Yksivuotisneuvola amerikkalaiseen tapaan

Vilkuilen kelloa hermostuneesti. 13:08. Viisi tuntia palkkatöitä on vihdoinkin täynnä, joten voin siirtyä tarkastelemaan lasten aikaansaamia vahinkoja. Isompi on tehnyt kosteuspyyhkeestä nukelle, jonka nimi on tänään kuulemma prinsessa Kala, hienon mekon, ja pienempi hortoilee lattialle romauttamansa Duplo-kasan päällä. Normipäivä.

Ei kuitenkaan, sillä reilun tunnin päästä pitää lähteä lääkäriin kuulemaan edellisellä viikolla vuoden täyttäneen miehen mitat. Innokkaana lääkäriin mukaan lähdössä oleva mies tulee töistä kotiin keskelle kaaosta ja yöpaidassa laahustavia perheenjäseniä. Minulla on toki yöpaidan lisäksi päällä myös juuri saapuneet juoksulenkkarit. Mies ei kuitenkaan käänny kannoillaan.

Vuosi tuli täyteen vieraassa kaupungissa. Siitä lisää pian.

Vartti ennen lähtöä muistan, etten muista, missä entisen vauvan, nykyisen taaperon rokotuskortti on. En tietenkään etsi ensimmäisenä sieltä, missä sen pitäisi olla, vaan koluan hätäisesti läpi kaikki mahdolliset muut säilytyspaikat. Kurkkaan viimeisenä vielä sinne kansioon, jonka päällä lukee medical, ja siellähän se vaaleanpunainen pahviläpyskä on.

Ajamme lyhyen matkan lääkärin vastaanotolle. Näytän vakuutuskorttia vastaanottovirkailijalle kello 14:31, ja istumme värikkääseen odotushuoneeseen. Ympärillä käy hälinä, kun moni muukin perhe odottaa sisäänpääsyä. Lapset laskevat seinille maalattuja eläimiä, ja meidän potilas hieroo silmiä. Olisi toisten päikkäreiden aika.

Kuka arvaa, missä olimme?

Vilkuilen jälleen kelloa hermostuneesti. Viimein reilun puolen tunnin istuskelun jälkeen meidät kutsutaan sisään, vartin myöhässä. Hoitaja ohjaa meidät pieneen tutkimushuoneeseen, jonka seinillä on junia ja junakarttoja. Muissa huoneissa on eri teemat, college-maskotteja ja safarieläimiä, mutta juuri tämä huone tuntuu kiinnostavan molempia lapsiamme. Choo-choo.

Hoitaja kyselee, kuinka monta wet ja dirty vaippaa vaihdamme päivässä. Moneltako mennään nukkumaan, kuinka paljon juo vettä/maitoa/mehua? Syökö kaikista ruokaryhmistä? Onko allergioita? Osaako kävellä tuen kanssa? Ai että osaako! Meillä juostaan! Osaako ilman tukea? Katso edellinen... Osaako seistä hetken yksin? Osaako yhden tai kaksi sanaa? Äiti, daddy. Osaako taputtaa? Kyllä. Entä vilkuttaa? Kyllä. Ymmärtääkö peruskomentoja? Halutessaan.

Mitataan paino ja pituus. Päänympärys. Hoitaja mittaa sentit ja kilot, mutta kirjoittaa ne paperille tuumina ja paunoina. Minä ehdin kuitenkin tallentaa ne järkevämmät mittayksiköt: 75,5 cm, 9,52 kg. Vuodessa pitutta on tullut yli 27 senttiä, ja painoa melkein kuusi kiloa.

Hoitaja poistuu huoneesta ja jättää meidät odottamaan lääkäriä. Kuluu hetki, jos toinenkin. Kuuntelemme ohuiden seinien läpi kantautuvaa lapsen rääkymistä. Jollain on huono päivä.

Lopulta ovenraosta kurkistaa aina niin aurinkoinen lääkärimme - sama, joka näki lapsemme ensimmäisen kerran jo sairaalassa alle vuorokauden ikäisinä - jonka mielestä ei ole mitenkään mahdollista, että naperomme on jo vuosikas. Isosisko haluaisi jutella kovasti lääkärille, olihan viimeksi hänen vuoro olla huomion keskipisteenä. Tällä kertaa kuitenkin keskitymme pikkuveljeen, vaikka vieressäni välähteleekin vähän väliä pari neljävuotiaan rautaisia asentoon vedettyjä hauiksia. "I'm a really strong girl!" Niin olet, kultaseni, niin olet.

Lääkäri juttelee niitä näitä ja tutkii samalla lapsen silmät, korvat, suun ja keuhkot. Kyselee, onko meillä kysymyksiä tai huolia. Ei ole. Napero siirretään tutkimuspöydälle, jossa lääkäri kutittelee pömppömahaa samalla, kun tunnustelee sitä. Kurkkaa vaipan sisään, pyörittelee lonkkia. Lopulta pikkuveijari lasketaan lattialle, jossa alkaa armoton räkätys ja juoksu lähimmälle roskikselle. Pienen miehen harmiksi hän ei yletä ottamaan sieltä mitään asiaankuulumatonta. Tai edes -kuuluvaa.

Lääkäri kertoo hymyillen, että kaikki on täydellisesti. "See you in three months!" Jäämme odottamaan hoitajia, jotka tulevatkin melko pian kolmen rokotteen kanssa. Allekirjoitan kaksi vastuunvapautuslomaketta, ja hoitaja täyttää sen vaaleanpunaisen rokotuskortin, jonka melkein unohdin kotiin. Puolialaston pieni mies laitetaan tutkimuspöydälle selälleen. Daddy pitelee käsistä, hoitaja reisistä. Toinen hoitaja tökkää oikeaan reiteen kaksi piikkiä, toinen hoitaja vasempaan yhden. MPR, pneumokokkikonjugaatti, sekä influenssa lääkärin suosituksesta.

Hoitajat lähtevät huoneesta ulos itkun ja niiskuttelun saattelemana. "Take as much time as you need. I will take you guys to the lab when you're ready." Tökkiminen ei ole vielä ohi.

Pitelen pientä ja väsynyttä miestä vielä hetken verran uudessa odotustilassa sylissä, kunnes meidät kutsutaan labran puolelle. Itkusta ja helteestä hionnut kikkarapää ihmettelee edessäni lässyttävää hoitajaa, joka tökkäisee pahaa-aavistamatonta potilasta sormeen ja tiristelee verta putkiloon tuskastuttavan hitaasti. Yritän pidellä kiemurtelevaa lasta mahdollisimman hellästi mutta napakasti, jotta pääsisimme nopeasti kotiin. Kun hoitaja viimein saa laastarin paikoilleen, saa hän palkinnoksi leveän, kuusihampaisen hymyn.

Kirjaudumme ulos. Loppulasku tunnin keikasta, josta suurin osa oli odottelua, on 697 dollaria, josta emme itse maksa penniäkään, vaan vakuutus korvaa kaiken. Varaan uuden ajan kolmen kuukauden päähän, ennen kuin pakkaamme lapset autoon. Pienempi nukahtaa lähes välittömästi.

Meidän pieni, iso mies.

Huom: Eri lääkäreillä on eri käytäntöjä - tämä on vain yksi kokemus monien joukossa.