tiistai 27. lokakuuta 2015

En ollut aina onnianni

Kun julkaisin ensimmäisen blogimerkintäni, pelkäsin, että joku lukee sen.

Kevätalvella 2005 olin 20-vuotias, epävarma ja pelokas, juuri muka niin kauas kotoa (358 km) muuttanut opiskelija. Eihän minulla mitään asiaa ollut, mutta ajattelin päivittää rakkaan päiväkirjaharrastukseni paperiversiosta 2000-luvulle. Alustana toimi MSN:n Spaces, ja nyt jo jonnekin blogien joukkohautausmaalle kuopattu tekeleeni taisi kulkea nimellä eSpace - ei se auto (vrt. Renault Espace). En todellakaan muista, miksi.
Kirjoittelin säännöllisen epäsäännöllisesti, ja kun innokkuus ei ottanut laantuakseen, siirryin helmikuussa 2006 vähän miellyttävämpään ympäristöön, Vuodatus.netiin. Nimesin päiväkirjani The Officen tunnuskappaleen inspiroimana: Handbags & Gladrags. Jälleen kerran, nimellä ei ollut mitään yhteyttä sekalaiseen sisältöön, mutta en antanut sen haitata.


Odottelin samoihin aikoihin tietoa vaihtoonpääsystä. Koska olin englannin pääaineopiskelija, opintoihini kuului kieliharjoittelu englanninkielisessä maassa. Kauppatiedepainotteisessa yliopistossa me humanistit jouduimme taistelemaan vaihtopaikoista, ja koska Kanadaan ja Australiaan oli molempiin tarjolla vain yksi vaihtopaikka ja Isoon-Britanniaan yhteensä kolme, päädyin keskittämään energiani ainoaan vaihtopaikkaan, joka tarjosi parempia todennäköisyyksia. Kansasilainen Emporia State University ottaisi vastaan jopa kymmenen vaasalaista opiskelijaa, ja minä halusin olla yksi niistä.


Kun kirjoitin kädet täristen vaihtoonpääsyn varmistumisesta 28.2.2006 klo 02:33, oli selvää, että seuraavana syksynä blogista tulisi erittäin USA- ja vaihto-opiskelupainotteinen tapa pitää yhteyttä Suomeen jääviin ystäviin ja perheeseen. Sitä en kuitenkaan vielä tiennyt, että valtaosa reilun kahden vuoden aikana kertyneistä vuodatuksistani (472 kpl!) liittyisi lopulta aluksi niin kovin epätoivoiseen kaukosuhteeseen. Nykyisin salasanan takana piileskeleviä kirjoituksia pääsee lukemaan perjantaisin.

Tykästyin.
Heinäkuun 2008 lopulla siirryin nykyiseen blogikotiin. Vuodatuksen puolella meno oli ollut henkisesti aika ankeaa, enkä ollut varsinaisesti palvelun ylin ystävä, joten oli hyvä hetki aloittaa puhtaalta pöydältä. Se kaukosuhdekin oli tulossa iloiseen päätökseen miehen Suomeen muuton myötä; en siis nähnyt mitään syytä jäädä vellomaan menneisyyden synkkään suohon. Olin oikein onnellinen, ja se heijastui blogin nimeenkin: Happiness Is... - Being Able to Say We Made It.

Siinä, missä olin edellisessä blogielämässäni kertonut asioista vähän turhankin avoimesti, aloin varoa sanomisiani, varjella yksityisyyttäni. Lukijoita alkoi olla enemmän, enkä voinut käyttää julkista blogia enää terapeuttinani. Enpä sellaista varsinaisesti tarvinnutkaan.

Näiden seitsemän Blogger-vuoden aikana olen ehtinyt mennä naimisiin yhden amerikkalaisen pörröpään kanssa, muuttaa oikeasti kauas kotoa (7611 km), tulla äidiksi, vaihtaa blogin nimen, kiinnittää enemmän huomiota suomen ylläpitoon, kasvaa ihmisenä ja toivottavasti kehittyä kirjoittajana. Kirjoittelu on ollut jo niin pitkään osa elämää, etten oikein osaisi olla ilman. Silti joskus tulee ohikiitäviä hetkiä, kun tekisi mieli lopettaa.


Välillä tuntuu typerältä ja aika narsistiselta suoltaa meidän lopulta melko tylsää ja tavallista arkea julkiseen levitykseen, koska hei, ketä kiinnostaa. Voisin aivan hyvin palata siihen paperiseen päiväkirjaversioon ja tallentaa muistot sinne. Sieltä kuitenkin puuttuu se vuorovaikutteisuus, joka bloggaamisessa on parasta. Onpa tätä kautta löytynyt vuosien saatossa ihkaoikeita ystäviäkin! Perinteisen kommentoinnin lisäksi kauan arpomani ja epäroimäni blogin Facebook-sivu on ollut melkoisen mahtava tapa vaihtaa ajatuksia ruudun toisen puolen kanssa. Koska eihän tätä oikeasti pelkästään itselleen tee.

Jatkanpa siis, ja samalla sekalaisella linjalla. Välillä olen mammabloggari, valitettavan satunnaisesti matkabloggari, hetkittäin harrastetaan sisustamista, remontoimista tai leivontaa, ja joskus kerrotaan karvakavereiden kuulumisia tai ihmetellään kulttuurieroja. Arkeen mahtuu kaikenlaista, ja blogissani saa maistua elämä. Jos en ole kymmenessä vuodessa löytänyt blogilokeroani, tuskin sitä löydänkään. En taida edes etsiä.

Sen verran on vuosikymmenessä muutosta tapahtunut, että kun nykyisin julkaisen merkinnän, toivon, että joku lukee sen.

*****

Iso kiitos Veeralle (Kaukana Kotona) ja Eveliinalle (Friolandia) #blogisitarina-haasteesta! Minä haastan mukaan seuraavat bloggaajat:
  • Lydasin (Lydaksen?), joka ei ole tällä hetkellä gravid - raskaana, vaan melko samassa elämäntilanteessa ja nykyisin jopa samalla mantereella.
  • Chicagon lääkärin Pilvin, joka on tuttu jo niiltä ihanan kamalilta ja kamalan ihanilta kaukosuhdeajoilta.
  • Karvahelvetissä elävän Bemaryn, joka tykkää elukoista ja lätkästä. Kuulostaako jotenkin tutulta?
  • Elämää ja Ameriikkaa kadehdittavan kauniisti pohdiskelevan Marian.

Säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Haaste on avoin kaikille bloggareille (teema voi olla mikä tahansa). Saat osallistua vasta saatuasi haasteen (ja niitähän voi toki myös pyytää, jos tiedät jonkun saaneen sen)
2. Kirjoita ja julkaise oma tarinasi blogissasi: miten blogisi sai alkunsa, kuinka se on kehittynyt ajan saatossa ja mitkä ovat olleet merkittävimpiä taitekohtia. 
3. Haasta mukaa neljä blogia kirjoittamaan oma tarinansa. Mikäli joku kieltäytyy suoriltakäsin, voit haastaa jonkun toisen. 
4. Muista ilmaista tarinasi yhteydessä linkkeineen päivineen, miltä blogilta sait haasteesi ja kenet haastat mukaan. 
5. Mikäli olet Instagramissa, käy halutessasi lisäämässä jonkin kuvasi yhteyteen tagi #blogisitarina. Näin kaikki Instagramissa olevat bloggarit näkevät, kenen kaikkien blogeissa nuo tarinat ovat nähtävillä. #Blogisitarina -haasteen käynnisti: kototeko -blogi

18 kommenttia:

  1. Oma elämä voi tuntua tylsältä, mutta sitten taas jonkun muun mielestä se onkin hirveän mielenkiintoista. En minä sinua tunne, mutta koska sinulla on niin erilainen elämäntilanne kuin minulla, näitä on oikeasti mielenkiintoinen lukea - vaikkei näissä nyt tapahtuisikaan mitään hurjaa, mahtavaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita sisältävää action-tilitystä. Ja ehkä olen myös sisäisesti ihan ikkupikkuriikkisen kateellinen siitä että itse möhnötän keskellä Pohjois-Pohjanmaan korpea enkä suinkaan Suuressa ja Ihmeellisessä Ameriikanmaassa :D
    terveisin taustakyylä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinhän se on, ja tykkään itsekin lukea ns. arkisia blogeja, koska toisen arki eroaa kuitenkin monesti omasta. :)

      Hahah, ei tämä Kansaskaan kovin glamourinen paikka ole. ;)

      Poista
  2. Oon sanonut parille muullekin "tylsää ja arkista" tekstiä kirjoittavalle, että ne tekstit on ihan parhaita! Samaa "tylsää ja arkista" elämää tässä itekkin elelee, niin on vaan hienoa huomata, ettei se muillakaan sen kummempaa ole. Välillä kun tulee hetkiä jolloin tuntuu, että kaikilla muilla on kaikki NIIN paljon hienompaa ja kivempaa... Oon lukenut sun blogia vasta muutaman kuukauden, mutta jäänyt jo ihan koukkuun! :D Jatka samalla linjalla vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! Vaikka pitäisi ehkä tunteä sääliä, niin kyllä sitä kieltämättä on salaa vähän tyytyväinen, kun lukee, että muidenkin taaperot temppuilevat (tms.). ;) Kiva, että olet koukuttunut, ja jatkan! :)

      Poista
  3. Minäkin löysin blogisi jokunen aika sitten ja jäin ihan koukkuun. :) Niitä ihan tavallisen arkisia postauksia on kiva lukea, kun elämäntilanteet ovat osin samoja mutta eri mantereella ja eri perheissä kuitenkin erilaisia. Ja onnittelut vielä perheenlisäyksestä! Hän on suloinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)

      Pistänpä korvan taakse, että arkisilla postauksilla on kysyntää! Hah, ihan kuin tästä kotimamman elämästä kovin paljon muunlaisia saisikaan väännettyä. ;)

      Poista
  4. Mä oon lukenu sun blogia jo vuosia enkä varmaan koskaan aiemmin ole kommentoinut. Mietin usein näitä sun kirjoituksia lukiessa, että jos asiat olis mulla menny toisin, voisin olla jokseenkin samanlaisessa tilanteessa kuin sinäkin nyt. Sen sijaan mä erosin, muutin lopulta takaisin Suomeen ja rupesin pitämään matka-valokuvablogia. Silti mä luen sun jutut aina mielenkiinnolla. Kiitos että bloggaat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä kuljettelee! Eipä olisi kovin monen asian tarvinnut mennä eri tavalla, kun minäkin ihmettelisin tällä hetkellä Suomen jo melkoisen pimeää syksyä kansasilaisen ruskan sijaan.

      Kiva kuulla, että olet jaksanut seurailla jo noin pitkään! :) Tämmöisistä kommenteista saa aina kummasti lisäpuhtia!

      Poista
  5. Tosta vaihtohommasta...kun mä päätin hakea vaihtoon (2010), ei noista englanninkielisistä maista ollut ainakaan humanisteille tarjolla enää kuin se yksi Kanadan paikka ja ne 10 Kansasin paikkaa:D Kanadan paikka meni kaverille ja olikin viimeinen laatuaan: tämän jälkeen sekin poistui listalta koska Kanadasta ei kuulemma kukaan lähtenyt koskaan Vaasaan (kumma juttu). Minä lähdin sitten Varsovaan:D mutta olinhan vain ruotsin pääainelukija, joten ei muhun mitään enkku-maita edes olisi haluttu tuhlata. (Muistan että se Kanadan paikka ainakin löytyi mun hakulistalta. Hain kuuteen eri paikkaan koska se oli maksimi:D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, jopas ovat vaihtoehdot vähentyneet entisestään! Emporia se vaan porskuttaa vahvasti siellä, vaikka toisensuuntainen liikenne Vaasaan ei taida olla sekään hurjaa... Pitäisipä käydä vaklaamassa tämän vuoden vaihtarit vielä, ennen kuin palaavat Suomeen - meiltä ei nimittäin ajele E-towniin kuin reilun tunnin. ;)

      Onneksi noita muita vaihtoehtoja oli tarjolla ja pääsit kuuden rastin lotolla Varsovaan! Oli varmasti vähän erilainen vaihtokokemus kuin kansasilainen pikkukylä. :)

      Poista
  6. Kiitti haasteesta! On tässä vissiin tovi sun kuulumisia tullu luettua, jos muistaa kaikki muut noista blogeista paitsi ton mystisen eSpacen. :p Mun pitää ottaa tässä lähiaikoina urakaksi lukea sun viime aikaiset kuulumiset, sillä monen kuukauden blogitauon aikana jäi kaikkien muidenkin blogit unholaan enkä tiiä kenenkään blogikuulumisista mitään. Että joo, ite kullakin on välillä fiilis, että bloggaamisen vois lopettaa, vaan eihän sitä enää osaa ja se vuorovaikutus on mulle kans yks iso syy miks sitä aina jaksaa jotain värkätä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tässä tosiaan tovi jos toinenkin seurailtu toistemme touhuja! Mulla menee tämä homma myöskin kausittain - into kirjoittaa ja lukea muiden blogeja. Nyt on onneksi taas nousujohteista tämä into, mutta aika tahtoo olla vähän kortilla tämän sirkuksen keskellä. ;)

      Poista
    2. Ymmärrän. :D Pikkuisen on enemmän sutinaa siellä teiän suunnalla omiin sutinoihin verrattuna. Ihan hengästyttää aatellakin. ;) Ai niin. Oon tässä ny lueskellu viime päivät noita sun vanhempia postauksia läpi ja noi Perinneperjantai-muistelmat ne vasta hengästyttäviä onkin. Ensinnäkin on käsittämätöntä, miten monta vuotta noista sun blogipäivityksistä on aikaa (mihin nää vuodet ovat menneet, sillä vastahan luin noita tekstejä tuoreina juttuina?!) ja toisekseen oon niin mahottoman iloinen teiän puolesta, ku miettii mistä "kaikki" alkoi ja missä oot(te) nykyään. :) Ei oo ihan helppoa ollu kyllä, että nykytilanteeseen on päästy. Huisia hommaa!

      Poista
    3. No älä! Ihan hurjaa ajatella, että noista pölinöistä on jo noin monta vuotta aikaa! Onhan siinä ajassa kyllä ehtinyt aika paljon tapahtuakin. :)

      Poista
  7. Täällä vielä kiitos haasteesta! Sama mantere, mutta kuitenkin sen verran kaukana, ettei ihan heti ajele moikkaamaan :D (jos olisit lähempänä, niin tulisin!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä mantereella kokoa sen verran, että puolimatkaankin olisi köröttelemistä! Mut olispa kiva treffata. :)

      Poista
    2. No olis kyllä, lapsillekin just sopiva playdate-seuraa! Ehkä tuutte joskus Kalifornia-lomalle, tai me tullaan ihmettelemään suurta Kansasia :-)

      Poista
    3. No kyllä! Kalifornia-loma kuulostaa aika mahtavalta ajatukselta, toivottavasti se joskus vielä toteutuu! :) Ja tokihan tämä Kansaskin on aika eksoottinen, omalla tavallaan. :D

      Poista