Ruikuttaja rannalla

Saattelin eilen hyvät ystäväni lentokentälle. Olivat matkalla kesäiseen (?) Suomeen häämatkalle. Olisi kieltämättä tehnyt mieli jättää auto niille sijoilleen, sakkopaikalle, ja marssia liukuovista sisään, mutta se ajatus katosi saman tien, kun törmäsin mahani kanssa auton takapuskuriin.

Ensi kesänä sitten.

Onneksi olen voinut simuloida Suomen kesää täälläkin. Tai ainakin maisemia. Mökki on nyt siinä vaiheessa, että voin jättäytyä sieltä äitiyslomalle, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö enää tekisi yhtään mitään (tuossa vieressä odottaa reilu 8 metriä verhokangasta...), mutta mökin remppahommat on nyt oikastaan taputeltu minun osalta. Mitään vesiohenteista lateksimaalia väkevämpiä huuruja ei vissiin suositella, joten jätän esimerkiksi betonilattian maalauksen ja suojaamisen ihan suosiolla miehelle.

Tämä tarkoittaa siis sitä, että sunnuntaisen siivousurakan jälkeen rentouduin. Ihan oikeasti. Istuin mökin terassilla, join jääkylmää kivennäisvettä ja yritin pysyä porottavalta auringolta piilossa. Kuuntelin lapsen riemunkiljahduksia järvestä ja Sisun turhautunutta haukuntaa rannalta. Mielessä kävi kieltämättä haikeakin ajatus siitä, miten tämä kesä menee tavallaan ohi, ainakin järvileikkien osalta. Olen kyllä käynyt pulikoimassa muutaman kerran, mutta vielä toistaiseksi laiturittomasta, kivikkoisesta rannasta on mahan kasvaessa ja lonkkien paukkuessa joka kerran hankalampi ja hankalampi könytä veteen ja sieltä pois. Ja vaarallisempi.

Suojaisa terassi.

Scotty lohdutti minua, että kyllä syyskuussakin on vielä hyvät uimakelit. On varmasti, mutta minulla ei ole mitään asiaa (varsinkaan) luonnonvesiin ennen jälkitarkastusta, joka on kuusi viikkoa synnytyksen jälkeen. Laskettu aika on syyskuun 7., ironisesti Labor Dayna, joten jos oletetaan, että lapsi syntyy silloin, elellään reilusti lokakuuta, ennen kuin minut toivottavasti todetaan taas kykeneväksi päättämään siitä, mitä omalla kropallani teen.

No, pääsinpä valittamasta. Nyt 33 viikon kohdalla alkaa vissiin kisaväsymys iskeä. Hobittiäidin maha tuntuu olevan täynnä vauvaa, aina virtsarakosta kylkiluihin saakka. Hormonit käyvät ylikierroksilla, sillä olen mm. kyynelehtinyt ohi ajavaa ambulanssia. En enää muista, milloin olisin nukkunut kokonaisen yön, tai löytänyt asennon, jossa jotakin paikkaa ei kolottaisi.

Muiden iloa. Hetki tämän jälkeen lapsi kellui silmät kiinni selällään ja huokaisi: "This is awesome..."

Ei siis varsinaisesti haittaisi, jos loppukesä livahtaisi ihan huomaamatta ohi, sillä se tarkoittaisi myös sitä, että pääsisin tapaamaan uuden perheenjäsenen ja vähän puhuttelemaan siitä, miten äitiä tulee kohdella. Toisaalta on kyllä ollut melkoisen mahtavaa seurata tuon kolmevuotiaan (ja sen isän) aitoa riemua, vaikka olenkin ollut enimmäkseen rannalla ruikuttamassa.

Ensi kesänä sitten.