Lokakuun alussa varmistui, että saisin paluumatkalle Suomeen ihan parasta seuraa. Scotty osti lentoliput marraskuulle, ja heti tilitapahtuman jälkeen hänen töistään tuli jälleen kerran uutisia, jotka latistivat tunnelmaa.
Lähestyvä matka alkoi jännittää. En väitä olevani nytkään maailman kokeinein reissaaja, mutta kahdeksan vuotta sitten lentokentät ja -koneet aiheuttivat paljon enemmän tutinaa punteissa kuin nyt. Kauas oltiin kuitenkin tultu niistä ajoista, kun kammosin junanvaihtoa.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Tiistai 2.10.2007 klo 22:13
17
Olen tässä pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että minun pitää reilun parin viikon päästä seikkailla lentokentillä ja -koneissa. Yksin. Ehkä koko matka on ollut niin kaukainen ja vähän utopistinenkin, että sitä ei ole oikein uskonut todeksi. Vaan totta se on. Ilmassa on siis jännitystä, odotusta, intoa, ikävää. Hymyä.
Välillä pysähdyn miettimään, mihin olen itseni laittamassa. Jos halutaan olla yhdessä, ja tällä hetkellä halutaan sitä oikein kovasti, niin minun pitäisi lennähtää vähän pysyvämmin tuonne uudelle mantereelle. Pitäisi tehdä isoja ratkaisuja verrattain pian, ja vaikka alustavat suunnitelmat ovat melkoisen selkeät, matkassa on mutkia. Raha ja paperisota nimittäin. Helpoimmat ratkaisut olisivat lottovoitto ja naimisiinmeno. Kuulostaa helpolta, eikö vain?
No mutta. Käytiin lauantaina vanhojen vaihtarikavereiden kanssa ulkosalla. Oli oikein mukava nähdä ja vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa. Suurin osa illasta meni yllättäen vanhoja juttuja muistellessa, mutta ehdittiinpä mm. tehdä sotasuunnitelmia S:n tänne tulonkin varalle. Ei taitaisi loppua tekeminen kesken. Kunhan se nyt ensin ostaisi ne lentoliput...
Lopuksi haluan vielä sydämellisesti kiittää sitä ystävällistä ihmistä, joka oli lauantain ja sunnuntain välisenä yönä väännellyt ainoan kulkuvälineeni, kauan palvelleen polkupyöräni solmuun.
Keskiviikko 3.10.2007 klo 17:08
16
Nyt alkaa olla jo semmoinen olo, että joku yrittää käsikirjoittaa meistä jotain draamakomediaa. Kuten edelliseen kirjoitukseen kävin jo aiemmin lisäämässäkin, S osti aamulla (meidän aikaa) pitkän pohdinnan jälkeen liput. Syynä viivyttelyyn oli pelko siitä, että tulisi mutkia matkaan.
Ja tulihan niitä. S meni töihin, avasi sähköpostin ja sai tiedon, että joutuukin luultavasti olemaan nykyisessä työpaikassaan aiottua pidempään. Tarkoittaisi sitä, ettemme saisi muutettua S:n tavaroita Kansasiin (enkä siis pääsisikään näkemään Kansasin tuttuja, S:n perhettä jne.). Toinen vaihtoehto on, että S lopettaa nykyisen työnsä aikaisemmin, jolloin hän joutuisi olemaan neljä viikkoa palkatta.
Jos uskoisin johonkin korkeampaan voimaan, alkaisin myös varmasti pikkuhiljaa uskoa siihen, ettei meidän kannattaisi edes yrittää olla yhdessä. Onneksi en usko mihinkään. Tässä on vain havaittavissa jo kaavamaisuutta. Aina kun ollaan jostain asiasta innoissamme, kohta joku heittää kapuloita rattaisiin. Yleensä se on S:n työnantaja. Mikään ei ole varmaa. Mihinkään ei voi luottaa. Suunnitelmia on turha tehdä. Lentolippuja ei kannattaisi ostella, vaikkakin koko kuvio on muka ollut selvillä jo jonkin aikaa.
Harmittaa kovasti S:n puolesta. Sillä on nyt paljon muutakin mielen päällä, ja nyt vielä tämmöinen selkkaus. Ainahan nämä asiat jotenkin selviävät, mutta kyllä nyt S:n hermoja ja jaksamista taas koetellaan. Heilutellaan porkkanaa nenän edessä ja kiskaistaan se sitten viimeisellä mahdollisella hetkellä pois. Toisaalta... Onneksi S ehti ostaa liput. Ei jää reissu väliin tyhmien setien takia, vaikka aikamoisen varjon taas päällemme viskaisivatkin. S sanoi juuri olevansa niin turhautunut, ettei turhautuminen oikein enää edes kuvaa vallitsevaa tunnetilaa.
Graah!
Perjantai 5.10.2007 klo 02:00
14
Työnantajaselkkauksista taidettiin tällä kertaa selvitä ilman sen suurempia murheita. Tosin vieläkin voi eteen tulla vaikka mitä yllättävää, joten vähän varuillaan täytyy olla. Pitäisi muistaa kai olla varpaillaan koko ajan, mutta välillä ne varpaat tahtovat irtautua maasta, kun lähden leijailemaan onnen ja innon takia.
Onnistuin tänään nukkumaan pommiin, ja koko viikon toinen ja viimeinen luento jäi väliin. Syynä väsymykseen oli ehkä eilisiltainen ulkoilureissu. Olin harvinaisen pahalla tuulella, kun tulin kotiin, vaikka mielentila on yleensä parin kaljan jälkeen täysin päinvastainen. Illan onnistui (melkein) pilaamaan tyyppi, joka mm. väitti kivenkovaan, että S pettää minua pakostikin, kun kerran asuu minusta niin kaukana. Jätkä oli niin itseään täynnä ja muka sulava, että vieläkin puistattaa. Loputtomiin en jaksanut herran tulkintoja minun ja S:n suhteesta kuunnella, joten otin suunnaksi ulko-oven. Ahh! Onneksi tänään päivällä lompakosta löytämäni käyntikortti pisti väkisinkin naurattamaan. Joku kävi ojentamassa minulle eilen korttinsa ja pyysi soittamaan. Enpä taida soittaa, vaikka naurattaakin.
Suunniteltiin tänään S:n kanssa reissujamme. Sillä oli ainakin puoli miljoonaa ehdotusta paikoista, joissa voisimme Washingtonin ympäristössä käydä. Jouduttiin vähän karsimaan, mutta nähtävää jäi vieläkin paljon. Olen kyllä todella innoissani. Katsotaan sitten, miten ehditään tai jaksetaan tai maltetaan. S muisti kyllä onneksi varata aikaa käsikkäin kävelylle ja halailullekin. Täällä Vaasassa ehditään sitten istua päivät pitkät sylikkäin ja keskittyä pelkästään toisiimme. Maryland/Kansas vs. Vaasa/Lapinlahti 100-0. Noin hieman kärjistetysti.
Olen tänään miettinyt sitä, miten suuri osoitus välittämisestä S:n tänne tulo on. Toki sitä kiinnostaa nähdä uusia paikkoja ja tutustua uuteen kulttuuriin, mutta minun takiahan se lopulta tänne tulee. Tai meidän takia. Ehkä minun kannattaisi pikkuhiljaa sisäistää täysin se seikka, että se tykkää ja välittää ihan oikeasti, eikä se ole katoamassa mihinkään.
Se jos mikä saa minut hymyilemään. Siinä saa ventovieraat väittää S:n ja minun suhteesta mitä vain. Itse tiedän totuuden, ja se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti