Syyskuun lopulla odotin tulevaa reissua ja vuoristoratailin tunteideni kanssa. Eksyin hetkeksi mieleni syvimpiin ja pimeimpiin kolosiin, mutta onneksi löysin tieni takaisin valoon. Seitsemän tunnin aikaeron vuoksi vuorokausirytmini oli keikahtanut aivan niskoilleen, sillä valvoin yöt ja torkuin päivät. Olin todella väsynyt, ja päähän mahtui tasan yksi asia: Scotty.
Päällimmäisenä muistona noista ajoista on ahtaassa huoneessani jurottaminen ja tietokoneen edessä istuminen. Laatuaikaa.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Tiistai 25.9.2007 klo 16:39
Sotaleski
Jösses mulla on tylsää. Olen tässä parhaillaan tiedonhaun peruskurssilla, joka on tarkoitettu suoritettavaksi opintojen alussa. Noh, kun aloitin opinnot, kurssia ei ollut olemassakaan ja nyt se on pakollinen. Istun nyt siis kuuntelemassa juttuja tiedonhausta, sekä kirjaston ja hakusanojen käytöstä. Neljännen vuoden alussa.
Viime yönä minusta tuli Halo 3 -leski. S kävi hakemassa pelin heti keskiyön jälkeen paikallista aikaa ja on pelannut siitä lähtien. Nukkumatta. Puhumatta minulle. Menemättä töihin. Skype-yhteys meillä on ollut koko ajan päällä, mutta S on ehtinyt vaihtaa kanssani yhteensä ehkä seitsemän sanaa pelaamisen aloittamisen jälkeen. Sou not. Jos se on edes puoliksi niin innoissaan minun vierailusta kuin eilen pelin saatuaan, niin hyvin on pullat uunissa. Se oli kuin pikkupoika jouluna. Tosin muisti se eilen sanoa monta kertaa, miten paljon se minusta tykkää. Että kai se on minun vierailusta yhtä innoissaan kuin pelistä, joka vapautti minut katsomaan vielä enemmän Rescue Me:tä.
Kirjoitusinspiraatio on tainnut vähän vähentyä, kun ei ole enää niin paljoa valittamista. Voisin kyllä kirjoitella, miten mukavaa ja hempeää on. Halihalipusipusi. Ei semmoista kukaan vain jaksa/halua lukea. Eikä minun maailmassa tapahdu hirveästi nykyisin. Lasken päiviä matkaan (24 muuten), istun (tietokoneella) juttelemassa S:lle, katselen vähän Denis Learyä (tietokoneelta), luen uutisia (tietokoneella). Parina päivänä viikossa käyn koululla. Joskus teen läksyjä. Enimmäkseen kuitenkin hymistelen onnessani, kun tiedän, että ihan pian pääsen S:n luokse. Hymistelen, koska S puhuu tulevaisuuden haaveistaan, ja minä olen isossa roolissa niissä unelmissa.
Keskiviikko 26.9.2007 klo 11:50
Ylämäki, alamäki
Pitihän se arvata. Juuri kun pääsen hehkuttamasta, miten hyvin asiat ovat, alan masistella. Kuuntelin äsken musiikkia, ja eräs tsipale toi pintaan paljon muistoja, eivätkä ne muistot ole sieltä mukavimmasta päästä. Olen vältellyt omien masentuneiden merkintöjen lukemista tarkoituksella, etten nyt ihan tietoisesti taantuisi menneisiin tunnelmiin, mutta musiikki näköjään hoiti homman minun puolesta.
S on tässä monesti puhunut siitä, miten sitä harmittaa se, ettei se aikaisemmin mennyt työpaikalla juttusille ja kertonut minusta. Olen sanonut sille joka kerta, että eihän sitä voinut tietää, mitä julkisesta yhdessäolosta olisi voinut seurata. Se puhuu siitä, miten oltaisiin vältytty monilta sydänsuruilta. Ettei se olisi aiheuttanut minulle sydänsuruja. Olen vain todennut, etten syytä S:ää mistään, eikä senkään pitäisi piestä itseään.
Mutta. Jokin minua vielä kalvaa. Olen äärimmäisen tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen, mutta ehkä olen jättänyt käsittelemättä joitakin ikäviä asioita sen takia, että olen nyt onnellinen. En nyt sitten tiedä, onko mitenkään järkevää alkaa kaivelemalla kaivelemaan esiin huonoja muistoja, katkeria tunteita jne. Ehkä ei. Musiikki kuitenkin nostattaa selviä mielikuvia hetkistä, jolloin olen maannut sängyllä tuijottamassa kattoon, turtana, lannistuneena, surullisena. Jotkut kappaleet tuovat väkisin hymyn huulille, mutta suurin osa koneelta löytyvistä biiseistä muistuttaa minua asoista, jotka eivät hymyilytä.
Kevät oli ihan kamalaa aikaa. Kesäkin välillä. Ja talvi. Ne ajat ovat onneksi kuitenkin ohi, ja ne ovat kasvattaneet. Nyt ollaan tässä, ei pitäisi elää menneessä. Ja nyt minulla on ihan hirveä ikävä S:ää. Onneksi matka on jo aika lähellä. Tarvitsen halauksen, eikä halaus ihan keneltä tahansa nyt riitäkään. Haluan kävellä sen kanssa iltahämärässä käsikkäin. Haluan käpertyä sen viereen sohvalle katsomaan elokuvia.
Haluan, että kärsimysnäytelmä on nyt ohi. Haluan, että saadaan niin paljon hyviä muistoja, että ne hautaavat ikävät jutut lopullisesti alleen. Haluan, että tulevaisuus on kaiken sen itkun ja parun arvoista.
Haluan myös kertoa loppukevennyksen, ettei mene ihan pelkäksi valittamiseksi. S kyseli minulta viime viikolla leikillään, voisiko hän pyytää erästä yhteistä kaveriamme laulamaan häihimme. Kyseinen kaveri laittoi minulle eilen viestiä ja kysyi, saisiko hän olla mukana häissämme. Ja sitten täti kysyi eilen puhelimessa, tuleeko tulevasta reissusta kihlajaisreissu. Nauratti.
Otetaas nyt tyypit ihan rauhassa.
Perjantai 28.9.2007 klo 18:02
Into piukassa
Saan tällä hetkellä viestejä rapakon toiselta puolelta, joissa pyydetään ottamaan vielä rauhallisesti, mutta joissa myös annetaan lupa innostua hieman. Innoissani olen jo tietenkin ihan pelkästään sen takia, että kolmen viikon päästä istun lentokoneessa matkalla S:n luo. Sekin vetää suuta korviin, että pääsen käymään Kansasissa ja näen vanhoja kavereita.
Eniten tällä hetkellä kuitenkin hykerryttää se, että erittäin suurella todennäköisyydellä S tulee kanssani Suomeen marraskuun alussa. Oh happiness! Että nyt kaikki kaverit ja sukulaiset vain varaamaan tapaamisaikoja. Teillä tulee luultavasti olemaan kaksi viikkoa aikaa tutustua mieheen, joka tuossa taannoin anasti pumppuni.
S kertoi juuri tärisevänsä innosta. Tiedän tunteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti