Piti käydä vielä kerran sukeltamassa syvyyksissä, ennen kuin pää alkoi pysyä pinnalla. Elokuun lopulla Scotty elätteli vielä toiveita siitä unelmien työpaikasta, joka hänellä oli ollut tavoitteena jo pidemmän aikaa, mutta kun kävi selville, ettei kyseinen virasto ollut palkkaamassa ketään budjettijuttujen vuoksi vähään aikaan, mies vaihtoi suuntaa. Kirjaimellisesti.
Sillä välin, kun Scotty selvitteli siirtoa Kansas Cityyn, minä selvittelin päätäni. En meinannut oikein kestää epävarmuutta tulevaisuudesta, enkä varsinkaan sitä, että tunsin, ettei minulla juuri ollut vaikutusvaltaa omaan onneeni, vaikkei jälkimmäinen tietenkään pitänyt paikkaansa.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Sunnuntai 19.8.2007 klo 17:44
Alakulotusta
Se on nyt viikonlopun aikana ollut allapäin. Syitä on useita. Se pyytelee anteeksi, kun se tuo ongelmansa minunkin tietoon. Sanoin, että sitä(kin) vartenhan täällä ollaan; tukena ja turvana. Sen mielestä se osoittaa vain heikkoutta, että se tukeutuu minuun. Minusta taas tuntuu hienolta, jos pystyn edes vähän auttamaan toista "hädässä".
Tänään se sanoi tienneensä tammikuusta lähtien, mitä haluaa tehdä. Siksi se on ollut onneton. Silti se on yrittänyt omien sanojensa mukaan juosta tunteitaan karkuun, huonoin seurauksin, toisaalta myös hyvin seurauksin. Huonoihin seurauksiin voitaneen lukea ainakin meidän molempien kyyneleet kevään ajalta ja se, että Ty(tt)ökaverin joskus ehkä haluttua enemmänkin kuin ystävyyttä, hänen (entinen/nykyinen) poikakaverinsa ei nyt halua, että S viettää heidän kanssa aikaa (vaikka viikolla, hänen poissaollesaan, salliikin Ty(tt)ökaverin ja S:n käydä yhdessä salilla, baarissa jne.), joten kaveripiiri kutistuu vääjäämättä. S:llä ei ole itärannikolla oikein sellaisia ystäviä, joihin hän Kansasissa on tottunut ja jotka hän ehdottomasti ansaitsee.
No mutta onhan tästä seurannut ehdottomasti jotain hyvääkin. S itsekin sanoi, että tämä on tehnyt meistä vahvempia. Se, että ollaan molemmat yritetty siirtyä eteenpäin (huonolla menestyksellä, tosin), on vahvistanut tunnetta siitä, että halutaan ihan oikeasti olla yhdessä, vaikka kai me se ollaan jo valmiiksi tiedettykin.
S:n on ollut pakko olla sulkeutunut, koska meidän tilanteesta se ei ole voinut puhua. Ei voi oikein puhua vieläkään, mitä nyt juuri niille Kansasin kavereilleen. On hän onneksi viime aikoina alkanut avautua paikallisille kavereilleenkin, vähän, mutta kuitenkin. Yksi naispuolisista kavereista oli kysellyt S:ltä minusta ja sanonut, ettei hän voi uskoa, että S on vihdoinkin löytänyt jonkun, josta oikeasti pitää.
S sanoi, että välillä hän todella ihmettelee, miksi tämä päätöksenteko on ollut niin hankalaa. Sanoin sille, että sen pitääkin olla hankalaa, valtava päätöshän tämä on. En haluaisikaan olla ihmisen kanssa, joka päättäisi isoja, elämäämullistavia asioita tuosta vain. Onpahan harkittu juttu. Ei tarvitse sitten myöhemmin jossitella, kun muitakin vaihtoehtoja on kokeiltu ja mietitty. Minullakin on halutumpi olo, kun harkinnan jälkeenkin ylitän vielä kaikki muut vaihtoehdot.
Se syyttää itseään nyt ihan joka asiasta. On rankkaa seurata vierestä, kun toinen on alakuloinen. Ei, on hankalaa seurata näin kaukaa, ei läheskään vierestä, kun toinen on alakuloinen.
Kunnon halaus kun auttaisi paljon.
Torstai 23.8.2007 klo
Nettitreffit
On tullut taas aika raapustella mietteitä ja menneitä tapahtumia muistiin. Kun vielä muistaisi jotain.
S:n asennoituminen minua kohtaan on muuttunut alkukesästä todella paljon. Nyt ei enää yritetä väkipakolla olla vainkavereita (vaikka emme saisi olla edes 'vain kavereita'), vaan nyt suunnitellaan tulevia reissuja, yhdessä asumista, elämistä, olemista. Se on kertonut vasta nyt (esimerkiksi viime yönä pienissä sievissä), mitä sen päässä oikeasti talven, kevään ja alkukesän aikana liikkui. Nyt se huolehtii, ettei meidän välille synny väärinkäsityksiä. Huolehtii, että minä tiedän, kuka sen sydämessä on ykkönen.
Se kysyi minulta tuossa yksi päivä, haluaisinko "tavata" Ty(tt)ökaverin webbikameran välityksellä. Kyllähän se passaa. No nyt meillä sitten on treffit perjantaille. Lämmittää mieltä, että S haluaa ottaa minut mukaan heidän illanviettoonsa, joka oli sovittu jo aiemmin. Tuleehan siitä jännää, mutta tulkoon.
S on myös ollut ihan tohkeissaan passihakemuksen kanssa. On se ihan tosissaan tänne tulossa! Eilen tuli vain pieniä mutkia matkaan. S lähti kesken työpäivän trimmailemaan partaansa ja hoitamaan passiasioita. Se tuli takaisin linjoille ja kertoi, ettei kaikki ollut mennytkään suunnitelmien mukaan. USA:ssa nimittäin tarvitsee syntymätodistuksen passia hakiessa, ja S:n isä oli ystävällisesti vienyt S:n syntymätodistuksen mukanaan Kansasiin. Kysymättä S:ltä. Nyt sitten odotellaan (voi että pidän odottelusta!), laittaako isäpappa paperin postiin.
S oli viime yönä todella tunteellisella ja nostalgisella päällä. Se sanoi, että hänelle tietyistä asioista puhuminen on todella vaikeaa, mutta minulle hän uskaltaa kertoa kipeitäkin asioita. Niin sen pitää ollakin. Tuhrattiin sitten taas itkua, kun S kertoi, miten ensimmäinen erkaantumisyritys oli ollut hänelle vaikea ja miten tiukkaa oli ollut kertoa kavereille. Ikävän lisäksi sitä painoi syyllisyys. Se halusi, että minä pärjään. Sitten se sanoi, ettei se koskaan luopunut toivosta meidän suhteen, vaikka miten yritettiin. Minä olen aina ollut ykkönen, vaikka välillä olo olikin kakkainen.
Viime yönä en ehtinyt nukkua montaakaan tuntia. Ehkä yhteensä kaksi. Päivällä olin yllättävän virkeä töissä. Juteltiin vähän työkavereiden kanssa kaukosuhteilusta (en nimittäin ole meistä ainoa, jonka mielitietty asuu muilla mailla). Yksi työkaveri sanoi, että hänkin haluaa miehen ulkomailta. Se on niin romanttista. Onhan se, mutta eipä tämä mitään herkkua ole. Eikä toisaalta onneksi pysyväkään järjestely. En keksi muita hyviä puolia kuin, että tämä kasvattaa luonnetta ja toista osaa arvostaa paljon enemmän. Ei ainakaan pidä itsestäänselvyytenä sitten niitä oikeasti yhteisiä aikoja, joista tässä nyt vasta haaveillaan. Huonoja puolia on paljon. Aikaero, joka vaikeuttaa yhteydenpitoa ja sotkee unirytmit täysin (otin tänään viiden tunnin päikkärit, heh). Ikävä, joka aiheuttaa öisin järkyttävää kaipuuta toisen kainaloon ja joskus myös kiukuttelua ja turhautumista. Turhat kinastelut, jotka aiheutuvat ainoastaan siitä, kun ei voida olla samassa paikassa. Mustasukkaisuus, puolin ja toisin, vaikka luottamusta löytyy erittäin paljon. Katkeruus. Siinä nyt noin aluksi.
Silti en vaihtaisi tätä pois. Toki ottaisin S:n paljon mieluummin vaikka 7000 kilometriä lähemmäksi, mutta en luopuisi S:stä, vaikka se asuisi Marsissa. Välillä tuntuu, että sieltä se on ainakin kotoisin. Noh, kitkutellaan nyt loppuun, kun on kerran aloitettukin. Halailen peittoa ja pehmokisua siihen asti, kunnes pääsen halailemaan jotain vähän eloisampaa.
Eikä tämä nyt oikeasti niin kamalaa ole. Piti vain päästä kitisemään jostakin. Olen oikeasti erittäin tyytyväinen nykytilanteeseen, varsinkin kun tätä vertaa esimerkiksi puolen vuoden takaisiin olosuhteisiin. Asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Olen onnellinen, että olen löytänyt ihmisen, jonka kanssa voin jakaa ilot ja surut.
Toivottavasti tulevaisuudenkin.
Tiistai 28.8.2007 klo 05:30
There's No Place Like Home
Parin päivän naureskelun ja hymistelyn jälkeen (oltiin kamerayhteydessä semmoinen puolitoista vuorokautta putkeen, repikää siitä huumoria) olikin jo aika puhua asiaa. S sai tänään sähköpostia sieltä työpaikasta, mutta masentui viestin sävystä. Itse en huomannut viestissä, varsinkaan sen sisällössä mitään masentavaa, mutta S poimi sieltä jotain vivahteita, jotka saivat hänet melkein luopumaan toivosta. Ahdistuksissaan (vielä töissä ollessaan) se alkoi sitten kaivata Kansasia ja alkoi miettiä, josko saisi siirron sinne, pysytellen nykyisessä firmassa.
Tarkoittaisi sitä, että minä pysyisin vielä taka-alalla, eikä S voisi tulla Suomeen kylään. Siinä vaiheessa minuakin alkoi ahdistaa, kävin tuulettamassa ajatuksia juoksulenkillä, jonka aikana sain lisää ahdistavia ajatuksia päähäni. Niistä pahimpana se, etten voi suunnitella tulevaisuutta. Voin suunnitella sen verran, että valmistun ensi keväänä, mutta koulujuttuja en oikein sen edemmäksi. Henkilökohtaista elämää en voi suunnitella ollenkaan, en edes parin kuukauden päähän. Kaikki on epävarmaa. Jos haluaisin ohjat käsiini, pitäisi luopua tulevaisuudesta S:n kanssa.
Taisin säikäyttää S:n, kun se tuli kotiin. Sanoin, etten tiedä, mitä tehdä. Se käsitti sen niin, että yksi vaihtoehdoista olisi tosiaan tuo yhteisestä tulevaisuudesta luopuminen. Puhuttiin sitten suumme puhtaaksi epäilyksistä, haaveista, tavoitteista, ja aika yksiinhän ne periaatteessa meni. Minua vain ahdistaa tämmöisenä nykyaikaisena, ylpeänä ja itsepäisenä naisena (tyttönä) se, että minun pitäisi tyytyä kaikkiin S:n ratkaisuihin, eikä minulla ole mitään sanottavaa mihinkään. Tilannehan ei ole ihan noin mustavalkoinen, mutta välillä pitää kapinoida. Ihan oman itseni takia.
Niin, eikä se S:n Kansasiin lähtö edes automaattisesti tarkoittaisi sitä, ettei S tänne voisi kylään tulla. Itse asiassa asuisinkin tulevaisuudessa ehkä mieluummin Kansasissa kuin itärannikolla. Kansasissa minullakin olisi kavereita. There's no place like home.
Toisaalta kotihan olisi siellä, missä S:kin on.
Kuis se kello on jo noin paljon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti