Perinneperjantai: Juoksentelisinkohan

Vietimme pitkän Memorial Day -viikonlopun luonnonhelmassa telttaillen, mutta emme osanneet ennakoida, millainen extreme-urheilulaji siitä tulisi. Keskilännen oikukas sää vesitti kirjaimellisesti yöpymissunnitelmamme, ja jouduimme improvisoimaan oman versiomme Arnold Schwarzeneggerin Juokse tai kuole -klassikosta (noin vähän liioiteltuna).

Äärimmäisten pelkotilojen lisäksi tunnepuolikin heitteli laidasta laitaan, kun muistelimme menneisyyttä, iloitsimme nykyhetkestä ja haaveilimme tulevasta.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 27.5.2008 klo 14:58

When the Thunder Calls You

Nyt olisi hetki aikaa huokaista ja paivitella. Oikeastaan pitaisi lukea, mutta ajattelin suoda itselleni nyt tallaisen tuokion.

Viikonloppuun mahtui vahan enemman jannitysta kuin olisi tarvinnut. Perjantaina ajettiin vahan niin kuin keskelle ei mitaan, samalle seudulle kuin uutena vuotena. Saatiedotus lupaili 30 prosentin kertoimia sateelle ja ukkoselle. Alkuilta sujui lampimissa, mutta tuulisissa merkeissa. Pelailtiin S:n vanhan kaverin ja hanen isansa kanssa quarterseja, ennen kuin siirryttiin talon vieressa sijaitsevan lammen toiselle puolelle nuotion aareen.

Kaveri istui meidan kanssa jonkin aikaa teltan ja nuotion edessa. Se oli aiemmin, ennen yhtaan olutta, kertonut minulle, etta sen sydan oli sarkynyt. Se ei halunnut minun kertovan S:lle. Se halusi jutella minulle. Olin otettu ja yllattynyt. Kai se halusi kuulla meidan kokemuksista, kas kun se osittain seurasi vieresta meidan nousua, tuhoa, ja taas uutta nousua. Tulta tuijottaessaan se sitten selitti hyvin lyhyesti S:llekin syyta vaisuuteensa.

Se sanoi, ettei koskaan ollut nain surullinen kaverin lahdosta (S Suomeen), muttei toisaalta ole halunnut millekaan pariskunnalle niin paljon onnea ja onnistumista kuin meille. Sitten se lahti. Jatti meidat istumaan ja herkistelemaan nuotiolle kahdestaan. S sanoi muun muassa, ettei han olisi halunnut puhua viime kesana mistaan muusta kuin minusta, muttei sattuneista syista pystynyt.

Yolla se varsinainen jannitys sitten alkoi. Ensin alkoi salamointi ja jyrina. S nukkui, mina en. Sita jatkui aika pitkaan ennen kuin alkoi sataa. Ja tuulla vielakin kovempaa. Teltta tarisi ja heilui tuulen mukana, valkkyi salamoiden tahdissa ja paasti vetta sisaan. Sade ja rakeet sammuttivat nuotion ja lyhdyt. Keskilannessa myrskyt pitaa ottaa melko tosissaan, jos ei halua paasta hengestaan, eika meita hirveasti sellainen kiinnostanut. S kurkkasi ulos ja naki jonkun valkyttavan meille ajovaloja lammen toisella puolella. Meidan luo johtava pato oli liian mutainen auton ylitettavaksi, joten aika akkia kavi selvaksi, etta meidan olisi juostava taloon suojaan.

Nappasin mukaan tarkeimmat tavarat, kaikki muut saivat jaada jalkeen. Seisoin jo teltan ulkopuolella odottamassa S:aa ja nain, kuinka salama iski maahan aika lahella. Koko tienoo tarisi. Sitten juostiin. Tajuttiin padon yli juostessamme, etta olemme nyt korkein piste. Kiire pihaan oli melkoinen.

Sisalle paastessamme olimme molemmat polvia myoten mudassa. Kello oli nelja aamulla. Olimme kuitenkin turvassa. Sunnuntaina saimme kuulla, etta kolmen mailin paassa telttailija oli saanut surmansa, kun salama oli iskenyt telttaan.

Lauantaina lahdimme veneilemaan samaiselle jarvelle, jonka leirintaalueella nuori telttailija oli edellisena yona kuollut. Kaverin isa kuljetti meita ympari Pomona-jarvea hulppealla moottoriveneellaan. Istuimme poikien kanssa nahkaistuimilla ja otimme rennosti aurinkoa. Sitten harrastimme S:n kanssa vahan tubingia.

Nain ensikertalaiselle se oli aika mielenkiintoinen ja kivuliaskin kokemus. Iloittelu piti osaltani lopettaa, kun selka kipeytyi tuben paalla pomppimisesta oikein kunnolla. Hauskaa se kylla oli; harmi kun sita pitaa olla niin heikkorakenteinen. S jatkoi viela veneen perassa ajelua yksin. Ja paljon vauhdikkaammin kuin kanssani. Aika aija. Sain kuitenkin eniten aija-pisteita siita, etten valittanut veden kylmyytta, kun pulahdimme porukalla jarveen vauhtiajelun jalkeen.

"Show me what you've got!"

Illalla kaveri kyseli minulta, epailinko missaan vaiheessa S:n ja minun jutun onnistumista. Vastasin, etta tasan vuosi sitten en uskonut yhteiseen tulevaisuuteen oikeastaan ollenkaan. Taisinpa kirjoittaa blogiinkin, etta tiedan, ettei tasta mitaan tule. Kaverista naki, etta joku oli satuttanut sita oikein kunnolla. Se kuiskikin minulle vahan yksityiskohtia, salaa S:lta.

Myohemmin, taas nuotion aarella, kaveri avautui sitten meille molemmille. (Pitanee lisata, etta taysin selvin pain. Onnistuu se nakojaan niinkin.) Olin yllattynyt siita, miten avoimesti ja rehellisesti pojat tunteistaan ja tapahtumista puhuivat; kaveri tietysti omistaan ja S meidan menneisyydesta, noin niinkuin vertailukohtana. Kaveri sanoi, etta toisaalta meita kahta on todella mukava seurata vieresta. Saa kuulemma toivoa. Toisaalta "kolmantena pyorana" oleminen oli hanen mielestaan rankkaa. Ymmarrettavista syista. "You are really lucky", se sanoi S:lle. "I am. I really am."

Kaverin ollessa alakuloinen ja minun ollessa fyysisesti kyvyton (=huono selka) veneilyyn, paatimme jo lauantai-iltana, etta jatamme veneilyn sunnuntaina valiin ja suuntaamme Topekaan. Telttaan kompiessamme yotaivas oli kirkas ja tuuli oli lempea. Naytti vahvasti silta, etta saamme nukkua yon rauhassa. Vaan kuudelta herasimme siihen, kun ukkonen jyrisi ja teltta heilui kovassa tuulessa. Puoli seitsemalta saikahdimme, kun kaveri ilmestyi teltalle ja sanoi, etta nyt akkia kamat kasaan, aikaa ei ole paljon.

Siina sitten pakkasimme teltan ja muut kamat kasaan vauhdilla ja kavelimme sisalle suojaan. Vaan mitaan myrskyapa ei koskaan tullutkaan. Istuimme sitten olohuoneessa tappamassa aikaa (ja pojat toisiaan Halo 3:ssa). Topekaan ei kannattanut lahtea ennen kymmenta. Syomaan paasisimme vasta yhdeltatoista, elokuviin puolelta paivin.

Muutaman tunnin istuskelun jalkeen lahdimme ajamaan (taydessa auringonpaisteessa) kohti Topekaa. Soimme Buffalo Wild Wingsissa mitas muuta kuin kanansiipia, ennen kuin menimme katsomaa Iron Manin. Hyva ja viihdyttava elokuva, muuten.

Elokuvasta poistuessamme halasimme kaverin hyvastiksi. Ennen kuin katosimme autoillemme, han kysyi: "Do you think I will be ok?" S sanoi: "You, man? Of course you will." Minun kavi kaveria niin kovasti saaliksi. Tiedan tasan tarkkaan, milta tuntuu olla toivoton sarkyneen sydamen kera. Paremmin kuin hyvin.

Nukuttiin koko sunnuntai ja kerattiin vahan univelkoja takaisin. Eilinen, siis Memorial Day, meni elokuvien ja S:n perheen parissa. S:n veli vihjaili, taas kerran, etta eikos se olisi aika jo rengastaa tama viimeinen sormukseton naishenkilo. Eli ihan perinteisissa merkeissa perheillallisia vietettiin.

Tanaan Lawrenceen Nightwishin keikalle. Toivottavasti saadaan viela liput ovelta. Olipas paivittamista kerrakseen. Kiitos ja anteeksi.