On ihan älyttömän vaikea elää hetkessä, kun takaraivossa nakuttaa laskuri. 26 viikkoa takana, alle sata päivää jäljellä. Ainakin teoriassa. Odotan, niin maan kirjaimellisesti, syksyä ja toivon, että kesä menisi nopeasti. Aika hölmöä.
 |
| 25+4 ja laadukas peiliselfie. |
Pitäisi osata pysähtyä. Yrittää nauttia niistä yöllisistä muksautuksista, kun olen pyörähtänyt vauvan mielestä epäsopivaan asentoon. Muistaa, miten etuoikeutettu olen, että kasvatan jo toista ihan oikeaa ihmistä sisälläni. Iloita siitä, että tämä raskaus on mennyt, ainakin tähän mennessä, jopa enemmän ongelmitta kuin ensimmäinen, joka sekin oli helppo. Näin jälkikäteen ajateltuna.
 |
| Hymyillä, koska jaksoin tarpoa mutaisilla festareilla koko päivän tämän mahan kanssa. |
Pitäisi osata lopettaa odottaminen. Tuon pian isosiskoksi ylennettävän kohdalla kiirehdin ihan liikaa. En muistanut, tai ehkä osannut, vetää henkeä ja lopettaa ajan hoputtamista. Odotin sormet syyhyten seuraavaa etappia, merkkipaalua. Olin jatkuvasti kilpasilla ja riemuitsin, kun lapsi oppi istumaan, konttaamaan, kävelemään. Odotin imetyksen loppumista, jotta voisin vihdoinkin saada kehoni kokonaan itselleni. Sitten minulla olikin ihan silmänräpäyksessä itsenäinen ja itsepäinen taapero.
En haluaisi kelloja seisauttaa, sillä elämä on ihmisen parasta aikaa. Meillä kaikilla on oikeus kasvaa ja kehittyä, näillä minun lapsillakin, joten ei olisi reilua, jos saisin pitää heidät aina pieninä. Enkä kyllä rehellisesti haluaisikaan. Nautin ihan suunnattomasti tuosta joskus hermoja venyttelevästä pienestä, mutta samalla suuresta persoonasta, joka osaa jo niin paljon asioita, mutta tarvitsee kuitenkin meitä. Jolle jokainen päivä on uusi seikkailu. Jolle voin jo kääntää hetkeksi selkäni. Jolle voin selittää ja järkeillä asioita - ja joskus ne menevät jopa jakeluun. En todellakaan haluaisi palata tytön kanssa vauvavuosiin, koska tiedän, miten hieno tyyppi tuo nykyisin on.
Enpä tiedä, olenko oppinut menneistä erheistäni. Odotanko kieli pitkällä kuukausien kulumista vielä tämän mahalapsen syntymän jälkeenkin? Maltankohan huokaista ja ajatella vauva-aikaa ihanana, melkoisen erityisenä elämänvaiheena, vai päädynkö jälleen kerran kurkottelemaan helpompaa huomista? Helpompaa huomista, jota ei oikeastaan koskaan tule, koska yksi haaste vaihtuu toiseksi.
Se selvinnee noin 14 viikon tai 97 päivän päästä. Mutta kuka laskee.
Ihana masu! Iskee itellekki vauvakuume :D Saako muuten Jenkeistä liivatelehtiä vai voisko ne korvata jollain?
VastaaPoistaHehe. ;) En ole törmännyt liivatelehtiin, mutta olen käyttänyt niiden sijasta liivatejauhoa. Tälläkin hetkellä kaapista löytyy Knox-merkkisiä gelatine-pussukoita. :)
PoistaTäällä toinen joka ei tässä hetkessä meinaa pysyä yrityksistä huolimatta! Laskuri napsuttaa (nyt viikkoa kolkytneljä) ja aivot haaveilevat sellaisista etapeista kuin "täydet yöunet, ensi kesänä sitten tämä toinenkin jo kävelee, kahden kesän päästä voin ottaa aurinkoakin hetken rauhassa, kolmen kesän päästä voin ottaa aurinkoa vielä pidemmän hetken rauhassa"! Samaistun siis :)
VastaaPoistaLöysin muuten blogiisi juuri ensi kertaa, ja bion luettuani joku savolaismuija minussa iloitsee lähes samoista lapsuusmaisemista! Toinen samaistumisen paikka :D
Voi kun tuttuja ajatuksia! En ole yrityksista huolimatta onnistunut pysähtymään, vaan viimeksi eilen iloitsin kaverille, että mukava kun kesä menee nopeasti, kun kohdalle sattui vähän yllättäen ja pyytämättä paljon mieluisaa tekemistä. Luupää mikä luupää. ;)
PoistaJa kappas, kivoissa maisemissa olet päässyt sinäkin sitten varttumaan! :)