South Parkin pirteä versio What What in the Buttista ei välttämättä ollut paras valinta kännykän herätysääneksi. Tekisi mieli torkuttaa, mutta pakotan itseni ylös. Irvistän kännykälle.
Elvis-kello virnuilee minulle keittiössä. Varttia vaille kuusi. Syön nopean aamupalan, ruokin ilmeisesti hidasta ja tuskaista nälkäkuolemaa tekevän kissan, ja valmistaudun töihinlähtöön.
Rapsutan nukkuvan Scottyn poskea, joka ilokseni on taas parransängen peitossa. Sileät posket olivat ihan jännä kokeilu, mutta mies näytti jotenkin vieraalta. Ehkä tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näin, mitä karvoituksen alta paljastuu.
Menen hissillä kahdeksan kerrosta alas ja kipaisen autolle. Ranskattaren olisi parempi olla oikuttelematta tänä aamuna. Valmistaudun jo kiroilemaan, mutta lämmitelty moottori kehrää onneksi, yhtä tyytyväisenä kuin minäkin. Toivottavasti Vitostien varrelle hyytymiset ovat historiaa.
Ajan 60 kilometriä Kuopiosta pohjoiseen. Perjantaiaamun liikenne on hiljaista, ainakin tähän suuntaan. Lumiset kuuset ovat kauniita, kellertävässä katuvalomeressäkin. Onneksi voin edes ihastella niitä ohituspaikkaa odotellessa. Turkasen traktori.
Ehdin kuunnella Shinedownin levyn läpi kertaalleen, ennen kuin parkkeeraan hallin eteen. Kurkkaus pakkausalueelle tuo hymyn huulille. Kiiretilauksen holkit ovat lähtövalmiina. Napsautan toimistossa vedenkeittimen päälle, valmistelen rahtikirjat ja lähetyslistat ja pakkaan lavat ja laatikot, ennen kuin juon päivän ensimmäisen teekupillisen. Ensimmäisen monista. Pari viikkoa sitten sairastettu influenssa jätti ärsyttävän yskän jälkeensä.
Tänään on siitä harvinainen päivä, että sähköposti laulaa ja tilauksia tippuu vähän joka paikasta. Koko talvi oli ollut aika hiljaista, isot firmat varovaisia tilauksissaan. Ei ole ollut mukavaa seurata vierestä yrittäjävanhempien huolta, mutta onneksi orastava kevät on tuonut hienoisia elpymisenmerkkejä mukanaan. Yhdessä tästä selvitään.
Päivä menee nopeasti, mikä on aika epäperjantaimaista. Tulostan viimeiset työmääräimet ja tilaan maanantaiaamulle kuljetukset, ennen kuin ajan takaisin Puijonlaaksoon. Scotty tulee minua vastaan ruokakauppaan. Mies oli käynyt kääntymässä yliopistolla aamuluentojen verran ja leikkinyt sen jälkeen kodinhengetärtä imuroimalla koko kämpän. Ostan sille palkinnoksi Foster'sia.
Mennään kotiin. Haaveillaan ruoanlaiton lomassa seuraavasta kesästä. Juuri ostetut lentoliput Kansas Cityyn polttelevat, jos nyt eivät takataskussa, niin ainakin luottokortilla. Ajatus wingseistä saa veden herahtamaan kielelle, ja liedellä muhiva broileripasta näyttääkin yllättäen tylsältä.
Scotty on varmasti minuakin enemmän innoissaan; pääseehän hän tapaamaan ensimmäisen siskontyttönsä, mutta vasta kolmen kuukauden ikäisenä, jos pieni neiti nyt suvaitsee ikinä syntyä. Vaikkei Scotty sitä suostu myöntämäänkään, niin kyllä sen näkee sokea Annikin - tiukkaa tekee olla poissa.
Tällaisina hetkinä pelkään, että Scotty katuu Suomeen muuttamista. Tiedän, miten ison uhrauksen mies on minun takiani tehnyt, ja se taakka painaa joskus hartioilla aika lailla. Jätti työnsä, perheensä, ystävänsä. Pelottaa, etten ole kaiken sen arvoista.
"Eniro nolla sata sata", kuuluu olohuoneesta stereona, televisiosta ja amerikkalaisen suusta, kun ladon lautasia tiskikoneeseen. Naurattaa, ihan väkisinkin. Näin hyödyllistä suomea meillä on opittu reilussa puolessa vuodessa!
Ehkä on ihan hyvä, ettei tässä olla jäämässä pysyvästi Suomeen.
Seuraavana aamuna minut herättää What What in the Buttin sijaan kissanpeppu, joka tupsahtaa istumaan tyynylleni. En olisikaan halunnut nukkua pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti