keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Penkkiurheiluhullu

Se kipinä taisi syttyä joskus 90-luvun taitteessa savolaisessa pikkukylässä nelosdivarikiekkokatsomossa. Ulkojäillä, pakkasessa. Haalea makkara turauksella sinappia kourassa, isä kannustamassa veljiään, sanomassa tarkoin harkittuja sanoja tuomarille. Haaveilin siitä, miten hienoa olisi, jos nuorin setä pelaisi joskus NHL:ssä.

Kipinästä tuli liekki, liekistä roihu. Jääkiekko tuntui elämääkin suuremmalta, ja teini-iän lauantait menivätkin monesti samaisessa savolaisessa pikkukylässä radion kiekkokierrosta kunnellen ja Turkinpippureita imeskellen. Urheiluruutua tuijotin uskollisesti, leikkasin kiekkotilastot Savon Sanomista talteen. Seurasin jalkapalloa, pesäpalloa, lentopalloa, koripalloa, formuloita, yleisurheilua, talviurheilua. Mitä vain, kunhan se oli urheilua.

Teini-iän kuohujen tasoittuessa laantui pahin fanaattisuuskin. En masentunut Jokereiden kauden loppuessa liian aikaisin, vaikka v*tuttihan se. Vaihdossa ollessa seurattiin vielä Kärppä-kämppiksen (kärppis?) kanssa pudotuspelejä varmuuden vuoksi eri huoneissa, muuten olisi syttynyt sota. Nyt minulla roikkuu kaksi Jokeri-paitaa kellarissa kunniapaikalla, mutta totuuden nimissä on sanottava, etten ole enää oikeastaan Jokeri-fani sanan varsinaisessa merkityksessä (vrt. fanaattinen). Se paikka sydämessä on nyt täynnä jotain muuta.

Fanius on ollut tapetilla Kansas Cityssä, sillä tänä vuonna on pärjätty (suhteellisen) hyvin jalkapallossa, amerikkalaisessa JA eurooppalaisessa, ja baseballissa. Kansas City Royalsilla oli mahdollisuudet baseballin play off -paikkaan ensimmäistä kertaa vuosikausiin, Sporting KC taistelee parhaillaan itäisen konferenssin mestaruudesta jalkapallossa, ja Kansas City Chiefs, no, on ollut tämän kauden tuhkimotarina jenkkifutiksessa.


Jotkut kokevat olevansa näiden joukkueiden oikeita, uskollisia faneja, jotka rämpivät joukkueen kanssa matalikkojenkin läpi vuodesta toiseen. Näitä Oikeita Faneja ärsyttävät ns. fairweather-fanit (kannattavat joukkuetta vain silloin, kun sää on hyvä, eli kun joukkue pärjää) tai bandwagon-fanit (rupeavat yhtäkkiä kannattamaan joukkuetta, joka pärjää hyvin, eli hyppäävät hyvin rullaavaan kärryyn mukaan).


Kävin asiasta taannoin mielenkiintoisen keskustelun. Itsehän kuulun joukkoon, joka katsoo kauden kaikki ottelut, vaikka (rökäle)tappio toisen perään tuntuu kurjalta (vrt. viime aikojen Chiefs ja Royals). Joka ikinen vuosi huulilta lipsahtaa turhautunut lause "En katso enää ikinä jääkiekkoa/jalkapalloa/mitätahansapalloa!". Ja sitten alan laskea päiviä seuraavan kauden/turnauksen alkuun.

Kaveri taas sanoi seuraavansa urheilua mielihyvän takia. Hän sanoi, että elämässä on muutenkin tarpeeksi draamaa ja murheita; ei hän halua lisätaakkaa viihteestä.

Sitähän se pohjimmiltaan on, viihdettä. Mutta sitten kuitenkin... Mukana pyristelemällä ja rimpuilemalla the lows are lower, mutta myöskin the highs are higher. Ei aina voi voittaa, ja jos voittaisikin, niin eihän se tuntuisi enää miltään. Vähän niin kuin joulu joka päivä.

Elämääni ei kuitenkaan hetkauta suuntaan tai toiseen, jos jollain on erilainen näkemys urheilusta ja sen seuraamisesta. En minä ole sen parempi tai suurempi fani. Tyhmempi, ehkä. Joukkueet eivät ole omaisuuttani. Ei minun tarvitse olla mustasukkainen, jos joku muukin tykkää - enemmän tai vähemmän. Olisi aika tylsää, jos Arrowheadillä kävisi vain elämänsä Chiefseille kokonaan omistaneet ihmiset. Tuskin olisi maailman äänekkäin ulkoilmastadioni. The more the merrier, eikö niin?

Pahimmilta/parhaimmilta/fanaattisimmilta urheiluvuosilta on kuitenkin jäänyt eräs muinaisjäänne kummittelemaan, ja siksi tämä keskustelu tuntuu minusta pahalta. Jouduin kerran jos toisenkin todistelemaan tietouttani ja taitouttani, Oikeaa Faniuttani. Olin astunut poikien reviirille. Moni tyttö tunnistanee tunteen, vaikka typerä onkin.

Tämän vuoksi niskavillat nousevat vieläkin pystyyn. Perhana, minulla on oikeus olla fani! Ärkele, halusin baseball-päivityksiä synnytyssairaalassakin, vaikka Royals oli kyntänyt koko kauden! Voihan Vuitton sentään, katsoin joka ikisen Chiefsien tappio-ottelun viime kaudella, keskellä yötäkin, kun oltiin Suomessa joulunvietossa!

Kiukun laantuessa yritän aina muistaa, että oikeasti kyse on hauskanpidosta, viihteellisyydestä, yhteisöllisyydestä. Mikäs sen parempaa, kuin kerääntyä sunnuntaisin kaveriporukalla kisakatsomoon, hyvän ruoan ja juoman pariin. Paras yhdistelmä syntyy, kun joukossa on faneja koko skaalan täydeltä - vanhoja konkareita, rauhallisia tietotoimistoja, hurjia karjujia, uutta intoa puhkuvia. Itse tipun jonnekin tuonne välimaastoon.

Tässä ympäristössä meidän lapsikin kasvaa, ja nostaakin kätensä innostuneena touchdownin merkiksi heti, kun huomaa, että telkkarista tulee urheilua (ihan sama, mitä). Toivottavasti ei opi vanhemmiltaan kuitenkaan ärjymistä, hentoista kiroilua ja sohvalla pomppimista.

Vaikka toisaalta, sitähän penkkiurheilu parhaimmillaan on - penkiltä nousemista, tai ainakin reunalla istumista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti