perjantai 28. syyskuuta 2012

Netti-itsekritiikki

Vaikka vanhat päiväkirjat luovat hyvän ikkunan nuoremman Annin elämään, niin sieltä ikkunanraosta pursuu myös melkoinen määrä myötähäpeää. Tässä teillekin pieni maistiainen teiniangstista:
31.3.1999 klo 00:02 Maailmanloppu! Jokerit hävis SaiPalle 3. kerran... 5-4 oli luvut SaiPalle... Eero kävi istumassa yhen kaxminuuttisenki... VOI V*TTU! Ei oo kyllä koskaan näin paljo masentanu... No voittas SaiPa nyt Tepsin, nii Tepsi ei pääsis finaaliin... Kyllä itketti tänään... Ja pistepistepiste! Pitäs kirjottaa Eerolle jotain tosi älykästä! Mä en voi ees käydä tarkistamassa maileja, ku Melissa-virus riehuu... Ja ToPokii putos play offseissa Kouvoja vastaan! Ei oo mustakaan mitään hyötyä kellekään! Ai nii, en mä tykkääkään "pojasta", vaikka autto se mut ylös lattialta. Mä en tykkää oikeestaan kenestäkään, Eerolle säästän itteeni! Joo, näin on! T: Anni Somervuori 
Joo-o. Eipä voi muuta sanoa, kuin onneksi noina muinaisaikoina ei ollut a) blogeja, b) älypuhelimia, c) Facebookia. Nuo räpellykset jäivät ihan yksien kansien väliin (mitä nyt tämä helmi pääsi vuotamaan eetteriin), ilman itse otettuja duck face -kuvia ja kavereiden XD-kommentteja. Nyt ainakin saan hävetä ihan keskenäni ja lukea noita vanhoja päiväkirjoja viiden minuutin erissä. Enempään ei pysty, ainakaan selvin päin.

Voihan se olla, että nykyiset Facebook- ja blogipäivitykset hävettävät kolmentoista vuoden päästä, mutta on minun maailmanlopun määritelmä ainakin muuttunut teiniajoista.

Olen kirjoitellut julkista päiväkirjaa nyt muistaakseni reilut seitsemän vuotta. Facebookiin liityin kuusi vuotta sitten. Molemmissa medioissa olin aluksi paljon nolompi avoimempi, sillä Facebook-kavereina olivat tasan Emporia-tutut, eikä blogia lukenut juuri kukaan (paitsi äiti, anteeksi äiti). Nyt FB:n puolella päivitykseni näkee niiden Emporia-tuttujen lisäksi mm. anoppi. Täälläkin käy vieraita ihan kivasti, ja se pistääkin vähän miettimään, mitä näppäimistöltään bittiavaruuteen suoltaa.

Onneksi meillä ei ollut älypuhelimia, kun oltiin Emporiassa. Älykkyys olisi voinut olla niistä baarihuuruisista live streameista kaukana.

Facebookin suosiollisella avustuksella olen oppinut joitakin poliittisia, uskonnollisia ja aattellisia asioita tutuista, enkä välttämättä olisi halunnut. Mielikuva ihmisestä muuttuu kummasti, kun yksi lyttää tasa-arvon, toinen ylpeilee olevansa rokotteita vastaan, ja kolmas hölmöilee muuten vain. Mielipiteethän ovat tunnetusti kuin p*ersereikä (jokaisella on sellainen), mutta kyllä julkinen rasismi ja äärimmäisyyksiin viedyt uskonnolliset tai poliittiset näkökannat laskevat arvostusta pykälän jos toisenkin.

Ymmärrän, että olen itse samanlaisen arvostelun alaisena joka kerran, kun jonkin ajatuksen esille asetan. Jotain varmasti ärsyttää, kun lässytän vauvasta tai julkaisen kuvia omasta mussukasta. Joku toinen tuhahtelee esimerkiksi alkoholinkäytölle tai edelleen jatkuville urheiluaiheisille päivityksille (joskus näiden kahden harrasteen polut jopa risteävät). Jotakuta kaihertaa minussa semmoinen puoli, joka ei minulle edes tule mieleen.

Kyllähän näitä listoja on tehty; mikä on ärsyttävin Facebook-käyttäjätyyppi ja sitä rataa. Kaikkia ei voi miellyttää edes IRL, joten tuskinpa se onnistuu netissäkään. Onneksi ikä (?) on tuonut kuitenkin sen verran kypsyyttä ja harkintakykyä, ettei ihan kaikkea tule sanottua julkisesti, vaikka välillä lipsuukin.

Jotkut p*rsereiät on vain parempi pitää piilossa.

P.S. Apua, en halua ikinä olla teini-ikäisen tytön äiti!

12 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus. Mietin itse ihan samoja asioita ja edelleen jatkuvasti mietin, pitäisikö blogi pistää salasanan taakse, vaikka siellä ei ole kuin jotain perhejuttuja - ja toisaalta juuri niiden takia. Ihan hirvittää ajatus, että omat lapset on joskus teinejä, ja mitäköhän netti silloin on?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanopa muuta! Pitäisiköhän aloittaa sosiaalisen median käyttökoulutus jo nyt...

      Mullakin käy aina silloin tällöin mielessä tuo salasanallisuus, mutta toisaalta julkisen blogin kautta olen kyllä saanut mukavia uusia tuttuja. ;)

      Poista
  2. Hyvä postaus. Itse olen ottanut sen kannan, että sellaista en kirjoita mitä en sanoisi itse ääneen. Ehkä siksi kirjoitukseni eivät ole niin ihmeellisiä, mutta tämä periaate sopii minulle. Noista vanhoista postauksista - varmaan kotoa vintiltä löytyy jotain vanhoja teinikalentereita, joiden kommentit takuulla hymyilyttäisi nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo onkin hyvä periaate! :)

      Aah, olinkin unohtanut teinikalenterien olemassaolon... Pelottavaa on, ettei mulla ole aavistustakaan niiden sijainnista.

      Poista
  3. Pohdin itse samoja asioita tämän tästä. On tylsää olla hajuton ja mauton, mutta olen sitä mieluummin netissä kuin IRL. Tosi hauska tuo päiväkirjaotos ja muistuttaa mukavasti, että onneksi en ole enää teini ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin taannoin, että nettiminä on siirtynyt myös tänne oikean elämän puolelle. En osaa enää kirjoittaa päiväkirjaa itselleni! Sensuroin ajatuksia semmoisestakin paikasta, mihin muilla ei ole mitään pääsyä (toistaiseksi olen talouden ainoa suomenpuhuja). Hajuttomuus ja mauttomuus leviää! ;)

      Joo, on ihan kiva, ettei elämä enää pyöri joka päivä vaihtuvien ihastusten ympärillä, eikä se lopu suosikkijoukkueen peliesitysten vuoksi. :D

      Poista
  4. Tämäpä sattui taas kerran ajan hermoon: puhuttiin töissä perjantaina, että onneksi 70-luvulla ei ollut nettiä ja facebookia. Hävettävää kun riittää pelkissä paperisissa valokuvissa.... Ja no panic, tämä äiti kestää kyllä kaikenlaista ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas siellä oltu perjantaina samanlaisissa mietteissä! Ja hyvä, ettei tartte panikoida. ;)

      Poista
  5. Niinpä, minulla nuo teini-iän angstit ovat internetin ihmeellisessä maailmassa, koska rupesin pitämään blogia 14-vuotiaana... ja vaikka kyseinen serveri on jo kauan sitten kuollut ja kuopattu, kyllä niitä voi lukea edelleen, jos on todella ovela salapoliisi (ja toivon, ettei kukaan ole sellainen, koska ne on osa TOSI noloja).

    Välillä, kun lukee jotain vanhoja blogikirjoituksia tai nettipläjäyksiä, tulee fiilis, että "nyt ymmärrän, miksi se-ja-se ei pitänyt minusta silloin... en välttämättä itsekään olisi pitänyt".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui, onneksi noihin minun päiväkirjoihin ei tosiaan pääsekään noin vain käsiksi! Vaatisi jo rikollisia salapoliisitoimia. ;)

      Joo, sanopa muuta. Jos en oo välttämättä maailman helpoin tyyppi nytkään, niin teini-iässä sitä vasta ihana olikin...

      Poista
  6. Ahahahaha toi päiväkirjamerkintä! :DD En tunnista sua tosta yhtään, mut enpä kyl tunnista enää itteänikään omia vanhoja vastaavia merkintöjä lukiessani (joista löytää aivan vastaavaa teiniangstia ja niitä lätkäjuttuja myös), eli tasoissa ollaan siinä asiassa. Onneks omatkin merkinnät löytyvät kynällä kirjoitettuina konkreettisista päiväkirjoista, eli eipä tartte sen suhteen kärsiä ja hävetä muutoin ku ihan yksinään noiden tekstien ääreen palaillessa. Kummasti sen lukemisen jälkeen aina muistaa, että eipä ne oo ainoastaan ne nykyteinit ja vähän päälle parikymppiset, joiden jutut kuulostaa äärimmäisen typeriltä ja lapsellisilta... ;)

    PS. Eerohan on yhtä kuin Somervuori, vai? :p

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, onneksi et tunnista! :D Joo, ne "nykyajan nuoret" ovat taitaneet olla ihan samanlaisia, vuosikymmenestä riippumatta...

      Eero on yhtä kuin Somervuori! ;) En mennytkään sit sen kanssa naimisiin. :'(

      Poista