Sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa

Hei kuulkaas, se on nyt niin, että meille muutti perjantaina tämmöinen kaveri:

Toisesta koirasta meillä oli ollut puhetta jo ties vaikka kuinka kauan (varmaan siitä hetkestä lähtien, kun Usva tuli meille), mutta kaksi kissaa, kaksi rottaa ja kaksi koiraa tuntui vähän liialta. Suuri Johtaja jätti kuitenkin ison, vaikeasti (ellei mahdottomasti) paikattavan aukon sohvannurkkaan, mutta joka tapauksessa, eräänlainen vakanssi oli olemassa. Enkä minä paljon muuta tarvitsekaan innostumiseen.

Koiran rodusta, koosta, vireystasosta ja liikunnantarpeesta meillä ei kuitenkaan ole ollut aivan yhteneväiset ajatukset. Scottyn mielestä sheltti-Usvamme on täydellinen koira, koska ei vaadi meiltä juuri mitään. Toki sen tarpeet on aina täytetty ja enemmänkin, mutta Usvan pahin painajainen on jokailtainen hikilenkki. Ihan oikeasti. Se lähtee aina hirveän innoissaan lenkille, mutta parinsadan metrin jälkeen se alkaa laahustaa perässä kuin kuolemaantuomittu. Tekipä kerran täysstopin irrottaen samalla kaulapannan kolmesti mailin (1,6 km) hölkkälenkin aikana. Usva ei tykkää urheilusta, ja sen valitettavasti alkaa huomata tänä vuonna vasta viisi täyttävän koiran habituksesta.

Minä taas olen kaivannut energisempää ja hieman järeämpää lenkkikaveria jo pidemmän aikaa, vaikka Usva ihan paras koira onkin. Paimenkoiran ominaisuuksista (suhteellisen nopea oppimaan) en minäkään kuitenkaan halunnut luopua, sillä tiedostan omat rahkeeni kouluttajana. Tällä kertaa en halunnut marssia lähimpään lemmikkikauppaan etsimään uutta rakkautta, vaan olin vaivihkaa katsellut löytöeläinkotien tarjontaa. Tarkemmin ottaen saman eläinsuojan tarjontaa, mistä aikoinaan adoptoimme Savun.

Vaikka olimmekin hankkimassa koiraa eläinsuojasta, sädekehä jäi kiillottamatta, sillä aikuiset koirat ovat hankalammin sijoitettavissa uusiin koteihin, ja pennut, joiden perässä minä olin, viedään usein käsistä. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että meille tulisi ennalta tuntematon ja ehkä -arvaamatonkin aikuinen koira, joka ei välttämättä tulisi lapsen, Usvan tai Savun kanssa toimeen. Olemassaolevien asukkien hyvinvointi ja turvallisuus oli turvattava.

Perjantaina näin sitten tämän:

Kuvakaappaus Wayside Waifsin sivuilta.

Scottylle linkkiä töihin. Se hölmöläinen meni sanomaan, että voitaisiin käydä iltapäivällä katsomassa pentua. Hehee, eikö se vieläkään tunne minua? Vai olikohan sittenkin niin, että tiesi jo sen sanoessaan, ettei tultaisi kotiin ilman pentua, jos se siellä vielä oli...

Kotona pakkasimme Usvan vanhan hihnan mukaan, sillä eläinsuojan sivuilla luki, ettei yksikään koira saa poistua heidän tiloistaan ilman asianmukaista pantaa ja hihnaa. Viiden jälkeen olimme tiluksilla ja hetken kierreltyämme ja yhden lomakkeen täytettyämme leikkimässä mustavalkoisen, 2,5-kuukautisen pennun kanssa.

Adoptioita hoitava nainen kantoi Martiniksi nimetyn pennun leikkihuoneeseen, sillä alle 5 kuukauden ikäiset pennut, joiden rokotussuoja ei ole vielä täydellinen, eivät saa astua yleisten tilojen lattialle mahdollisten pöpöjen vuoksi. Avulias täti kertoi myös, etteivät he ole satavarmoja pennun vanhempien roduista, mutta muoto (labradorinnoutaja) ja väritys sekä hieman pörhäkkä karvoitus (bordercollie) antoivat heille erittäin hyvän suunnan, ja he ovat harvoin täysin hakoteillä.

Pentu ei ollut pennuksi kovinkaan kova pureskelemaan ja oli heti sulaa vahaa Scottyn käsittelyssä. Tiesi ilmeisesti, ketä kannattaa voidella, jos haluaa päästä meidän mukaan. Kun adoptiovastaava oli huolehtinut siitä, että tiesimme, mitä pennun kasvattaminen vaatii, pentu palautettiin hetkeksi häkkiin ison orassin Varattu-lapun kera, ja me menimme tekemään paperitöitä, vastaamaan vielä muutamaan taustatietokysymykseen, kertaamaan naperon historian ja odottamaan, että eläinlääkäri tarkastaisi pennun vielä viimeisen kerran.

Ennen seitsemää pakkasimme uuden perheenjäsenen, Sisun, autoon.

Sisu ja karvapeppuinen Usva. Meillähän oli joskus sääntö, ettei koiria sohvalle...

Usva ei ollut uudesta tulokkaasta moksiskaan, ja Savu oletti olevansa luonnollisesti päällikkö, koska kissa. Uudessa paikassa oli paljon vieraita hajuja, mutta niitä Sisu ei jaksanut yhden nuuhkimiskierroksen jälkeen ihmetellä. Hyppäsi muina miehinä sohvalle ja rupesi iltatorkuille.

Massiiviset tassut.

Yöksi pistimme pennun häkkiin ja olimme varautuneet itkukonserttiin ja siivouspuuhiin, mutta pienen valituksen jälkeen Sisu nukahti ja oli hiljaa aamukuuteen asti. Yhtäkään vahinkoykköstä tai -kakkosta häkistä ei löytynyt, joten lumisateiseen lauantaihin oli hyvä lähteä, vaikkakin ihan liian vähillä unilla.

Lauantaina ravattiin ulkona vähän väliä, ja vaikka kokolattiamaton (yäk!) kuuraukselta ei kokonaan vältyttykään, kehitys oli erittäin lupaavaa. Suurin osa päivästä meni kuitenkin sohvalla halaillessa ja koko ajan enemmän ja enemmän ihastuessa.

Sisu oli tullut kolmen veljensä kanssa Wayside Waifsiin, kuten niin moni muukin pentu - open admission/kill shelteristä (eläinsuoja, joissa lopetetaan terveitäkin eläimiä, jos uutta kotia ei löydy tarpeeksi nopeasti tai jos tila yksinkertaisesti loppuu), jossa alkoi olla ruuhkaista. Wayside Waifs on no-kill shelter, jossa eläimestä pidetään huolta niin pitkään, kunnes se pääsee pysyvään kotiin. Kaikille se ei kuitenkaan ole yhtä helppoa, joten eläimet saattavat viettää vuosikausia suojassa, ja sijoittaminen perheeseen käy aina vain vaikeammaksi.

Pennut eivät useinkaan viihdy Waysidessa kovinkaan pitkään, ja niin kävi Sisunkin tapauksessa. St. Josephin Humane Society oli saanut pentueen 21.2., josta ne oli siirretty Waysideen 25.2. Jo samana päivänä pennut oli suojalääkitty erinäisiä ongelmia vastaan, ja seuraavan päivän lääkärikäynnin jälkeen niskasta löytyi mikrosiru ja jalkojen välistä vähemmän tavaraa. Sisu muutti meille 27.2., eli alle viikon suojaelämän jälkeen. Tehokasta, sanoisin.

En tiedä, mistä olosuhteista Sisu oli Humane Societyyn alunperin tullut, mutta kovin kaltoin naperoa ei ole missään vaiheessa kohdeltu. Sisu on iloinen, leikkisä, luottavainen pentu, joka kaipaa hellyyttä ja rakastaa kiitosta. Jos rotuveikkaus pitää paikkansa, ja luulenpa, että pitää, niin meillä on käsissä erityisen viisas ja helposti oppiva otus, joka toisaalta kaipaa paljon virikkeitä ja liikuntaa. Mitäs minun toivelistalla olikaan?

Eilen Sisu pyysi jo pari kertaa ulos, ja käskyt istu ja maahan alkavat olla aika hyvin hallussa, kunhan käskijällä on namia tarjolla. Parina viime yönä se on vinkaissut kerran keskellä yötä halutessaan ulos, mutta jatkanut sen jälkeen tyytyväisenä unia aamukahdeksaan. Omaksuu asioita siis erittäin helposti, kunhan vain opettajilla riittää intoa, ja meillähän riittää. Hulluja pentuvillejäkin on tietysti nähty, mutta suurimman osan ajasta täällä pyörii erittäin lunki tyyppi.

Eipä mene pitkään, ennen kuin Sisu on isompi kuin Usva. Vahvempi ja ketterämpi se jo on, muttei (Usvan) onneksi tajua sitä. Tässä kuvassa on yllättävän rauhallista. Yleensä ulkona juostaan.

Oikeastaan ainoa ongelma tähän mennessä on ollut se, että lapsen ja koirien lelut on ilmeisen hankala erottaa toisistaan. Tyttönen hermostuu, jos Sisu nappaa hänen lelunsa suuhun, mutta Sisun leikkiessä niillä soveliailla leluilla, lapsi käy hakemassa ne koiralta pois ja tulee poru, kun 9-kiloinen kaveri rupeaakin vähän turhan leikkisäksi.

Kyllä nyt kelpaa blogata.

Labradorin lempeys ja bordercollien viisaus. Aika mainio paketti. Ehdin jo kuitenkin kaivella esiin ne sädekehän kiillotusvälineet, koska adoptoitiin tosiaan tällä kertaa sekarotuinen koira (vaikkakin pentu) eläinsuojasta, mutta Scottypa meni lukemaan netistä, että labbiksen ja bordercollien sekoitus on suosittu ja sillä on oma nimi, borador. Seropin sijaan meille tulikin siis designer dog.

Että pieleen meni sekin yritys olla hipsteri.