikon päästä. Silti toisesta irti päästäminen tuntui vaikealta. Helpommalta tosin kuin viime keväänä; nyt sentään tietää, että nähdään, pian vieläpä. S kylläkin sanoi, että "We have to stop doing this." Doing what? "Leaving."

Yritin olla itkemättä lentokentällä. Onnistuinkin siinä yllättävän hyvin. Julkisilla paikoillakin (junassa, asemilla, kaupungilla) purin hammasta ja vältin kyynelnorot. Kotiin päästyäni ei pidättely enää auttanut, kun näin S:n minulle jättämät housut ja pehmolelun. Tuntuu tyhmältä kutsua tätä kämppää kodiksi, kun se ei siltä nyt todellakaan tunnu, jos on koskaan tuntunutkaan. Ollaan tässä monesti jo todettukin, että koti on siellä, missä sydän on. Koti on S:n sylissä.

No on hempeetä.
Meiltä kysyttiin yhteisen loman aikana lukemattomia kertoja tulevaisuudensuunnitelmista. Käännettiin vähän veistäkin haavassa, kun muistutettiin pitkistä tulevista erossaoloista. Yritettiin itse keskittyä vain nykyhetkeen, mutta ymmärtäähän sen, että muilla(kin) riittää kysymyksiä tulevaisuudesta. Vuosi sitten olin jo kirjoittanut yhteisistä tulevaisuudenhaaveista, ja pelkkiä haaveita ne silloin todellakin olivat. Haaveita ne ovat vieläkin, mutta paljon lähempänä toteutumista kuin koskaan aiemmin.

Kun joku vielä pyyhkäisisi tämän raastavan kaipuun ja ikävän pois, niin kaikki olisi erinomaisesti. Meni ehkä kymmenen minuuttia tottua siihen, että toinen onkin vieressä koko ajan, vaikka edellisestä kerrasta oli aikaa reippaanlaisesti. Tuntuu menevän paljon enemmän aikaa tottua siihen, ettei enää voikaan halata ja rapsutella S:ää.

Loppukevennys.
Sunnuntai 18.11.2007 klo 22:13

Yksin kotona

Tämä päivä on ollut huomattavasti helpompi kuin eilinen. Ikävä on tietenkin edelleen kova, se nyt on selvä, mutta S:n aamuinen puhelu helpotti. Vielä ennen nukkumaanmenoaan se sanoi yhteisen aikamme saaneen sen tykkäämään minusta vielä aiempaa enemmän, jos mahdollista. Tiedän tunteen.

Sen äiti oli kysynyt S:ltä melkein heti ensitöikseen, ollaanko me kihloissa. S oli vain vastannut, että vaikka sitä onkin ollut viime aikoina liikkeellä (S:n perheessä vietetään ensi vuonna kaksia häitä), niin ei nyt sentään. Minua huvitti äidin utelut. Kihlajaiskissa on ollut viime aikoina pöydällä monen eri tahon toimesta, ei tosin meidän. What's the hurry?

En osaa olla enää yksin. Osasin olla S:n kanssa tekemättä mitään, mutta nyt tekemisen puute ahdistaa. Tai siis mielekkään tekemisen puute. Nytkin minua odottaisi pari koulutehtävää, mutta ruotsi ei jaksa innostaa. Sen sijaan minua innostaisi kaivautua S:n viereen peiton alle katsomaan jotain hyvää elokuvaa. Elokuvien yksin katselukaan ei kiinnosta. Oon ihan tylsä yksin.

Ja nyt odotan, että se soittaisi taas. Koska mulla on ikävä. Enkä osaa tehdä mitään, ennen kuin se soittaa.

6 kommenttia:

  1. Aina luen sun jutut, puhelimella tosin jolla en ikinä kehtaa alkaa kommentoimaan. Mutta nyt oon koneen ääressä, ja pakko sanoa että ihan mahtavia nää muistelot (ja muutkin jutut) :) Laitankin sinut seurantaan instassa, tuosta sivupalkista bongasin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, tosi kiva kuulla! Kiitos kommentista, nää piristää aina. :)

      Poista
  2. Mä kanssa kommentoin, että vaikka näihin vanhoihin juttuihin ei sinänsä ole mitään kommentoitavaa, niin nää on just nyt mun lemppariosuus tässä blogissa. :)

    VastaaPoista
  3. Piti vetää happea pari tuntia... itkinkin vähän. En muistanutkaan tuota paitajuttua. Kyyneleet tulivat siksi, sillä mieleeni palautui hetki, jolloin tajusin kaksi asiaa: olet löytänyt jotain sellaista, mitä kaikki eivät löydä koskaan ja olen menettämässä sinut tuhansien mailien päähän. Ja näin jälkeen päin ajatellen en menettänyt mitään, mutta voitin suunnattoman paljon.

    <3 äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas melkoisen kauniisti kirjoitettu. Kiitos.

      Poista