Se on lopun alkua! Tämä on ryöpytystä! Tämä on valtaisaa ryöpytystä!

Olin 10-vuotias, kun Suomi voitti ensimmäisen jääkiekon maailmanmesteruutensa. Muistan sen päivän kuin eilisen (en vissiin muista eilistä kovin terävästi). Se taisi olla samoja aikoja, kun aloin kannattaa Jokereita, koska meidän luokan pojat tykkäsivät TPS:stä. Jääkiekkoa, jos nelosdivarin ulkojäärymistelyjä (go LL89 go!) sellaiseksi voi kutsua, olin seurannut oikeastaan koko ikäni. Isältä opin, miten tuomareille puhutaan oikeaoppisesti.

Kisojen jälkeen keräsin huoneeni seinille kaikki mahdolliset lehtileikkeet ja Suosikin jättijulisteet. Huuma ei ottanut loppuakseen, eikä se siitä oikeastaan koskaan laantunutkaan. Vielä viime vuonnakin fiilistelin uusintana (doh!) telkkarista tullutta finaalia. S ei jaksanut oikein ymmärtää, mutta onneksi sain purkaa jännitystäni Facebookissa parin kaverin kanssa. Eihän sitä tiedä, vaikka Jutin laukaus olisikin ollut tällä kertaa huti!

On pakko myöntää, että jääkiekon seuraaminen on väkisinkin kärsinyt täällä asumisesta, vaikka NHL:n pudotuspelejä onkin ollut oikein kiva ja helppo seurata omalta kotisohvalta järkevään kellonaikaan. Pidän vieläkin peukkuja pystyssä, että Kansas City nappaisi jonkun änärijoukkueen omakseen, jotta pääsisin taas nautiskelemaan kunnon vääntämisestä. CHL-joukkue Missouri Mavericks olisi jo plakkarissa, mutta en voi mennä kannustamaan mitään, minkä nimessä on Missouri. Tai no ehkä ensi kaudella on jo mentävä, on nimittäin sen verran ikävä livelätkää.

Niin, tämän vuoden kisat sitten. Toinen tunnustus: En olisi kisojen yskähdellessä käyntiin oikein uskonut, että kultaa tulee. Onhan sitä tässä vuoden 1995 jälkeen nähty vaikka minkälaista dream teamia Teemulla ja Sakulla höystettynä, ja silti päädyttiin pettymyksiin. En kuitenkaan laske pettymyksiksi kovalla työllä ansaittuja arvokisamitaleja, vaikka hopea aina vähän kirpaiseekin, vai mitä Ruotsi? Vaikka usko oli tänä vuonna vähän koetuksella, niin kannustuksen laatu ja määrä ei siitä ainakaan kärsinyt. Aina ollaan tukena, viimeiseen asti!

Katselukokemusen laadussa oli kuitenkin hieman parantamisen varaa, sillä vaikka yleensä löysinkin YLE:n streamin Mertarannan selostuksella, niin valitettavan usein oli silti pakko turvautua ruotsalaiseen lähetykseen, sillä Suomi-streami pätki ihan liikaa, enkä halunnut hukata sekuntiakaan arvokasta jääaikaa. Kuuntelin sitten sitä mökellystä monen ottelun ajan, mutta onneksi pystyin sentään keskittymään oleelliseen, eli epämääräiseen mölähtelyyn ja vääntelehtimiseen.

Vaikka seurasin kisoja enimmäkseen fyysisesti yksin (S pystyi katsomaan vain viikonloppupelit), niin netti tarjosi ottelulähetysten lisäksi myös juttuseuraa. Analysoitiin monet pelit pikkuveljen kanssa IM:ssä ja muiden hyvien tyyppien kanssa Facebookissa. Toki olisin ollut mieluummin jossain suomalaisessa kisastudiossa huutamassa kurkku käheänä, mutta menihän nämä kisat ihan hyvin näinkin. Sainpahan pelotella selkäpiitä karmivilla huudoillani asiasta tietämättömiä naapureita.

Vain yksi ottelu jäi katsomatta, koska oltiin puolivälierän aikana ostamassa taloa.

Paljon sitä tulikin huudettua ja kommentoitua. Kun Tuomo Ruutu mätki tyhjistä paikoista ohi, huokaisin helpotuksesta, etten mennyt sen kanssa naimisiin. Nyt tosin voisin harkita taas uudestaan, jos en jo olisi rouvashenkilö. Tshekki-pelissä kirosin jo suomeksi, vaikka yleensä eläimille (yksin) jutellessani puhunkin englantia. Saksa-pelissä halusin vaihtaa Lassilan vastustajan maalille, mutta kaveri näyttikin minulle pitkää nenää Venäjää vastaan pelatussa jatkosarjaottelussa. Kiitos siitä!

Äänekkäimmät älämölähdykset toki kuultiin maalien jälkeen, ja tietysti niissä rankkareissa voittolaukauskilpailuissa. Hengittäminen oli aika ajoin yliarvostettua, niin kuin varmasti monella muullakin kisoja seuranneella. Oli ihan liian jännää, aina finaalin viimeisille minuuteille asti, kunnes pojat päättivät pistää muutaman lätyn turnauksen MVP:n taakse. Minulla olikin ehtinyt olla jo ikävä Tommy Saloa ja Tommyn pomputtelua, mutta kyllä Fasthissakin näköjään on potentiaalia. Varsinkin silloin, kun muu joukkue on jo antanut periksi.

Katsottiin finaali S:n kanssa vanhalla asunnolla lattialla istuen/polvillamme nököttäen, koska kaikki huonekalut olivat jo uudessa kodissa. Katsottiin kahdelta eri näytöltä, ihan varmuuden vuoksi. Kun Ruotsi teki ensimmäisen ja ainokaisen maalinsa, meinasin masentua ihan kokonaan. Tämähän oli nähty niin monta kertaa. Ihan yhtä kertaa on myös kuultu lause "Miksi katson jääkiekkoa?" tai "En enää ikinä katso jääkiekkoa!"

Kun Suomi sitten tasoitti, niin oli aika lähellä, etten Munamiehelle vertoja vetäneellä polvihyppelyllä pudonnut alakerran naapureiden päälle. Lätkäytettiin S:n kanssa muutamat ylävitoset ja jäätiin odottamaan kolmatta erää. Saatoin myös sihauttaa sivistyneesti yhden huurteisen auki. Siihen yhteen se jäikin, sillä oltiin kahdella autolla liikkeellä (koska oltiinhan myös pakkaamassa/siivoamassa...).

Kolmas erä oli loppupuolella jo silkkaa ihanaa teurastusta, joten äänihuulia tuli verryteltyä jonkin verran. Joku suomalainen saattoi myös näyttää sivistyneesti keskisormea ruotsalaisille faneille näytön läpi. Ai että minusta kuoriutuu aina niin ihastuttava ja hyväkäytöksinen karski äijä jääkiekko-otteluiden aikana. Ehkä se penskana harrastettu ulkojäillä seisoskelu teki sitten tehtävänsä.

Kiitos Leijonat hienoista hetkistä ja sydämentykytyksistä, niin jäällä kuin sen ulkopuolellakin! Kiitos kauan odotetusta mestaruudesta! Kiitos ilmaveiveistä, Granlund ja Nurminen! Kiitos siitä, että Poika on saunonut Youtubessa ja Suomesta soitetuissa puheluissa taustalla jo monta kertaa. Kiitos Jukka Jalonen, että luotsasit jengin mestareiksi asti, vaikken ehkä sinusta ole aina ihan täysillä tykännytkään.

Juotiin illalla kultamitalikahvit. Kiitos vanhemmille Suomesta kärrätystä Fizz-tölkistä!