Olemme ehkä muuttuneet ihmisinä sitten vuoden 2007 aika paljon, mutta yksi asia on kyllä pysynyt samana: Kun päätämme jotain, sen on tapahduttava heti, mieluummin vielä vähän nopeammin.
Kun Scotty päätti lähteä kokeilemaan onneaan suomalaisen tyttösen kanssa, meidän piti löytää keino sen toteuttamiseksi. Naimisiinmenostakin puhuttiin, mutta ei koskaan vakavasti, sillä muitakin keinoja oli, eikä meistä kumpikaan ollut valmis leikkimään niin isolla asialla. Byrokraattisia ja taloudellisia kapuloita riitti rattaisiin viskottavaksi, joten alustavatkin suunnitelmat ja aikataulu muuttuivat harva se päivä.
Yhdessäolo oli melkein käsinkosketeltavaa, vaikka emme edelleenkään olleet millään tavalla virallisesti pari.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Keskiviikko 8.8.2007 klo 02:37
Tahdon rahaa, joululahjaksi rahaa
Kirjoitellaan nyt sitten tänne mietteitä muistiin, kun Nukku-Matti ei millää meinaa tulla kylään. Ja onhan niitä mietteitä kirjoitettavaksi asti.
Olen tässä pari päivää tuskaillut raha-asioiden kanssa. Valehtelematta 99 prosenttia ongelmistamme ratkeaisi rahalla. Keväisen, ja miksei kesäisenkin kidutuksen jälkeen tuntuu hurjalta, että yhdessäolo tyssää, tai ainakin viivästyy, niinkin tyhmän asian kuin rahan takia. Halu olla yhdessä, fyysisesti samassa paikassa nytheti on ehkä kovempi kuin koskaan, joten rahattomuus ja paperisota eivät huvita nyt yhtään. Me ei olla hyviä kaukosuhteilijoita.
Byrokratia, tuo hermojemme kiristäjä, meinaa myös aiheuttaa harmaita hiuksia. Jos S tulisi tänne ensin lomalle, hänen olisi palattava Yhdysvaltoihin takaisin hakemaan ja odottamaan työlupaa, jonka jälkeen hänen pitäisi lentää tänne takaisin. Ei kai siinä muuten mitään, mutta kun tuo Atlantin ylittäminen ei ole ihan ilmaista. Ja taas päästään suosikkiesteeseeni, rahaan. Ympäri käydään, yhteen tullaan.
Ja kesällä sama ruljanssi uudestaan, jos meinaa täällä syksyllä opiskella.
Naimisiinko tässä pitää mennä asioiden helpottamiseksi? Mitäh?
Ennen naimisiinmenoa taidan kuitenkin mennä käymään Yhdysvalloissa. Haluan nähdä S:n. Nämä on nyt niitä juttuja, jotka on pakko tehdä, ettei sitten vanhana muorina (jos semmoisille ikävuosille selvitään) tarvitse miettiä, että "mitä jos...". Olen tehnyt semmoisen päätöksen, että yritän elää elämäni täysillä, kuitenkin myös samalla pitäen huolta opiskelusta ja taloudesta, ettei tässä nyt ihan velkaantuisi. Eli ei ehkä ihan täysillä mennä, mutta kovaa kummiskin. Nopeusrajoitusten mukaan.
Lentoliput USA:an ja takaisin vetäisevät varmasti tilin melko tyhjille, mutta tätä seikkailua ei raha (or lack of) vesitä. Otan viikon, pari koulusta omaa lomaa ja sen lisäksi vaikka velkaa (malliesimerkki siitä, miten pidetään vastuullisesti huolta opiskeluista ja taloudesta). Pääsen lentolippujen hinnalla paitsi lentämään valtameren yli kaksi kertaa, myös nukkumaan S:n kainalossa, heräämään sen vierestä, näkemään maisemia ja kavereita, viettämään jokaisen mahdollisen hetken sen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluaisin viettää jokaisen mahdollisen hetken muutenkin.
Että kyllä 700 eurolla aika paljon kuitenkin saa.
Tästä on muuten nyt vuosi.
Torstai 9.8.2007 klo 17:25
You Can Stand Under My Umbrella
Töissä oli tänään(kin) kuuma. Työstökeskus, jonka sisälle jouduin kurkottelemaan vähän väliä, oli kuin (todella) pahanhajuinen turkkilainen sauna. Hallissa oli kosteaa ja tunkkaista. Itse olin nihkeä ja tunkkainen. Ei oikein järkikään kulkenut.
Yhden asian ympärillähän sitä tosin taas tulikin kaikki ajatukset juoksutettua. Juteltiin eilen S:n kanssa vaihtoehdoista, ja nyt vaikuttaa siltä, että pahimmassa tapauksessa näkisin S:n vasta maaliskuussa. Sitä emme halua, mutta se voi olla raha- ja viisumiasioiden kannalta järkevin ratkaisu. Toivottavasti keksitään tässä joku järkevä ja mieleinen ratkaisu tuon seitsemän kuukauden odottelun tilalle.
S sai minut säikähtämään eilen ihan kunnolla. Tuntuu, että viime aikoina pikaiselle yhdessäololle on ilmestynyt esteitä esteen perään, ja yhdessäolo on aivan järkyttävän työn tai ainakin varallisuuden takana. Juteltuamme vaihtoehdoista hetken verran S sanoi alakuloisena: "En tiedä, Anni, en tiedä." Englanniksi, luonnollisesti. Olin vähän aikaa hiljaa, kokosin ajatuksiani ja kysyin, onko hän kenties tulossa katumapäälle. S onneksi yllättyi kysymyksestä ja sanoi, ettei siitä ole todellakaan kyse. Hän tietää, mitä hän haluaa tehdä. Hän haluaa tulla tänne. Minun luokse.
Lentosuukkojen, ikäväntunnustuksien ja naimisiinmenoprosessin selvittelyn (haha) jälkeen S lähti Ty(tt)ökaverin vanhempien talolle bileisiin. Se kertoo minulle parhaillaan illan kulusta. S oli puhunut suunsa puhtaaksi erinäisten selkkausten jälkeen. Oli haukkunut Ty(tt)ökaverin itsekeskeiseksi, ja Ty(tt)ökaveri haukkui S:n juuri äsken itsekeskeiseksi. Että näin siellä.
Ai niin. Tein eilen vahingossa kivan löydön. Tiedättehän Rihannan Umbrella-biisin? Juuri niin, sen ärsyttävän rallatuksen. No se kuulostaa hyvältä, kun joku muu sen laulaa.
Perjantai 10.8.2007 klo 17:28
Drrraamaa ja hempeilyä
Ty(tt)ökaveri pisti eilen kunnon draamat pystyyn ja sanoi S:lle, ettei voi olla enää S:n ystävä. Baarissa voi kuulemma käydä, ja muuten jutella, mutta hän ei suostu enää tukemaan S:ää ja sanomaan, että kaikki kääntyy parhain päin ja että S:n pitäisi tehdä kuten parhaaksi näkee. Ja muuta beeässää, kuten hän asian ilmaisi.
S ei sitten loppujen lopuksi ollut moksiskaan Ty(tt)ökaverin purkauksesta. Viestiteltiin eilen koko hänen työssäoloaikansa ja sen jälkeen vielä sitten Skypessä monta tuntia. Vietin viime yönä enemmän aikaa luurit korvilla kuin pää tyynyssä. S oli jotenkin todella avoin ja vapautunut. Kertoi minulle mukavia juttuja puhelusta siskonsa kanssa. Sisko oli taas kerran sanonut, ettei hän ole nähnyt S:ää ikinä tällaisena. Eilen se lähetti äidilleen sähköpostia, jossa kertoi tehneensä päätöksen, mutta nyt pitää vain vielä osata päättää, miten toivottuun päämäärään päästään.
Se löi minut eilen(kin) täysin ällikällä. Ensin se puhui, miten se olisi jo niin valmis vakavaan suhteeseen, miten se haluaisi tehdä minulle mukavia asioita, kuten hieroa selkää ja kaikkea semmoista kivaa. Passais mulle. No mutta se varsinainen ällikkä! Luulin kantaneeni kaulassa sellaista kohtuuhintaista kaulakorua huhtikuusta lähtien. Väärässä olin. Eilen selvisi sattumalta, että kaulakoruhan oli maksanut ihan sievoisen summan. Nyt minua pelottaa pitää korua kaulassa. Toisaalta tämän korun arvoa ei voi mitata rahassa. Jos kadottaisin korun, rahallinen arvo olisi täysin toissijainen. Minulle se on mittaamattoman arvokas. Se symboloi toiveita yhteisestä tulevaisuudesta, joka vielä huhtikuussa näytti lähes mahdottomalta. Ja nyt mahdottomasta on tulossa mahdollista. S sanoikin, että on hurjaa, miten kaikki utopistiset haaveet, joista hän korun antamisen yhteydessä puhui, ovat käymässä toteen.
Ty(tt)ökaveri kävi S:n luona illalla, hakemassa jotain tavaroitaan. Olivat onnistuneet puhumaan asioista ihan ihmisiksi. Ty(tt)ökaveri oli kysynyt, mikä S:n tekisi onnelliseksi, jos se kerran nyt on niin onneton. S oli vastannut: "Anni." Sanoi se eilen sen minulle suoraankin. Se sanoi, että tämä meidän juttu pitää nyt katsoa loppuun, muuten se jää kalvamaan ikuisiksi ajoiksi.
Olen täysin samaa mieltä, vaikka S vertasikin minua maukkaaseen pihviin, joka roikkuu hänen nenän edessä, tavoittamattomissa. No mieluummin pihvi kuin lusikallinen kalanmaksaöljyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti