tiistai 24. marraskuuta 2015

Globaali naimakauppa

Lentokenttähyvästien jälkeen käy aina mielessä, miten erilaista olisi asua Suomessa. Tai edes Euroopassa. Välimatka olisi verrattain lyhkäinen ja lippuhinnat inhimillisiä. Näkemistiheys moninkertainen.

Vaikka olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen löytänyt tuommoisen toisen tavan tollon rinnalleni tätä elämänpolkua kulkemaan, niin ei se aina helppoa ole. Kansainvälinen parisuhde nimittäin. Seuraa huomioita elävästä elämästä:

Kommunikointi

Perhe ja ystävät eivät välttämättä ymmärrä puolisoa, ja sama pätee toisin päin. Englanti on aika yleisesti ymmärrettävissä oleva kieli, mutta kun harvoin kieltä käyttävän eteen laitetaan nopeasti puhuva amerikkalainen, niin kieli ja kuulo menee helposti solmuun. Menipä minultakin, englantia pääaineena yliopistossa opiskelleelta, tovi jos toinenkin, ennen kuin en enää jännittänyt englanniksi kommunikointia natiivipuhujan kanssa. Puhelimessa puhumista kammoan edelleen.

Kielimuurin, vaikkakin verrattain matalan, vuoksi en osaa rentoutua kaksikielisessä seurassa kovin helposti. Haluan pitää huolta siitä, että kaikki osapuolet ymmärtävät toisiaan, eikä kenellekään tule epämukava olo. Huoli on kyllä usein täysin turha, sillä olen huomannut, että jos yhteisiä sanoja ei juuri tietyllä hetkellä löydy, kommunikointi hoituu muulla tavalla, joten jatkuvassa valmiustilassa olevaa simultaanitulkkia ei juurikaan tarvita. Tosiasia on kuitenkin se, että jos mahtava mieheni olisi suomalainen ja kommunikointi olisi vaivattomampaa, perhe ja ystävät tuntisivat hänet paremmin.

Kulttuurierot

Ruotsalaisvitsit eivät avaudu puolisolle. Koskaan. Suomea puhumaton mies ei ymmärrä suomalaisuuttani, vaikka onkin saanut intensiivikurssin sisusta, saunasta ja salmiakista. Minä taas en ymmärrä kaikkia kulttuurisidonnaisia tarinoita miehen lapsuudesta, sillä nuoruuteni Amerikka koostui Bruce Willisistä ja Ridge Forresterista. Erot eivät ole räikeitä tai elämää suurempia, mutta joskus harmittaa, kun en osaa enkä halua selittää, miksi Juicen Syksyn sävel itkettää. Toinen suomalainen ymmärtäisi.

Välimatka

Kaukosuhde ei koskaan loppunutkaan, vaan muutti muotoaan. Asuttiinpa missä päin maailmaa tahansa, vähintään toinen on kaukana kotoa. Kaukana rakkaista. Kylässä käyminen on iso ja kallis urakka, molempiin suuntiin. Atlantin yli ei niin vain pyrähdetä, ja matkustaminen vaatii työssäkäyviltä ja perheellisiltä melkoista suunnittelua. Aikaa ja rahaa.

Lasten syntymän jälkeen jokainen kilometri tuntuu kaksinkertaiselta, ja kun niitä oli valmiiksi jo melkoisen monta, niin kylläpä joskus surettaa. Skypen kautta on hankala halata.

*****

Onneksi nuo kaikki hankaluudet voi halutessaan vinksauttaa positiivisiksi jutuiksi. Aitiopaikka vieraaseen kulttuuriin on aika mahtava juttu, niin minulle kuin läheisillenikin, ja kielikylpy on aina hieno asia. Tuo raastavan pitkä välimatka takaa sen, että kun olemme yhdessä, se on ikimuistoista.

Kansainvälinen parisuhteemme ei vaikuta pelkästään meihin. Sen tiukka ote ylettää melkein maapallon ympäri, koskettaa monia. Se on vienyt erään tuhlaajatyttären valtameren toiselle puolelle ja tehnyt kahdesta umpisavolaisesta kahden puoliamerikkalaisen isovanhempia. Se on lyönyt ison loven meillä vierailleiden lompakoihin, ja yrittänyt tunkea Mattia meidänkin kukkaroihin.

Kotini on nyt ja mitä todennäköisimmin aina täällä, ja olen onnellinen. Onnekas. Sen eteen on pitänyt tehdä isojakin uhrauksia, ja ne uhraukset ovat valitettavasti lennättäneet sirpaleita muidenkin elämään. Tiedän kuitenkin, että vaikka välimatka, kieli- ja kulttuurierot eivät välttämättä tee tilanteesta kenellekään helppoa, niin kukaan ei ajattele, että olisin tehnyt virheen lähtiessäni tuon pörröpään matkaan. Kaikista vähiten minä.

Sovitaan yhteen yhtä hyvin kuin... Kuka arvaa? (Viikset eivät kuulu asuun, mutta päätyivät taas jostain syystä nenän alle...)

21 kommenttia:

  1. Näitä juttuja on tullut itekin mietittyä paljon, vaikka mulla onkin sinänsä helpompi tilanne, että oma mies on puoliksi suomalainen, asunut Suomessa viitisen vuotta ja ymmärtää Suomea jotenkuten. Silti eniten stressiä itelle aiheuttaa ehkä juuri mun perheen kanssa vietetty aika, kun meinaa tuo mies jäädä väkisin ulkopuoliseksi, kun ei ymmärrä. Ja sitten taas sukulaiset ei kaikki uskalla tai vaivaudu puhumaan englantia. Vaikka varmaan osaavat sitä paremmin kuin mies suomea. Se on jännä kun me suomalaiset ollaan niin ujoja vieraiden kielten käytön kanssa.

    Meillä onneksi ymmärretään saunan, Fazerin, pullan yms. päälle, vaikka kaikkia suomalaisuuteen liittyviä juttuja ei tajutakaan:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tutulta kuulostaa. Oon ite tosin monesti pääsyyllinen miehen ulkopuoliseen oloon, kun aloitan pälätyksen suomeksi suomalaisessa porukassa. Pitäisi petrata!

      Scottyllakin on onneksi jonkin verran kosketuspintaa suomalaiseen kulttuuriin kahden siellä asutun vuoden jälkeen, mutta se ihan syvimmän suomalaisuuden ymmärrys puuttuu, luonnollisesti. Samoin kuin tietysti multa amerikkalaisuuden. :)

      Poista
  2. Ei ne vaikeudet lopu koskaan! Toisaalta elama on rikkaanpaa kuon monokulttuurissa. Olen ollut yli 40v aviossa am-irlantilaisen kanssa. Monesta pitaa luopua, mutta paljon myos saa. Olen aika privaatti luonteeltani, joten ehka olin sopiva rooliin. Lapsille on jaanyt tietenkin ' mista me ollaan' tunne ja suomaliaset serkut ovat vieraita. Nyt, elakeikaa lahestyessa mietin teinko oikein seikkailuun lahtiessani...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se taitaa olla, että paljon se ottaa, mutta paljon se antaakin. :) Minua ei ole vielä pohdituttanut seikkailuun lähtö, mutta avioliittovuosia onkin takana vasta kuusi ja ulkomailla (yhtäjaksoista) asumista viisi. ;) Jännä nähdä, minkälaisen identiteetin lapset itselleen luovat!

      Poista
  3. Ei ne vaikeudet lopu koskaan! Toisaalta elama on rikkaanpaa kuon monokulttuurissa. Olen ollut yli 40v aviossa am-irlantilaisen kanssa. Monesta pitaa luopua, mutta paljon myos saa. Olen aika privaatti luonteeltani, joten ehka olin sopiva rooliin. Lapsille on jaanyt tietenkin ' mista me ollaan' tunne ja suomaliaset serkut ovat vieraita. Nyt, elakeikaa lahestyessa mietin teinko oikein seikkailuun lahtiessani...

    VastaaPoista
  4. Hyvä kirjoitus! Itsekin mietin näitä säännöllisin väliajoin. Kirjoitin viimeksi aiheesta täällä :http://ajatuksiasaksasta.blogspot.de/2015/11/ulkomaille-muuttaminen-kieleen.html Meidän tilanne on kyllä sikäli "helpompi", että asutaan Saksassa eli huomattavasti lähempänä Suomea. Mutta se ei tietenkään muuta sitä, että kommunikointi miehen ja sukulaisteni ja ystävieni välillä on (saksankielistä siskoani lukuunottamatta) aina vähän vaikeaa. Vaikka melkeinpä kaikki osaavat englantia, on se kuitenkin ihan eri asia kuin jos voisi puhua suomea. Viime jouluna miesraukalla meni ihan oikeutetusti vähän hermot, kun joulupöydän keskustelu käytiin käytännössä kokonaan suomeksi. Hän ymmärtää usein, mistä on kyse, mutta pitkässä keskustelussa sekin hämärtyy. Nää on musta vaikeita juttuja: tottakai haluan itsekin puhua äidinkieltäni kotona ollessani, ja onhan se meidän pojallekin tärkeää. Ja onhan se niinkin, ettei mies koskaan opi suomea, jos ei sitä kuule. Toisaalta taas pelkän suomen käyttäminen ei kyllä tässä vaiheessa vielä onnistu mitenkään, joten joku kompromissi on tehtävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, miten tuttua! Ilmaisit tosi hyvin kahden kielen kodissa asumisen vaikeita puolia ja dilemmoja. Meidän suomeksi käydyt keskustelut olisivat älyllisesti aika onnettomia, sillä miehen sanasto koostuu enimmäkseen sanoista, kuten kalja, kaunis ja kakka, eli englannilla mennään!

      Poista
  5. Niin tuttua! Olin reilut 20 vuotta naimisissa italialaisen kanssa. Eromme ei johtunut kulttuurieroista, vaikka sitä minulta on usein kysytty. Kumpikin omaksui toisen kielen ja kulttuurin, joten oltiin aika tasoissa näissä asioissa, mutta niitä toisen kulttuurin nyansseja ei kuitenkaan voi oppia, ne täytyy elää. Esim. mainitsemasi Juicen biisi kuulosti miehestäni vain surkealta valitukselta. Opin ajan saatossa välttämään asioita, joita toinen ei vaan pystynyt tajuamaan. Nyt olen joskus leikitellyt ajatuksella, että jospa taas rakastuisin ulkomaalaiseen. Eihän sille mitään voisi, mutta kieltämättä ensin tulee mieleen, että en jaksaisi enää aloittaa kaikkea alusta...kuka on Juice? Miksi käydään saunassa? Miksi Jeppe juo ja se muita naurattaa?...jne.jne. On vaan niin helppoo, kun toinen tajuaa heti pointin :) Lopuksi kiitos kivasta blogistasi. Siitä pulppuaa meidän savolaisten (hyvä) huumori :D T:Sole

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen ollut ihan yllättynyt, miten iso osa omaa identiteettiä suomalaisuus on, ja toisaalta, miten pienistä asoista se iso kokonaisuus koostuu. On ollut mahtavaa raottaa kulttuurista mitään tietämättömälle suomalaisuuden saloja, mutta välillä se käy väsyttäväksi, ja silloin on mieluummin hiljaa, kuten sanoitkin. Olen aika usein katunut koiran nimeämistä Sisuksi. "What does "Sisuuuu" mean?" Niin, tuota...

      Iso kiitos kommentista! :)

      Poista
  6. Hieno teksti! Me ollaan kokonaan suomalainen perhe Amerikassa, mutta likka on seniori ja väistämättä muuttaa kotoa pian. Ja todennäköisesti löytää puolison muualta kuin Suomesta. Ja vaikka löytäisikin sieltä, niin me ollaan täällä. Ja sitten on tämä marraskuu, jonka julistan viralliseksi koti-ikäväkuukaudeksi. Mutta samaistun tunnelmiisi ja minusta on niin ihanaa myötäelää Sinunkin elämääsi.
    Ja siitä saunasta siellä mökkirannassa olen avoimesti kateellinen! Ihanaa juhlakautta Sinulle ja perheellesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä aika vuodesta on kyllä kieltämättä pahinta koti-ikäväaikaa! Tirauttelinpa tuossa viikonloppuna pari kyyneltä, kun kuuntelin suomalaisia joululauluja... Minä - karski suomalainen!

      Vähän jo hirvittää valmiiksi ajatus siitä, että nämä lapsukaiset lennähtävät maailmalle, mutta eipä mulla taida siihen paljoa olla sanomista, varsinkaan tällä "rikos"rekisterillä. Toivottavasti saavat mukaansa parhaat palat suomalaisuudesta ja amerikkalaisuudesta! Mökkisaunan luulisi ainakin auttavan siinä ensimmäisessä. :)

      Poista
    2. Niin, ja Happy Holidays myös teille!

      Poista
  7. Totta! Aina joku osapuoli tuntee olonsa ulkopuoliseksi jollain tapaa, kun yhteistä kieltä ei ole. Omassa tapauksessa on kuitenkin ollut aika hauska huomata, kuinka yhteisen kielen puuttuminen ei usein ole este eikä mikään; viimeisellä reissulla Suomeen espanjalainen toinen puoliskoni ja isäni, joka ei juurikaan muita kieliä taida kuin suomen, saivat pitkän ja nauruntäytteisen keskustelun aikaan molemmat puhuen vain omaa kieltään, toistaen toisen sanomia sanoja ja elehtien vimmatusti. Tiedä sitten miten, mutta... :--)

    Itse koen monikulttuurisen suhteen tuoneen paljon rikkautta. Aina on jotain uutta opittavaa. Siltikin on totta, kuten esimerkkisi Juicesta osoittaa, että on vaikeaa saada toisesta kulttuurista tullut _tuntemaan_ samoin jokin asia, joka ehkä yhdistää vaikka suomalaisia. Selittää miksi tv-sarjan vitsit saavat naurunkyyneleet valumaa silmistä, ja hymähdellä kun ei toinen ymmärrä kuitenkaan. Ja samalla tavalla poikaystävä edelleen manaa, kun mielestäni yksikään näiden kuuden vuoden aikana kerrottu espanjalaisten vitsi ei vaan yksinkertaisesti ole ollut yhtään hauska.

    Kiitos blogista ja mukavaa joulun odotusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi elekieli on olemassa! Ihana tuo esimerkkisi kaksikielisestä juttutuokiosta! Ihan hymyilyttää, kun muistelen oman isän ja tuon miekkosen kahdenkeskisiä keskusteluja esim. nyt saunaraksalta.

      Rikkautta tämä on, ehdottomasti! Vaikka en näe Scottya ensisijaisesti amerikkalaisena, eikä se ollut se juttu hänessä, johon silloin aikoinaan niin kovin ihastuin, niin pakettiinhan se oma kulttuuri kuuluu väkisinkin, meillä kaikilla. Olen oppinut ihan mahdottomasti tästä maasta ja kielestä, päässyt sisään syvemmälle, kuin muuten olisi ollut mahdollista. Mutta tosiaan, eipä meillä katsella Kummelia yhdessä, ja harmittaahan se, kun mies ei arvosta kesämökkinaapuri Mielikäisen juttuja!

      Kiitos kommentista ja kivaa joulunalusaikaa sinullekin!

      Poista
  8. Upea kirjoitus! Ihana, miten negatiiviset jutut voi muuttaa myös rikkaudeksi ja myönteisyydeksi. Ylemmillä kommentoijilla tuntuu olevan oma kokemus tällaisista parisuhteista, minulla ei ole. Kiintoisaa luettavaa.

    Mua helpottaa kuulla, että puhelimessa puhuminen kammoksuttaa sellaistakin, joka kuitenkin paljon puhuu englantia. Itse kun on naimisissa suomalaisen kanssa ja kaikki läheisimmät kaveritkin on suomalaisia, vaikka asuu ulkomailla, niin ei sitä englantia tule puhuttua niin kamalan paljoa aina (kun ei ole niin paljon työelämässä mukana). Mä kammoan puhelinkeskusteluja todella paljon!! Mutta en tiedä, mikä on pahempi - se, että vastassa on nopea natiivipuhuja vai se, että vastassa on joku, joka puhuu hyvin vahvalla aksentilla huonoa englantia. Kumpaakaan en ymmärrä. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On ollut kyllä tosi kiva kuulla muiden kokemuksia ja ajatuksia monikielisestä parisuhteesta! :)

      Hah, molempi pahempi! Välttelen yleensä viimeiseen asti puhelimeen tarttumista. Enpä puhelimessa asioimisesta pitänyt Suomessakaan, mutta kyllä se kammo on moninkertainen täällä. Pitäisi rohkeasti vain pirautella, mutta sähköposti on niin paljon miellyttävämpi vaihtoehto. ;)

      Poista
  9. Kyllä, kyllä, kyllä. Jälleen kerran hirmu taitavasti kirjoitettu. Vaikkei meillä ole lapsia, allekirjoitan silti toisin päin sen, että lasten kohdalla välimatka kaksinkertaistuu: Pahinta välimatkassa on, että olen varsin eksoottinen hahmo veljentytöille ja kummilapsille.

    (HEI ESSI!!!! <3 :D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkät tauot näkemisten välillä ovat kyllä nimenomaan lasten suhteen erittäin perberistä - nuo naperot kun tahtovat muuttua ja kasvaa melkoista vauhtia. Olet varmasti eksoottinen hahmo, mutta ollaanpa siellä Suomessa saletisti ylpeitäkin Amerikan-tädistä!

      Poista