Perinneperjantai: Sydän panttivankina

Pikakelataanpa tammikuun 2007 a.k.a. kolmenkymmenenseitsemän merkinnän kuukauden loppuun. Mitään merkittävää edistystä ei kuun viimeisen viikon aikana tunnetiloissa tai pääkopan eheytymisessä tapahtunut. Samaa vanhaa.

Scotty soitteli minulle ikävissään ja sätti minua, jos minä tein samoin. Olimme molemmat erityisen angstisia, toisillemme erityisiä. Puhelut rokottivat opiskelijan lompakkoa, sillä prepaid-luurin käytöstä piti maksaa sievoisia summia puheluita ja tekstiviestejä lähettäessä ja vastaanottaessa. Onneksi oli opintotuki. Ja ihan paras kämppis, joka jaksoi mörköilyäni ja kiskoi minut välillä asunnosta ulos.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Torstai 25.1.2007 klo 23:25

Äh

Minulla ei oikeasti ole enää mitään uutta kirjoitettavaa. Kaikki on sanottu. Sanotaan nyt varmuuden vuoksi vielä, että ikävä on todella kova, kuljetan Scottyn antamaa kissaa koko ajan mukana (tarkennetaan sen verran, että pelkästään asunnon sisällä, toistaiseksi) ja mietin sitä miestä tauotta. Mahdotonta, mutta totta.

Eilen sain tietää sen verran, että se on päässyt turvallisesti (melkein) perille. Se ilmestyi Messengeriin vähän vaille kymmenen illalla (yksitoista itärannikolla), juuri ennen kuin oltiin Soilen kanssa lähdössä viettämään keskiviikkoiltaa. Ei tosin satuttu koneelle yhtä aikaa, mutta viestitteli se sen verran, että oli hotellissa. Kaipa se on sitten tänään muuttanut. En tiedä.

Jos tilanne olisi sama kuin vielä viime viikon alussa, tietäisin varmasti tasan tarkkaan missä se on, mitä se on tehnyt ja niin edelleen. Nothing's the same anymore.

No, jospa yrittäisi puhua muistakin asioista. Käytiin siis eilen Soilen kanssa 707:ssä pelailemassa biljardia. Soile oli tulessa, pidettiin pöytää hallussa vaikka kuinka pitkään, vaikka haastajia riittikin. Nähtiin tuttuja, tavattiin uusia ihmisiä, oli ihan hauskaa.

On kai sanomattakin selvää, etten osannut olla ajattelematta sitä seikkaa, että vielä viikko takaperin vietettiin iltaa Scottyn kanssa. Oli silti paljon parempi vaihtoehto lähteä ulos miettimään sitä kuin jäädä kotiin märehtimään.

Tänään otin pitkähköt päikkärit, näin mukavia unia. Sitten näin unia, joissa olin herännyt mukavista unista. Jospa yöllä näkisin sellaisia unia, joissa en olisi tyytyväisesti Scottyn kanssa. Herääminen ei olisi sitten niin masentavaa.

Lauantai 27.1.2007 klo 20:37

I'm Glad and Jolly

Miten voi piristyä 26:40 minuutissa reilun viikon alakulosta?

Vastaamalla Scottyn puheluun, tiätty. Se soitti tuossa kuuden jälkeen. Juteltiin pitkään, vaikka puhelu tuli kalliiksi molemmille. Aivan sama. Oli mahtavaa jutella pitkästä aikaa. Se halusi tietää, mitä minulle kuuluu. Sanoi, että on kova ikävä. Monta kertaa. Pyysi käymään. On se kiva.

Voeh, nyt menee tämä ilta taas ihan liidellessä. Se muisteli "vanhoja hyviä aikoja", jutteli mukavia. Oma olo helpottui ihan valtavasti, kun nyt tiedän, mitä se miettii. Ei tämä sillekään ollut mikään läpihuutojuttu. En tiedä, jotenkin sitä epäilee semmoista tällaisessa tilanteessa, vaikka oikeasti tietääkin totuuden. Se miettii tasan samoja juttuja kuin minäkin.

Ikävähän ei tietysti kadonnut mihinkään. Turhat ikävät ajatukset ovat sen sijaan tipotiessään. Saavat pysyäkin siellä. Meinasin itse lähettää sille eilen viestin, mutta en tiennyt, mitä olisin kirjoittanut. Ja nyt se sitten soitti. Kyl mää siitä vaan tykkään. Sitäpä ei voi kukaan käskemällä muuttaa.

Nyt voisin liidellä suihkuun ja sitten liikenteeseen. Voisi käydä Soilen kanssa rökittämässä taas muutaman jätkän biljardissa, niin kuin eilen tehtiin. Oltiin haikaloja.

Keskiviikko 31.1.2007 klo 5:00

You Stole the Sun from My Heart

Paha mieli. Scottyn takia. Ja Kirkan kuolema vielä siihen päälle. Hurjaa.

Katsottiin tänään koulussa pohjille The Pianist. Sitten tultiin kotiin, saatiin kutsu elokuviin (Jesse pyysi) ja lähdettiin. Käytiin katsomassa Epic Movie. Älkää muut tehkö samaa virhettä. Huono, huono elokuva. No, mentiin leffan jälkeen syömään ravintolaan, jossa Anthony on töissä. (Kyse on siis meidän uusista kavereista.) Kysyin ravintolassa Soilelta, josko meidän puhelimeen olisi sattumalta tullut viestejä tai puheluita.

Scotty oli soittanut seitsemän jälkeen (!!!). Soitin sille jo ravintolasta. Se sanoi, että pitää soitella sitten, kun olen kotona. Soitin. Juteltiin reilut parikymmentä minuuttia. Se sanoi, että työ ei ole ollenkaan sitä, mitä se odotti. Sanoi, että on onneton siellä. Toisaalta se on ollut töissä vasta kaksi päivää, mutta tähän mennessä työ ei ole ainakaan vastannut sitä mielikuvaa, jonka se sai aiemmin. Se on yksin. Ja jumissa. Sanoi, että on melkein yksinäisempi töissä kuin illalla yksin kämpässään.

Jesse haki meidät Anthonyn luo kymmenen aikaan. Minulla oli aivan järkyttävä ikävä Scottya. Siksipä soitin sille uudestaan, maksoi mitä maksoi. En tiedä, mitä muka olisin voinut sanoa, mutta halusin saada sen paremmalle tuulelle. Se yritti saada minut nauttimaan illasta, mutta paljonpa kiinnosti. Ei minua kiinnosta kuin yksi asia maailmassa. Juteltiin vähän aikaa, eikä oma olo ainakaan parantunut. Scotty sanoi, että meistä on tulossa taas liian läheisiä. Itsepä se soittelee minulle harva se päivä. Haluan olla sen kanssa liian läheisiä. Eniten. Tarvitsen vielä sitä, ja se vaikuttaisi tarvitsevan vielä minua.

Käytiin pelaamassa biljardia. Rökitin Anthonyn kaksi kertaa, jonka jälkeen istuttiin sen kanssa pöytään juttelemaan. Se sanoi, että taidan olla vielä aika kiinni "siinä jätkässä". Olen. Vielä pitkään. Ei oikein voi mitään. Olisikin aika kiva, kun voisi järjellään määrätä tunteitaan. Ei onnistu. Kokeilin jo.

Tuo Anthonykin on semmoinen ihminen, josta normaalisti kiinnostuisin. Nyt ei vain tunnu missään. Scotty taisi viedä minun sydämen mukanaan itärannikolle. Pitää pyytää sitä lähettämään se postissa. Tai sitten voisin itse hakea sen pois. Tarvitsen sitä vielä. En taida voida antaa Scottyn pitää sitä panttivankina ikuisia aikoja. Vaikka melkein valmis siihen olisinkin.