Huono pyykkäri

Joulukuun lopulta asti odotin syksyä kuin syyskuuta nousevaa. Halusin raskauden menevän nopeasti ohi, ja vaikka yritinkin nauttia elämästä ja tehdä mahdollisimman paljon asioita, hitaasti mutta kovaäänisesti tikittävä kello istui olkapäällä muistuttamassa estoistani, jos en niitä muuten muistanut. Tik tak tik tak.

Viikon vanhat varpaat.

Vaikka minulla on edelleen tietynlainen hoppu päällä, erityisesti omasta palautumisesta, niin muuten kammoksun ohi vilistäviä päiviä ja pieneksi käyviä vauvanvaatteita. Haluaisin niin kovasti hidastaa tahtia ja imeä itseni täyteen vauvantuoksua ja pehmeitä, pyöreitä poskia.

Koska tiedän, että tämä(kin) vaihe on pian ohi.

Onhan tässä omat haasteensa. Arki kolmevuotiaan Täti Moonikan ja vastasyntyneen kanssa ei ole erityisen rentouttavaa, vaikka molemmat aika iisejä tyyppejä ovatkin. Yöheräily, vaikkakin verrattain vähäinen, vaatii veronsa, ja pinna tahtoo kiristyä päivisin vahvatahtoisen taaperon kanssa. Syliä kaipaava vauva ottaa joskus ohimoon. Varsinkin, kun yritän tehdä jotain.

Nytkin kirjoitan tätä rinnan päällä nuokkuvan vauvan pepun yli kurkotellen. Erittäin epäergonomisesti.

En voi oikeastaan olla turhaunut siitä, että kaksiviikkoinen kaveri haluaa olla lähellä ja kuulla tutut sydämenlyöntini. En voi paheksua tuoreen isosiskon huomionhakuisuutta, sillä tämä on hänellekin täysin uusi tilanne, johon on sopeutunut itse asiassa erittäin hyvin. Pitäisi jaksaa, vaikka välillä väsyttääkin. Ja jaksanhan minä, sillä pienoisesta univajeesta huolimatta nyt on aika hyvä olla.

Tiedän kuitenkin, että tulen vielä väsymään ihan totaalisesti. Henkisesti ja fyysisesti. Tulee varmasti hetkiä, jolloin haluaisin olla ihan yksin, vastuuton, itsenäinen, irti imetyksen asettamista kahleista. Oma itseni, enkä kenenkään äiti. Ihan takuulla vuodatan joskus öisiä kyyneleitä jossain pimeässä nurkassa - väsymystäni, heikkouttani, voimattomuuttani  ja inhimillisyyttäni kiroten.

Tiedän myös kokemuksesta, että tulen katumaan tunteitani, vaikka yrittäisinkin olla itselleni armollinen.

Turhanpäiväisen kierroksilla käymisen sijaan pussailen siis unista pientä miestä, vaikka niska-hartiaseutu aneleekin armoa kaiken kaulailun jäljiltä. Ei siihen nimittäin kovin kauaa mene, kun en saa kokea tällaista läheisyyttä edes pakottamalla, saati sitten vapaasta tahdosta. Mitä sitten, jos pyykit ovat viikkaamatta jo toista päivää? Ovat ne sentään puhtaita! Mitä väliä sillä lopulta on, saanko syötyä aamupalani ilman keskeytyksiä tai kirjoitettua kokonaisen blogimerkinnän ilman ajatuskatkoksia? Meillä tarvitaan nyt äitiä - olipa se sitten nukkuma-alustana, leikkikaverina tai maitoautomaattina - ja minä aion (yrittää!) nauttia näistä ohikiitävistä hetkistä.

Rypistyköön pyykit.