Vaikka kiduttavat kevät- ja kesäkuukaudet tuntuivat niitä eläessä ikuisuudelta, kesäkuun puolessa välissä, vain vajaa kuukausi Suomeen paluuni jälkeen, Scotty väläytteli ensimmäistä kertaa mahdollisuutta Suomeen muuttamisesta. Se ei poistanut kaikkia ongelmia, ei eheyttänyt säröisiä sydämiä, mutta se toimi valonpilkahduksena pitkän, synkän tunnelin päässä.
En kyllä tuolloin oikeasti uskonut, että reilun vuoden päästä olisin hakemassa miestä ja kissaa Helsinki-Vantaalta. Se oli kaunis haave, oljenkorsi, jonka oletin taittuvan pienestäkin tuulenvireestä.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Torstai 14.6.2007 klo 01:26
Sekoitat mun maailman
Ohhoijaa, nyt meni maailmankirjat totaalisesti sekaisin. Eilen ihmettelin, miksi S tiedusteli minulta minun tulevaisuudensuunnitelmista, kyseli, tekikö se minun mielestäni virheen muuttaessaan itärannikolle. Tänään se selvisi, vaikka sainkin lisää ihmettelemisen aiheita.
Se alkoi jutella heti töistä tultuaan, kuten tavallista. Sanoi heti ensi töikseen, että töissä oli ollut tylsää, enkä minä ollut auttanut asiaa. Se ei ollut saanut mitään aikaiseksi, kun oli miettinyt minua ja eilistä puhelua. Se oli lähdössä uimaan Ty(tt)ökaverin kanssa, mutta ei haittaa. Se voisi olla minun puolesta tällä hetkellä uimassa miljoonan tytön kanssa. Tiedän ketä se ajattelee.
Eihän tuommoinen vielä mitään maailmaa mullista, ei todellakaan. Here goes: Pikapuhelun päätteeksi se sanoi minulle, etten saa innostua liikaa, mutta... Sillä oli minulle tehtävä. Minun pitää selvittää, voisiko se suorittaa maisterintutkinnon Suomessa (tähän triljoona huutomerkkiä). Yritin jatkaa keskustelua hyvin coolisti, mutta leukahan siinä loksahti auki.
Puhelun jälkeen olen enimmäkseen naureskellut ja pudistellut päätäni. Niin, ja tehnyt tutkimusta. Olisihan se mahdollista, S:n täällä opiskelu nimittäin. S:n tänne tulo vain tarkoittaisi vaatimattomasti sitä, että se ei voisi enää saada unelmatyötään. Valtava päätös. Valtava uhraus. Valtavan epätodennäköistä.
Välillä tunsin itseni jo melkein sinkuksi, käyttäydyin kuin sinkku, mutta enää ei oikein ole vapaa olo, sillai kivalla tavalla. Koska eihän pelkän kaverin perässä muuteta mihinkään maahan. Eikä varsinkaan luovuta unelmatyöstä.
Ei semmoista edes suunnitella.
Sunnuntai 17.6.2007 klo 17:59
Leffatähti
Tämä on kuin eläisi jotain elokuvaa. Draamakomediaa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, käsikirjoittajilta eivät ole ideat loppuneet. Olisi vain kiva, jos ei itse olisi yksi (toinen) päähenkilöistä. Olisi kiva voida istahtaa nojatuoliin, ehkä avata kalja ja seurata sivusta. Voisi vaikka kelata leffan loppuun. Tietäisi nopeammin, onko loppu onnellinen. Voisi myös painaa pausea, jos meno käy liian rankaksi.
Tunnustaa vähän, että tässä eletään taas ratkaisun aikoja. Molemmat ollaan sekaisin, se ehkä vielä enemmän. Sen pitää päättää tulevaisuudestaan (ja tavallaan myös meidän tulevaisuudesta) aika pian, ei tässä enää kovin kauaa jaksa roikkua näin. Mielenterveys menee, molemmilta. Se lähti juuri käymään kaupassa, sen jälkeen on tiedossa tiukahko keskustelu.
On tuntunut siltä, että viimeisten kuukausien aikana ollaan erottu parin viikon välein. Tämä on semmoista jatkuvaa luopumista. Ei oikein tiedä, miten pitkään tässä jaksaa ehjänä, minä tai se. Toivoa on toki vielä, ehkä vähän liikaakin, koska siitä luopuminen saattaa olla tappoisku. Kun toivoa ei ole, meitä ei ole.
Nyt tarinan sankari (tai pahis, katsontatavasta riippuen) saapui kotiin. Se on menoa nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti