Elokuun alussa oltiin siinä pisteessä, että jotain oli tapahduttava. Olimme henkisesti, vähän fyysisestikin, niin uupuneita, että oli otettava loikka suuntaan tai toiseen.
En ehkä vieläkään ihan täysin käsitä, mikä ihmeliima meidät piti toisissamme kiinni. Itsepäisyys? Olosuhteet olivat meitä vastaan, emmekä varsinaisesti tehneet itsellemme tai toisillemme tilanteesta ainakaan helpompaa. Olimme ihan varmasti nähneet toistemme rumimmat puolet, sillä väsyneenä, välimatkan turhauttamana, ei jaksanut esittää yhtään mitään. Ehkä siinä sitten oli sitä jotain.
Ja hyvänen aika, olihan siinä. Sitä ei vain mitenkään voinut tuolloin vielä tietää.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Tiistai 31.7.2007 klo 01:48
As Good as It Gets
S juttelee parhaillaan isänsä kanssa siitä, olisiko hänen mahdollista tulla Suomeen. On kai turha sanoakaan, että eiliset ja tämänpäiväiset pelot katosivat. Uudet jännitystä lisäävät tunteet kyllä tulivat pintaan, kun S alkoi puhua siitä, ettei jaksa odottaa enää vuotta, puolta vuotta, kolmea kuukautta. Se olisi jo aika valmis jättämään unelmatyöstä unelmoinnin taakseen ja tulemaan tänne. Vähän hymyilyttää. Ja pelottaa.
Tämä oli yksi niistä vaihtoehdoista, joihin en voinut villeimmissä unelmissanikaan uskoa. En usko vieläkään, eihän se ole totta, ennen kuin (jos) S:n tossut tämähtävät Suomen kamaralle. Mutta silti. Hurjaa. Hurjaa hurjaa hurjaa. Olin itse varautunut siihen, että nähtäisiin aikaisintaan joululomalla.
Ja nyt on, jälleen kerran, laitettava jäitä hattuun. Odotetaan rauhassa. Sillä hyväähän kannattaa tunnetusti odottaa.
Keskiviikko 1.8.2007 klo 22:29
It's Becoming Reality
S yllätti minut taas eilen puheillaan. Se on niin valmis tulemaan tänne, että sen vakavuus ja toimekkuus alkoi ihan melkein pelottaa, mukavalla tavalla tosin. Heti puhelun aluksi se sanoi, että eiköhän hoideta tämä ensi viikolla. "Niin mikä?" "Arvaa." "En arvaa." Vasta tunnin, parin päästä se sanoi, että no hänen Suomeen tuleminen tietty. Jospa kuitenkin hankkisi ensin passin. Otettiin sen jälkeen yhdessä vielä käytännönasioista selvää, mietittiin aikatauluja, paperisotaa, lentolippuja, työ- ja raha-asoita.
Suurimmaksi ongelmaksi paljastui yllättäen niinkin maallinen juttu kuin raha. Nykyisestä tilanteesta liukeneminen maksaisi S:lle sievoisen summan rahaa, eikä se täällä eläminenkään nyt ilmaista olisi. Tuosta minun opintotuesta ei välttämättä riitä varoja kahden ihmisen elättämiseen. Onneksi tässä on nyt vähän heitelty semmostakin mahdollisuutta ilmassa, että S voisi vähän hankkia taskurahaa Suomessa ja samalla saada työ- eli oleskeluluvan.
On ihan epätodellinen olo. Tästä on nyt tulossa totta, kuten S eilen asian ilmaisi puhelun päätteeksi. En tosin vieläkään uskalla luottaa siihen, että pian näkisin S:n oikeasti, enkä vain unessa, kuten hetki sitten. Äskeisillä pikkuruisilla päikkäreillä (kolme tuntia) tunsin S:n hengityksen niskassa, kosketuksen iholla ja kuulin sen äänen korvissani ilman netin tarjoamia sivusärinöitä.
Nyt on epätodellisen olon lisäksi huolestunut olo. S oli nimittäin aamulla, jo minun töissä ollessani, kirjoitellut viestejä, vaikka tiesi minun olevan poissa. Oli niin masentuneen kuuloista tekstiä, ettei se kuulostanut enää S:ltä ollenkaan. Voi kun olisinkin voinut olla paikalla, kun se minua noin kovasti tarvitsi. Nyt minun pitää odottaa vielä jonkin aikaa huolesta soikeana, ennen kuin saan tietää, mistä oikein oli kyse.
Tulisi jo tänne, niin voisin halata sen huolet pois.
Torstai 2.8.2007 klo 22:55
Huolia
Huolestuin eilen töistä tultuani S:n masentuneista ja kuuntelijan tarpeesta kielineistä viesteistä. Illalla huolestuin pikkuisen lisää, kun se ei töistä tultuaan jutellutkaan minulle. Kirjautui sisään, kyllä, mutta katosi saman tien. Aamulla huolestuin vielä lisää, kun se ei ollut käynyt netissä pikakirjautumisen jälkeen eikä siis vastannut sähköpostiinikaan, jossa pyysin häntä kertomaan, mikä oli vialla. Tänään huolestuin sitten vielä monta kertaa ja paljon enemmän, kun yritin soitella S:lle kännykkään, mutta tämä ei vastannut.
Jos eilistä merkintää kirjoittaessani olin huolesta soikeana, niin iltapäivällä olin jo huolesta kahdeksankulmiona. Lopulta, vähän vaille neljä, mesevahti äiti tuli sanomaan, että nyt kannattaisi käväistä vähän toimiston puolella. S siellä ilmoitteli itsestään, oli jo onneksi kuulemma parempi olo. Se ei silti suostunut kertomaan, mikä tiistain ja keskiviikon välisenä yönä oli vaivannut. Se oli nukkunut koko yönä vain puolisen tuntia. Toivottavasti se tänään kertoo yön ankeista hetkistä hieman tarkemmin.
Keksittiin taas uusi tapa rikkoa sääntöjä. Tai S keksi. Ollaan nyt sitten oltu S:n töihin lähdönkin jälkeen vähän juttusilla, tosin mistään vakavasta ei voida keskustella. Enkä oikein voi sanoa mitään, mikä paljastaisi, että olen ulkomaalainen. Ehkäpä tästä lähtien kuitenkin sitten tiedän, mihin aikaan S töistä kotiin lähtee, ettei tarvitse viettää koko iltaa epätietoisuudessa.
Here's to hoping.
Perjantai 3.8.2007 klo 03:04
Lisää huolia
Joskus annan S:n talloa ylitseni ihan surutta, koska en yksinkertaisesti jaksa hermostua. Tänään ei ollut semmoinen päivä. Ymmärrän sen, että miehillä ja naisilla tahtoo olla tapana nähdä asiat hieman eri tavalla. Varsinkin minulla ja S:llä, ainakin välillä. Se kuvittelee, että jos olen hyväntuulinen ja nauravainen, olen unohtanut kaikki ikävät taustalla lurkkivat asiat. Ei se niin mene. Jos en ole pahoittanut mieltäni tai osoittanut pahoittavani mieltäni erinäisistä syistä (S jätti eilen soittamatta minulle, vaikka viestitteli surullisia ja ankeita juttuja edellisenä yönä ja tiesi, että minä olin huolissani, ja syy soittamattomuuteen oli, yllätys yllätys, Ty(tt)ökaveri), se ei tarkoita sitä, etten haluaisi ja tarvitsisi tänään puhua.
Vaan S:n mielestäpä se taitaa olla niin. Se lähti suoraan töistä "parille drinkille" Ty(tt)ökaverin kanssa. Jos tilanteesta haluaa etsiä positiivisia puolia, niin nytpähän ainakin tiesin tämän, ettei tarvinnut tyhjänpanttina odottaa sitä kotiintulevaksi. Se sanoi, että jos se tulee tarpeeksi aikaisin kotiin, se voi soittaa minulle ennen kuin lähden töihin. Se, että olen valveilla vielä tähän aikaan, kertoo ehkä jotain. En usko, että se soittaa myöhemmin, joten loppuyön unet ovat turvatut. En usko, että se soittaa, vaikka pyysin sitä tulemaan kotiin ajoissa. Toivon, että olen väärässä.
Onhan se nyt selvää, että kaukosuhde on rankka, mutta välillä tuntuu, että toinen osapuoli tekee tästä vielä rankempaa, ihan omaa ajattelemattomuuttaan. Tänään väänsin jo aika paksusta rautalangasta sille, ettei tämmöinen peli vetele. Tavoite olisi olla oikeasti yhdessä muutaman kuukauden päästä, ja tiedän, että olisin silloin onnellistakin onnellisempi. Mutta: jos minulla on siihen asti toissijainen olo, mitä tästä muka voi tulla? Miten jaksan? En halua enkä voi luopua omista näkemyksistäni ja periaatteistani ihan vain sen takia, että miellyttäisin toista. Enhän? En, koska silloin en olisi enää minä. Olen tainnut kirjoittaa tästä aiemminkin, mutta kerta kiellon päälle: Tiedän, että se välittää minusta paljon, todella paljon. Välillä se ei vain tunnu siltä, ja se onkin sitten vähän huonompi juttu. Suurimman osan ajasta onneksi tiedän ja tunnen, että se välittää ja haluaa olla minun kanssa. Eniten.
Noh, viikonloppuna on aikaa puhua ja selvitellä asioita, Ty(tt)ökaveri kun ei vissiin omi sitä tulevina päivinä. S-raukallahan ei muka ole asiaan koskaan mitään sanomista...
Joku voisi pikakelata kolme kuukautta eteenpäin. Jookos?
Lauantai 4.8.2007 klo 01:50
Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin
S ei soitellut minulle aamulla, kuten arvelinkin. Lähetin sille sitten aamulla kiukunpuuskassa aika kiukkuisia viestejä, kertoen tasan tarkkaan, miten S oli minua satuttanut ja niin edelleen. Tärisin vihasta ja pettymyksestä. En ollut mikään päivänsäde.
Töihin päästyäni aloin välittömästi katua viestien tiukkaa sävyä. S:llä on rankkaa, eikä se tarvitse äkäisiä ja ylidramaattisia viestejä lisäämään draamaa sen elämään. Sanoin kyllä ihan asiasta, sitä en katunut, mutta tapa jolla asiani esitin olisi ehkä voinut olla hieman ystävällisempi.
Kun tulin kotiin, minua odotti muutama viesti. S pyysi anteeksi ja kertoi, että oli kertonut Ty(tt)ökaverille aikeistaan tulla tänne. Minun luo. Se sanoi tarvitsevansa minun tukea, vaikka siitä ei juuri nyt olekaan minulle aina tueksi. Se oli myös viestitellyt, että toivoisi minun ilmoittelevan itsestäni, kunhan kotiudun. Niin tein, ja se pyysi vielä uudestaan anteeksi, ja niin pyysin minäkin. En kuitenkaan perunut sanojani, tarkoitinhan niitä. Olin minä.
Ollaan tässä nyt sitten pitkästä aikaa puheyhteydessä. Tosin tällä hetkellä se on puhelimessa äitinsä kanssa, keskustelemassa tulevaisuuden vaihtoehdoista. S pyysi minua vierailulle luokseen ennen kuin muuttaa. Muutettaisiin sen tavarat yhdessä Kansasiin, ja toisin mukanani sitten Suomeen mukavan tuliaisen. Miehen. Se on nyt melkoisen varma, että se lähtee nykyisestä paikastaan. Lähes satavarma. Aikataulukin on melkein selvillä. Matkaisin rapakon taakse jo parin kuukauden päästä.
Iih.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti