keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Mistä tiesit?

Pohdiskeltiin vähän aikaa sitten yhden hyvän, valitettavasti tuhansien kilometrien päässä olevan, ystävän kanssa elämän suuria kysymyksiä. Mistä tietää, että rinnalle sattunut juuri itselle sopiva tyyppi? Milloin sen tietää?

Mitään universaaleja vastauksia näihin kysymyksiin tuskin on olemassa, mutta omien kokemusten perusteella osasin heittää pari nasevaa mielipidettä keskustelun tuoksinassa.

Otetaanpa nyt vaikka tuo minun aviomies esimerkiksi. Jos oltaisiin oltu toistemme ensimmäiset seurustelukumppanit, tuskin oltaisiin nyt tässä. Törmättiin toisiimme sopivassa elämäntilanteessa.

Ensimmäinen vakava seurustelusuhteeni kesti melkein viisi ja puoli vuotta, ja uskallan väittää, että se muutti minua monessa mielessä. Vaikka lopulta tultiinkin siihen tulokseen, että nyt on hyvä nähdä maailmaa omilla tahoillamme, niin tuo puoli vuosikymmentä nuoren ihmisen elämästä ei mennyt missään nimessä hukkaan. Opin ehkä hitusen verran kärsivällisyyttä ja taitoa tehdä kompromisseja. En ollut enää sama ärhäkkä teini. Olisin varmaan rauhoittunut ihan omillanikin, mutta luulenpa, että toisen ihmisen kanssa päiden yhteenhakkaaminen nopeutti prosessia. Jos olisin nyt yhtä jääräpäinen kuin esimerkiksi kahdeksan vuotta sitten, toisen perusitsepäisen ihmisen kanssa elosta ei tulisi yhtään mitään. Toisaalta alistuvan tyypin kanssa elämisestäkään ei tulisi mitään, kun olisin sitten koko ajan haastamassa riitaa, koska ne olisi helppo voittaa.

Kun alettiin "hengailemaan" S:n kanssa nelisen vuotta sitten, muistan ajatelleeni, että ollaan aika erilaisia ihmisiä. Se ei ihan täysin vastannut silloista käsitystäni minulle sopivasta kumppanista. S ei nauttinut joistakin minulle tärkeistä asioista, kuten esimerkiksi ruoanlaitosta, eikä se halunnut maistella minun tekeleitä, sillä se oli todella nirso. Minua taas ei kiinnostanut S:n nörttiharrastus, videopelit. Jotain yhteistä meillä kuitenkin oli, muun muassa samankaltaiset elämänarvot ja samanlainen, vähän turhankin sarkastinen huumorintaju. Viihdyttiinkin yhdessä ihan mielettömän hyvin.

Parin kuukauden paita-ja-peppuilun jälkeen yhdessäololle tuli tiukka stoppi. S muutti itärannikolle, eikä olisi saanut pitää minuun mitään yhteyttä, koska työpaikka ei oikein tykännyt ulkomaalaisista kontakteista. Skype kuitenkin lauloi ja haikailtiin toistemme perään. Parin kuukauden tuntemisen jälkeen en voinut olla varma, olinko ihastunut siihen oikeaan S:yyn, vai itse päässä rakentamaani unelmamieheen.

Meidänvälinen tilanen ei ainakaan helpottanut ajan myötä, ainakaan välittömästi, joten päästiin näkemään toistemme p*skimmat puolet heti kättelyssä. Olin valmis lyömään hanskat tiskiin monta kertaa, sillä toivottoman tilanteen lisäksi toinen osapuoli oli välillä ihan täysi idiootti (itsehän toki olin aina mukava ja miellyttävä...). Jotenkin ne hyvät puolet kuitenkin veivät ylivoimaisen voiton, ja päätettiin antaa meille oikea mahdollisuus. S vaihtoi työ- ja asuinpaikkaa, ja minä pääsin käymään kylässä.

Pitkän välimatkan vuoksi puhuttiin, paljon, kun muuhunkaan ei aikaa voinut tuhlata. Tutustuin ja ihastuin mieheen koko ajan enemmän. Pistettiin p*skimmat puolemme piiloon ja nautittiin uudesta mahdollisuudesta.

Milloin sitten tiesin, että tässä se nyt on, se tyyppi, jonka kanssa haluan loppuelämäni jakaa? En tiedä, edes näin jälkikäteen. Sen kuitenkin tiedän, että opin tuntemaan aidon S:n olosuhteiden pakosta paljon nopeammin kuin ns. normitilanteessa. Teeskentelystä ei olisi ollut kummallekaan mitään hyötyä. Kun saatiin taas olla vapaasti yhdessä, homma eteni aika nopeasti yhteisen tulevaisuuden suunnittelemiseen, ehkä jälleen kerran olosuhteiden pakosta. Pitkä välimatka ja pitkä kaukosuhde ei houkuttanut meitä kumpaakaan, joten epäonnistumisen uhallakin S tuli Suomeen opiskelemaan heti, kun siihen mahdollisuus tuli. Hyvin meni.

Sen sijaan kysymykseen "mistä sen tietää?" osaan omalta osaltani vastata. Minä tiesin siitä, kun toisen kanssa on oikeasti hyvä olla. Ei ole tarvinnut miettiä ja jossitella, notta olisikohan minulle olemassa parempi puolisko jossakin, sillä viihdytään tämän nykyisen kanssa toistemme seurassa mainiosti kaikista vioistamme huolimatta. Me ei riidellä jokaisesta typerästä pikkuasiasta, ja silloin kun riidellään, riidellään yleensä jostain typerästä pikkuasiasta. Nuorempana meidän luonteet olisivat törmänneet toisiinsa lujaa, mutta nyt osataan hengittää syvään ja antaa toiselle tilaa, kun tilantarve iskee. Luotto toiseen on myös kova; sekin on äärimmäisen tärkeää.

S on edelleen ruoan suhteen melko nirso, mutta on kyllä laajentanut ruokarepertuaariaan ihan hurjasti meidän yhdessäoloaikana. Nyt se  haluaa, että ruokaan laitetaan sipulia, kun ennen se oli ehdoton no-no. Se jopa kokkaa! Minä en edelleenkään ole mikään suurin videopelienystävä, vaikka S minut aikoinaan World of Warcraftia saikin pelaamaan (että se niistä nörttiharrastuksista). Ostin meille pari kuukautta sitten Wiin, jotta voidaan pelailla minun mielenlaadulle sopivia pelejä yhdessä (Wii Sports Resort, Super Mario Bros.). Räiskinnät ovat saaneet jäädä ihan suosiolla S:n omaksi iloitteluksi.

Vaikka ns. oma aika on tärkeää, mielestäni on vähintään yhtä tärkeää viettää aikaa yhdessä. Vessaan ei sentään tarvitse yhtä aikaa työntyä, mutta muuten touhutaan kyllä yhdessä paljon, ja mikä parasta, nautitaan yhdessä tehdyistä jutuista ja vietetystä ajasta. On kivaa olla kuin paita ja peppu.

Olen myös sisäistänyt, ettei ihannekumppanin pidä olla minun kanssa samanlainen. Omassa itsessä on jaksamista ihan tarpeeksi; ei tähän toista samanlaista tarvita. Jos tuo ukko kuitenkin ottaa joskus pattiin vähän enemmänkin, niin palautan mieleeni muutaman vuoden takaisen hampaidenkiristelyn ja sen, minkä työn takana tämä nykyhetki on ollut. Työtä täytyy toki tulevaisuutta varten tehdä vieläkin, mutta työ ei saisi maistua puulta. Kyllä meillekin varmasti tulee vielä kriisinpoikanen jos toinenkin, mutta ollaan selvitty sellaisista ennenkin.

Bring it on.

*****

Fakta #72: Toinen nimeni on Elina.

13 kommenttia:

  1. Hei vaan, silloin tällöin täällä vierailen, mutta nyt eka kommentti.

    Nykyään tuntuu, että annetaan periksi ja luovutetaan tosi helposti näissä parisuhdeasioissa. Siksi tuntuu todella mukavalta lukea tätä sun juttua. Onneksi sentään on vielä teidänlaisia paitoja ja peppuja :)

    Olen ollut 30 vuotta yhdessä mieheni kanssa, eikä se aina ole ollut ruusuilla tanssimista. Hampaiden kiristelyä yms. on kyllä ollut mutta yhdessä on pysytty. Monia tuttuja on eronnut ja toisinaan eron syitä on kyllä ihmetellyt. Eihän sitä tietenkään voi tietää ihmisten henkilökohtaisimpia juttuja mutta kuitenkin välillä ihmetyttää...

    Onnellista jatkoa edelleenkin sulle ja rakkaallesi :) Pitäkää huolta toisistanne.

    Kirsikka

    VastaaPoista
  2. Ihana kirjoitus, nyökyttelin monessa kohdassa! Meidän lähipiirissä on ollut viime aikoina muutamia rankkoja eroja, jotka ovat saaneet pohdiskelemaan omaa suhdetta, ja mikä juuri meistä tekee "erottamattomat". Luulisin, että meidän kohdalla se on juuri oikeenlaista kemiaa ja rakkautta.

    Kun itse näin mieheni ekaa kertaa, kaikki muu ympärillä kliseisesti "pysähtyi", enkä voinut kiinnittää katsettani enää mihinkään muuhun kuin tuohon ihanaan mieheen. :) Hänen juttusille oli siis vain päästävä, ja kaikin puolin aika oli ilmeisen otollinen kohtaamisellemme, sillä olemme olleet erottamattomat siitä lähtien. :D

    Mistä sitten tiedän, että hän on juuri se oikea? Juuri siitä, kuten sinäkin kirjoitit, että hänen kanssaan on vain niin hyvä olla. En todella osaisi itselleni kuvitella parempaa puolisoa. Meitä yhdistää ainakin samanlainen huumori ja arvot, ja uskon että täydennämme toisiamme juuri sopivasti. Viihdymme parhaiten yhdessä, mutta kuitenkin osataan antaa toisillemme tilaa. Lasten saaminen muutaman viime vuoden aikana on myös hitsannut meitä uudella tavalla yhteen, ja onkin ollut ihanaa nähdä, miten hyvä isä hän on.

    Taisin muuten nyt kommentoida ekaa kertaa blogiisi, päädyin tänne joku aika aika sitten ja olin aivan mykistynyt ja liikuttunut teidän rakkaustarinasta. :) Olen onnellinen puolestanne!

    Manna

    VastaaPoista
  3. Kirsikka: Ensinnäkin, kiitos mukavasta kommentista! :)

    Sulla on varmasti paljon painavampaa sanottavaa tästä asiasta, kun takana on 30 vuotta kokemusta. En usko, että kukaan pääsee noin kunnioitettaviin lukemiin ilman verta, hikeä ja kyyneleitä (no ilman verta kyllä pitäisi pärjätä). Ehkä jotkut olettavat, että se alkuhuuma kestää loputtomiin, vaikka alku-liite huuman edessä onkin, ja sitten arki tulee muka yllätyksenä. En tiedä, jokainen tyylillään, tietysti. Meillä on kyllä vakaa aikomus vetää yhtä köyttä viimeiseen asti. :)

    Onnellista jatkoa myös sinulle/teille! :)

    Manna: Oi, ihana tarina. :) Varsinkin tuo "hyvä isä" -kohta sai hymyn nousemaan korviin asti!

    Minäkin muuten julistin kavereilleni sinä iltana, kun S:n kanssa juttusille päädyttiin, että tuossa muuten menee "the love of my life". Kuinkas sitten kävikään. ;)

    Kiitos vielä ihanasta kommentista ja tarinanne jakamisesta! Maailma ei voi olla täysin läpimätä paikka, jos sieltä löytyy noin onnellisia ihmisiä! :)

    VastaaPoista
  4. Aww =) Tuo teidän tarina jaksaa sulostuttaa!

    Itse tapasin paremman puoliskoni aikoinani tuhannen seilissä paikallisessa räkälässä, samana iltana kun olin julistanut suureen ääneen etten ainakaan seuraavaan vuoteen kiinnitä huomiota yhteenkään kaksilahkeiseen vaan nautin sinkkuelämästä. PAH!
    Päädyttiin keskustelemaan koko ilta (jutun taso oli kyllä mielenkiintoista kun sitä höystettiin lukuisin tequilashotein...). Seuraavana päivänä ongin itse tyypin numeron selville vain kysyäkseni, kuinkas pää voi. Ilman minkäänlaista kiinnostusta sen lähempään tuttavuuteen. Päädyimme saman viikonlopun aikana treffeille. Vaikkakin olimme samalla aaltopituudella ja keskustelu sujui luontevasti, itseäni ei vieläkään oikein napannut, oltiin ( ja ollaan vieläkin) niin eri puista veistettyjä. Ukko pommitti seuraavan viikon tekstarein ja lopulta annoin periksi.. ajattelin että en menetä mitään, vaikka annankin toiselle mahdollisuuden. (Ukko muuten ajoi n. 400km työpäivänsä päälle tuon kuultuaan, vain hakeakseen minut mökille viikonlopuksi... ) tässä sitä sitten ollaan, yli 10 vuotta takana. Vaikkakin mm. rakas anoppini sanoi ENSItapaamisellamme ettei juttumme kestä kuin korkeintaan 2 viikkoa ;) Samaa sanoivat myös siskoni, ystäväni =)

    Sen vaan tietää... Itse epäröin aluksi, että ei tästä voi tulla mitään, mutta kummasti kaksi aivan eri ääripäistä olevaa löytää sen yhteisen sävelen. Toisen kanssa on turvallinen, hyvä olla. Me koetettiin kepillä jäätä ja muutettiin yhteen jo 4 kk:n seurustelun jälkeen, näkipähän heti, että onko mitään, mitä odottaa.

    En voi sanoa, että helppoa olisi aina ollut, mutta: kun löytää niiden vaikeiden aikojenkin aikana sisimmästään sen tunteen, että tuon ihmisen kansssa on vaikeuksista huolimatta edelleen hyvä olla, jaksaa kyllä nähdä sen "vaivan" että suhde taas toimii.

    Arki iskee, pakostakin, jossain vaiheessa. Ei me olla enää niin kyyhkyläisiä kuin joskus, mutta omasta mielestäni se kiintymyksen ja rakkauden määrä on vain kasvanut.

    Muuttamaan toista ei pysty, jotenkin sitä vain oppii tuntemaan toisen niin hyvin, että löytää keskitien, molemmat antaa jossain asioissa periksi ja ns. sopeutuu. Kovin helppoa ei silti vieläkään ole sulattaa miehen Kärppä-fanitusta ;)

    VastaaPoista
  5. Nyt on pakko täysin tavoistani poiketen kommentoida Olen Annin äiti ja ollut Annin isän kanssa yhdessä 34 vuotta. Suhteemme on kestänyt juuri noilla eväillä, joita yllä olevat kirjoittajat ovat kuvanneet. Helppoa ei ole aina ollut, mutta se pitääkin muistaa, että rakkaus on paikoitellen tahdon asia. Kun ne karikot ylittää, voittaa joka kerran. Jos kumppania kunnioittaa ja arvostaa. Jos ei, silloin ei ole mitään, mille rakentaa. Ihanaa, että höttöpinnallisten kiiltokuvasuhteiden rinnalla on näitä oikeita elämänrakkauksia. Onnea siitä kaikille!

    VastaaPoista
  6. Katja: Jee, miten hienoa onkaan lukea muiden onnistumisista! :)

    Noinhan siinä vissiin usein käy; silloin kun ei etsi mitään, jotain mahtavaa löytyy. Samalla tavalla taisi käydä vähän meillekin. :)

    No huh, oottepa ainakin saaneet näyttää 10 vuoden ajan pitkää nenää anopille (ja siskolle ja ystäville)! Hienosti osasit ilmaista teidän suhteen kulmakivet, noista voisi ottaa jokainen opikseen. Kärppä-fanitusta en tosin minäkään voisi sulattaa, jokin raja sentään! ;)

    Äiti: No mutta, mukavaa, että kommentoit! Tätä saa kyllä harrastaa useamminkin!

    Meinasin jo tuossa aiemmin kirjoittaa, miten omat vanhemmat ovat olleet yhdessä yli kolme vuosikymmentä, ja sitä kautta olen paljon, paljon oppinut. :) Periksi ei anneta, vaan puhalletaan siihen kuuluisaan yhteen hiileen.

    S:lle ja minulle on jäänyt hyvin elävästi mieleen, kun juteltiin kerran keittiönpöydän äärellä. Sanoit, että parisuhteessa oppii joka päivä jotain uutta. Isä sanoi siihen, selvällä englannilla: "I teach every day." Noinkohan on? ;)

    VastaaPoista
  7. Voi Anni, kun omat vanhemmat ovat olleet noin kunnioitettavan pitkään yhdessä, voin vain uskoa, miten hyvän "pohjan" olet saanut omaan elämääsi ja parisuhteeseesi. Onnea vanhemmillesi, he ovat löytäneet todellakin jotain ainutlaatuista =)

    Nykyään todellakin tuntuu, että erotaan pienimmästäkin vastoinkäymisestä, ei enää kai uskota että ne vastoinkäymiset vaan lujittavat? Tarkoitan, että kun ei annakaan heti periksi?

    Voin puhua vain omasta puolestani, mutta sanoisin, että kun suhteessa on myös niitä vaikeita aikoja (en usko, että kenenkään parin normaali parisuhde todellakin voi selviytyä ilman ainuttakaan vastoinkäymistä) osaa myös arvostaa ja kunnioittaa sitä suhdettaan, toista ihmistä aivan eri tavalla.

    Monia onnellisia vuosia myös teille =)

    PS. Anoppi on pyörtänyt puheensa vuosien varrella ;) Vastakohdathan täydentää toisiaan?

    VastaaPoista
  8. Moi Anni!

    Täällä yks sun matkaa "salaa" seurannut vaihtarikaveri. Oon vaihtarivuodesta asti käyny säännöllisen epäsäännöllisesti kurkkimassa, miten sulla, ja sittemmin teillä menee. Onnittelut kaikesta!

    Ihana lukea ihmisten mielipiteitä raukkausasioista, että on vielä olemassa samanhenkisiä ihmisiä. Toisen kunnioittaminen on itelle se ykkösjuttu; kilpailkaa toistenne kunnioittamisessa... ja en tarkota mitään vuolaita ylistyslauluja, vaan ihan sitä toisen ajattelemista ja toimimista sen mukaan.

    Meillä on muuten tätä nykyä kolme lapsukaista elämää rikastuttamassa. Ja ihan yhtä rakastuneita ollaan, tunneskaala lasten jälkeen venyny moneen suuntaan. Lapset imee kyllä vanhemmistaan pikkulapsivaiheessa kohtalaisesti mehuja, mutta antaa sitä positiivista energiaa ainakin saman verran takasin. Ja se mies! Kyllä se rakkaus vaan syvenee lasten myötä, jos vähän satsaa suhteeseen. Siis molemmat.

    Me rakennellaan jo toistamiseen taloa (eka Espooseen, nyt tätä tokaa synnyinseudulle), muuttoja on ollut enempi ku laki ois sallinu, ulkomaillaki ollaan ehditty asua (viime talvena Espanjassa), eli haipakkaa on pitäny, mutta siltiki sitä ehtii rakastaa! Kun molemmat haluaa!

    Kaikkea hyvää teille jatkossakin!

    -Riikka

    VastaaPoista
  9. Katja: Hyvät eväät olen tosiaan kotoa saanut. :)

    Joskus ero on molemmille/kaikille osapuolille paras ratkaisu, mutta itse ainakin taistelisin loppuun asti, ennen kuin antaisin periksi. Tai sitten toisen osapuolen pitäisi tehdä jotain niin törkeää, ettei siitä pääsisi mitenkään yli. Jos kerran naimisiin asti päädytään (tai muuten vain sitoutuu olemaan toisen ihmisen kanssa), niin kyllä sen suhteen eteen pitäisi olla valmis tekemään töitäkin. :) Samaa mieltä olen muuten tuostakin, että vastoinkäymiset lujittavat suhdetta kummasti!

    Hyvä, että anoppi on sinut teidän kanssa nyt. ;)

    Riikka: No moikka! :)

    Toisen kunnioittaminen on kyllä jotain, mihin jokaisen pitäisi pyrkiä, varsinkin parisuhteessa. Olen siis täysin samaa mieltä!

    Oi, lapset tuo suhteeseen varmasti lisäväriä, ja onpa ihanaa kuulla, että rakkaus puolisoon on teillä pienokaisten myötä vain syventynyt! Toivottavasti mekin päästään joskus kokemaan tuo lapsiperheen arki.

    Kiitos mukavasta ja varmasti kaikkien mielestä erittäin positiivisesta kommentista! Tämmöiset tarinat antavat toivoa meille kaikille. :) Käyhän toki uudestaankin kommentoimassa, ei tarvitse "salaa" seurailla. ;)

    Kaikkea hyvää teillekin ja tsemppiä talonrakennuspuuhiin! Olen joskus kuullut kauhutarinoita siitä, miten rakentaminen on parisuhteen pahin koetinkivi, mutta jos olette jo selvinneet kunnialla yhdestä rakennusurakasta, niin tämä teitä tuskin horjuttaa yhtään mihinkään. :)

    VastaaPoista
  10. Buahhahhaa, ku kävin jälkeen päin lukemassa kommenttini ja sun vastauksen... Alkoi naurattamaan, että joo, on tosiaan ollu vähän haipakkaa! Eihän siitä vaihtovuodesta niin hirveän kauan olekaan, oliko se nollakuus. Niin siis ihan tasapainoista elämää vietetään, vaikka näin kirjoitettuna kuulostaa melkoselta meiningiltä.

    Ja tuo raksa... niin ne Mikon työkaveritki ennusti ekan raksan aikoihin, et kohta saadaan olla todistamassa avioeroa ;) Tiiäksää, ku tässä oikein jäin miettimään, niin ehkä se on silleen, et jos se parisuhteen perusta on kondiksessa, niin yhdessä mennään muunki, ku sen vaaleenpunasen pilvenhattaran läpi. Raksa, samoin ku lapsetki on yhdessä koettuja, yhteisiä tärkeitä kokemuksia. Ja vielä semmonen tuli mieleen, et nykyään on vähän liian vahvana ajatus, et elämän pitäis olla hirveen helppoa. Kun välillä joutuu vähän pinnisteleen jaksamisenki kans, siitä saa sitte sieltä tunneskaalan toiseestaki päästä enemmän. Minäkö masokisti? :D

    Nauttikaahan jenkkilän syksystä! Mulla tulee aina syksyisin kaukokaipuu rapakon taa, ku aikoinaan muutin ekan kerran ysiseiska syksynä sinne. Yritin jo vähän miestä vonkailla halpojen nykin lippujen kans, et jos lähettäis romantisoimaan nykiin, mut sitte päädyttiin suomilomaan ja raksailuun.

    (Nyt pitää alkaa käyttään jo sulkuja, ku tää juttu ei lopu! Sitä vaan, et oispa hauska tietää, mitä kaikille vaihtiksille nykyään kuuluu. Mä joskus vuosia sitte fb:stä otin hatkat, niin ei oikein mitään tietoo oo tyypeistä. Miten sulla? Onko tullu pidettyä yhteyttä?)

    -Riikka

    VastaaPoista
  11. Joo, neljä vuotta siitä vaihtovuodesta on! Te ootte kyllä tosiaan ottaneet sen jälkeisestä ajasta kaiken irti. :)

    Kommenttisi toisen kappaleen allekirjoitan täysin, vaikka itsellä ei vielä kokemusta rakentamisesta tai lapsista olekaan. Sen sijaan selvittiin Atlantin ylittävästä muutosta ja paperisodasta Suomen ja USA:n kanssa, kai sitäkin joku voisi pitää vähän stressaavana tilanteena... ;) Seuraavia stressipesäkkeitä odottaessa!

    Täällä on nyt syksy ihan parhaimmillaan, joten ei ihme, että kaukokaipuu iskee! :) Puissa on vielä jonkin verran punaisia ja oransseja lehtiä, ja päivisin aurinko lämmittää kivasti, vaikka yöllä onkin jo kylmä. Ehkä pääsette Nykiin romantisoimaan sit ensi syksynä, kun raksahommat on ohi. ;)

    Ollaan oltu Sannan ja Soilen kanssa ihan eniten tekemisissä, ja sit teidän Emporia-kämppisten kanssa myös, varsinkin sen tummemman version. :) Facebookista taitaa löytyä oikeastaan kaikki muut paitsi te, mutta eipä siellä tule juuri yhteyttä pidettyä, mutta tietysti vähän näkee, missä päin maailmaa porukka menee. :)

    Kerrohan Mikolle paljon terkkuja! Oli tosi kiva kuulla teidän kuulumisia! :)

    VastaaPoista
  12. Nyt jos tälleen ihan julkisestikkin kirjoittelis sinne suuntaan.
    Olen lueskellut juttusi läpi jo moneen otteeseen ja tähän juttuun olen palannut joka päivä niin kauan kuin tämä nyt täällä onkaan ollut... On ihanaa lukea siun tekstejäsi; antavat virtaa omankin suhteen ylläpitämiselle!
    Kuten sanoit: "Vertaistuki on hieno asia."

    Jatka samaan malliin!

    nimim. Hanna-ja-enää-kolme-päivää-ääää! :)

    VastaaPoista
  13. Moikka näin julkisestikin! :)

    Et uskokaan, miten mukavaa on kuulla, että joku tykkää näistä jutuista! :) Kummasti tästä hommasta saa itsekin vielä jonkinlaista vertaistukea, vaikkei sitä enää käytännössä tarvitsekaan. Sitä paitsi oon onneton romantikko, joten on tosi kiva jakaa kokemuksia muiden kanssa. :)

    Tsemppiä viimeisten tuntien laskemiseen ja turvallista matkaa! Oi vitsit, osaan kyllä niiiiin samaistua tuohon matkaa edeltävään innostukseen! :)

    VastaaPoista