Perinneperjantai: Vaikutuksen alaisena

Jos olisin löytänyt kahdeksan vuotta sitten vanhan blogini ja lukenut sitä ulkopuolisen silmin, olisin tuntenut kirjoittajaa kohtaan sääliä. Sääliä, koska tilanne oli epätoivoinen. Koska mies selvästi leikitteli kirjoittajan tunteilla. Koska mies tiesi, mistä naruista vetää, ettei kirjoittaja vain karkaisi liian kauaksi, jotta leikittely voisi jatkua.

Todellisuus ei varmasti ollut ulkopuolisen lukijan mietelmistä kovin kaukana, vaikka en minä silti tainnut mikään vastentahtoinen uhri olla. Tai uhri ollenkaan.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 7.6.2007 klo 02:00

Telepatiaa

Se tuli tänään kotiin ihan ihmisten aikaan juuri kun mietin, että nykyisin saattaa silläkin kotiinsaapuminen viivästyä hiljattain pidentyneen työmatkan takia, ja sehän tarkoittaisi minulle vielä myöhempään valvomista. Se sanoi, että eilen oli pitänyt päästä taas tuulettamaan ajatuksia, kun oli paljon mielen päällä.

Se luuli, että voi jättää asian sikseen, mutta siinä se erehtyi. Pyysin tietysti selitystä, vaikka arvasin, mikä sitä oli mietityttänyt. Näin sen eilen sen silmistä, mutta halusin kuulla sen: Meillä oli taas liian mukavaa yhdessä. Meillä oli hyvä keskustelu, ja sehän sillä oli sitten ollut koko illan mielessä. Ei tämä ole helppoa sillekään.

Tänään oli rauhallinen päivä töissä, erityisesti kun sitä vertaa eiliseen. Eilen juoksin ja porasin ja senkkasin ja nostelin ja hikoilin ja väänsin kampea sen kun kerkesin. Hakkasin käteeni myös jo viime kesältä tutun pahkuran. Eilen ei ehtinyt liikoja maailmanmenoa murehtimaan, mutta tänään ehti sitten siitäkin edestä. En tosin murehtinut, vaan muistelin hymyä piilotellen eilistä puhelua. Jotenkin tuli tosi toiveikas olo.

Peruspessimistinähän tässä on heti mainittava, että kohta tiputaan ja korkealta. S:n eiliset katseet jäivät vain niin voimakkaasti mieleen, en voi nyt olla ajattelematta muuta. Enkä varsinkaan voi olla nyt surullinen. Ehkä vielä joku päivä, vuosien päästä, päädytään juttelemaan, viihtymään ja katselemaan toisiamme kaihomielisinä viimeöiseen tapaan, jolloin horroksessa olevat vanhat tuntemukset taas heräävät. Ehkä siinä on se porsaanreikä, minkä läpi joskus vielä voidaan yrittää ahtautua yhteiseen tulevaisuuteen.

Sitten joskus. Ehkä. On se mukava ajatus, vaikka vähän mahdottomalta tällä hetkellä tuntuukin. Eikä siihen ajatukseen pidä jäädä roikkumaan, on elettävä elämää tahoillamme eteenpäin. Tai ainakin yritettävä. Onhan se taas helpommin sanottu kuin tehty.

Tiistai 12.6.2007

Mielen päällä

Kirjoitusinspiraatio taisi kadota S:n mukana Kansasiin retkeilemään. Jos raapaisi hieman muistiin viikonlopun tapahtumia. Niitähän riitti.

S soitti minulle torstaina, puhuttiin ja pelattiin taas, like old times. Olihan se vähän omituista, kun puhelun loppuessa se alkoi pakata retkelle, jonne olisin halunnut todella paljon mukaan, ja nyt Ty(tt)ökaveri, punainen vaate, verivihollinen (noin niinkuin ihan vähän liioiteltuna) pääsi sinne. Sanoinkin S:lle, että toivon todella, että pääsisin mukaan. S sanoi kaksi kertaa, hyvin hiljaa, että niin hänkin. Tiistaisen puhelun jälkeen meidän välit jotenkin muuttuivat, lähenivät. Esimerkiksi tapa, jolla S puhuu Ty(tt)ökaverista on nykyisin erilainen. Varovaisempi. Etäisempi. Oli ainakin viime viikolla. Tiedä nyt sitten, mitä retkellä on tapahtunut. Tänään kai se on sieltä kotiutunut. Enkä tiedä, milloin pääsen kuulemaan tuoreimmat kuulumiset. Toivottavasti pian.

Viikonlopulle piti kehitellä tapahtumia, eihän minun passannut istua kotona miettimässä ja märehtimässä S:n retkeilyä. Oli parempi yrittää saada ajatukset muualle, huomasin nimittäin toivovani, että S:n (ja minun) kaverit eivät pitäisi Ty(tt)ökaverista ollenkaan. Pois tuommoiset myrkylliset ajatukset oli saatava, hyi hyi. En sitten keksinyt parempaa keinoa kuin myrkyn korvaaminen toisella myrkyllä.

Perjantaina lähdettiin armeijasta viikonlopuksi kotiutuneen velipojan ja hänen kavereidensa kanssa paikalliseen terassille. Jotenkin siinä tuli sitten illan aikana nautittua itse maksettuja ja muiden tarjoamia virvokkeita sen verran, että päädyttiin mm. lapsuudenkaverin kanssa (oli muuten kiva nähdä piiitkästä aikaa) uimaan ja saunomaan. Tulipahan heitettyä talviturkki tälle kesälle. Kansasissa uima-altaassa rypemistä ei vissiin lasketa.

Lauantain seurauksena pääsin töissä kuulemaan rekkamiesvitsejä, -lauluja ja -runoja. Käytiin vähän baarihyppelyllä Iisalmessa, kun Kuopion keikka karahti kuskin puutteeseen. Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Kojootissa, joka on jo ehkä jonkinlainen saavutus lapinlahtelaiselle tenuttelijalle. Kojootissa jutustelin paikallisen rekkamiehen kanssa, siitä siis rekkamiesjutut. Työpaikkakiusoittelusta kärsin, niin.

Olen tähän aikaan hereillä vielä siksi, että 1) nukuin tänään reippaat päikkärit ja 2) toivon S:n tulevan kotiin, hyvin mahdollisesti turhaan. Tuohon edelliseen kirjoitukseen oli tullut kommentti, jonka sisältöä olen tässä jo pidemmän aikaa miettinyt. Onhan tämä tyhmää valvoa yönsä, kun odottaa miestä kotiin. Olen järjestelemässä rytmiäni sen miehen takia. Miehen takia, jonka kanssa ei edes seurustele. Miehen takia, joka saisi soittaa minulle mihin vuorokaudenaikaan tahansa, enkä pahastuisi. Miehen takia, jolla on vieläkin minuun enemmän vaikutusta kuin kenelläkään muulla pitkään aikaan.

Samaisen miehen takia jätän nyt tietokoneenkin päälle siinä toivossa, että se pirauttaisi. Haluan kuulla sen äänen, nähdä sen kasvot.

Hyvää yötä, kauniita unia, rekkamiehen kuvia.

Keskiviikko 13.6.2007 klo 02:30

Great Expectations and Assumptions

Pohdiskelin tänään töissä taas asioita. Oli mietittävääkin. Eilenhän S ei ilmestynyt linjoille ollenkaan, ei siis päästy vielä vaihtamaan kuulumisia (syyksi selvisi tänään öinen kotiintuloaika). Odotan kuitenkin aina, joka ilta, että se heti töistä tultuaan ottaa minuun yhteyttä. Se on oikeasti oletusarvoista, vissiin molemmille, koska se jatkuvasti tekee niin, viestittelee ja soittelee. Eniten tänään mietitytti oma reaktio siihen, jos S ei ryntääkään kotiin juttelemaan minulle. Minä petyn. Aika pahastikin. Miksi? Millä oikeudella minä odotan siltä tuommoista? Miksi minä annan itseni pettyä? Mehän ollaan kavereita. En minä odota kaikilta kavereiltani jokapäiväistä yhteydenpitoa. Enkä varsinkaan selontekoa jokaisista liikkeistä.

Tänään muistin taas, miksi annan itseni pettyä, miksi haluan niin kovasti päästä juttelemaan sen kanssa. Koska se on mahtava ja mukava ja hauska ja sillä(kin) on vielä selvästi tunteita. Se kertoili retkestään, enkä ollut edes mustasukkainen Ty(tt)ökaverin mukanaolosta. Koko puhelu oli jotenkin hyväntuulinen. Ehdin tuossa illalla jo miettiä, pelätä on ehkä oikeampi sana, onko tämä viiden päivän mittainen keskustelutauko etäännyttänyt meitä. Ei ollut, ehkä päinvastoin. Se kertoi minulle hauskan minuun liittyvän jutun, jonka se oli kuullut reissullaan, mutta pyysi minulta ensin vastapalvelusta. Päädyttiin sitten semmoiseen ratkaisuun, että seuraavan kerran kun nähdään (haha, ties milloin se on), pussaillaan oikein kunnolla. Olipa tilanne mikä tahansa, sopimus on sopimus. Joka tapauksessa, tässä lähennytään nyt taas pelottavan paljon. Se kyseli minulta tulevaisuudensuunnitelmistakin, sitä se ei ole tehnyt pitkään aikaan.

Nyt pitää mennä nukkumaan ja lepuuttamaan pollaa. Jollekin hermolomalle tästä melkein joutaisi. S:n takia ja esimerkiksi sen takia, että tänään meinasi räjähtää pää, kun kuulin PMMP:n rasittavan ränkytyksen radiosta ehkä sen seitsemännensadannen kerran tunnin sisään. Oikeasti, jaksaako joku kuunnella sitä vapaaehtoisesti? Onneksi huomenna jaksaa taas kuunnella mitä vain, kun pääsin höpöttelemään S:n kanssa pitkästä aikaa.

Voisikohan se tyyppi pikkuisen laimentaa tuota vaikutusvaltaansa minuun? Hyvässä ja pahassa. Noh, eipä se sen käsissä ole, minunhan tässä pitäisi antaa sen olla vaikuttamatta minuun näin paljon. Sanotaan nyt vielä kerran, että "entä jos ei halua?".