perjantai 20. helmikuuta 2015

Perinneperjantai: Kun Scotty minut ensimmäisen kerran dumppasi

No niin. Kolme merkintää yhden päivän sisällä tarkoittaa vain yhtä asiaa -- jotain odottamatonta tapahtui.

Viime viikon muistelot päättyivät sangen ironisesti:
Toisaalta olisi monellakin tapaa helpompaa, jos tämä kaikki loppuisi. Ei tarvitsisi enää edes villeimmissäkään kuvitelmissa miettiä tässä maassa elämistä tulevaisuudessa. Ei tarvitsisi ikävöidä ja turhautua välimatkan vuoksi. Mutta sitten toisaalta en todellakaan halua tämän loppuvan. Siinä vasta pulma. Ajan kanssa nämä asiat ratkaistaan. Onneksi ei vielä tarvitse tehdä mitään päätöksiä.
Lainaus oli tiistailta, alla olevat tekstit saman viikon torstailta. Eipä tarvinnut tehdä varsinaisesti päätöksiä, mutta koko homma kääntyi silti päälaelleen. Meistä tuli toisillemme kiellettyjä hedelmiä, mikä ei nyt ainakaan helpottanut tunnekuohua.

Olin täyttänyt joulukuussa kuusisivuisen taustatietolomakkeen, jonka Scotty lähetti työnantajalleen. Olin "läheinen ja jatkuva" ulkomaalaiskontakti, joista Scottyn piti sääntöjen mukaan ilmoittaa. Turvallisuussyistä. Vaikka taustassani ja tiedoissani ei mitään hämäräperäistä ollutkaan, olin silti turha riski, jota työnantaja ei halunnut ottaa. Scottyn piti siis... No, lukemalla se selviää.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Torstai 18.1.2007 klo 16:25

Fairytale Gone Bad

En tiedä, mistä aloittaisin. Hyvästelin äsken Scottyn. Se oli niin lopullista.

Juttelin Scottyn kanssa Skypessä toissa iltana kaksi ja puoli tuntia niitä näitä. Hän oli soittanut päivällä pomolleen, eikä oikein suostunut kertomaan minulle, mitä pomo oli sanonut. Scottyn työpaikka nimittäin meinasi olla vaakalaudalla jatkuvan ulkomaalaiskontaktin vuoksi. Scotty kuulosti vaisulta. Sanoi syyksi päivällä mitatun korkean verenpaineen. Arvasin kyllä, että jotain muutakin oli vialla. En vain arvannut, miten paljon.

Se sanoi tulevansa keskiviikkona, eli eilen, Emporiaan. Tulikin. Puolen päivän jälkeen se tuli tänne ja pyysi minut melkein heti makuuhuoneeseen juttelemaan. Sitten pommi tipahti. Räjähti. Töistä oli sanottu (enemmän tai vähemmän suoraan), että jos hän haluaa työn, jatkuvasta ulkomaalaiskontaktista on luovuttava. Vaakakupissa oli siis unelmatyö, jota kohti mies on puskenut monta vuotta ja reilun kaksi kuukautta kestänyt koko ajan vakavoituva suhde. Kaikille on selvää, kummasta on luovuttava. Työpaikasta luopuminen olisi silkkaa tyhmyyttä.

Nyt tuntuu, kuin olisin jonkun roskaromaanin päähenkilö. Tämä on niin sairasta. Luonnotonta. Julmaa. Ei tällaista vain tapahdu. Meidän täytyy erota, vaikka ei haluta. Ei sitten ollenkaan. Käsky ja painostus tulee muulta taholta. Scottyn pitää täyttää joku uusi lomake, jossa minun suhdetta häneen muutetaan. Mutta niin kuin Scotty sanoi, mikään paperi ei voi muuttaa tunteita. Sen paperin mukaan on kuitenkin elettävä, koska mies saattaa joutua valheenpaljastuskokeeseen melkein milloin vain. En vain tiedä, mitä lomakkeen mukaan eläminen käytännössä tarkoittaa. En edes vielä ymmärrä koko juttua.

Enpä olisi reilu vuorokausi sitten uskonut, että joutuisin tällaistakin kokemaan. Hyvin todennäköistähän on, että eroon olisi ajauduttu jossain vaiheessa kumminkin. Mutta se olisi sentään ollut omasta tahdosta. Nyt ei omalla tahdolla ole mitään väliä. Ei mitään. Ollaankin tässä viimeinen vuorokausi itketty, naurettu, itketty, pidetty hauskaa, joka oli olosuhteisiin nähden aika hankalaa, sekä pidetty toisistamme lujaa kiinni. Enkä halunnut päästää irti. Ei halunnut Scottykaan. Pakko vain oli. Ja nyt sattuu.

Sattuu jo ihan pelkästään senkin takia, kun tiedän, miten pahalta tämä Scottystakin tuntuu. Se syyttää itseään. Pyytelee anteeksi. Ei tämä todellakaan sen vika ole. Se on kärsinyt jo fyysisistä oireistakin. Yli 180:n veren(ylä)paine oli mitattu juuri sen jälkeen, kun Scotty oli kuullut ilouutiset pomoltaan. Sattuu kun siihen sattuu.

Kaikki toivo vietiin pois. Sekin vähäinen, mikä meillä oli.

Torstai 18.1.2007 klo 16:40

Päivitys

Joku koputti äsken oveen. Kuten roskaromaanin juoneen kuuluu, se oli Scotty. Se tuli takaisin. Juuri kun olin ollut ehkä 15 minuttia itkemättä, se toi minulle pehmolelukissan, jotta voisin halailla kisua Scottyn sijaan, eikä minulla olisi niin kova ikävä omaa kissaa. Piti sitten itkeä ilosta.


On ehkä sanomattakin selvää, ettei tuo saanut minua tykkäämään siitä miehestä yhtään vähempää. Tässä viimeisen vuorokauden aikana huomasin, että taisinkin (taidankin) välittää miekkosesta enemmän kuin halusin myöntää.

Miksi sen pitää olla niin mukava ja sopiva?

Torstai 18.1.2007 klo 22:41

Make It Go Away

Ei tätä ymmärrä vieläkään, mitä nyt välillä tulee ymmärryksen hetkiä, jolloin tuntuu tippuvan korkealta. Olen jutellut asiasta muutamalle kaverille. Ovat kyselleet, onko asialle tehtävissä mitään. Voi kun olisikin, mutta eipä taida olla. Scottyn perhekin on yrittänyt auttaa. Sisko pyysi Scottya antamaan minulle puhelinnumeronsa, veli soitteli kuulumisia, ja äiti oli tänään spekuloinut, josko minun kansalaisuudenvaihdos auttaisi tilannetta. Melkoisia romantikkoja.

Ärsyttää, kun olen ihan liian optimistinen koko tilanteen suhteen. Optimismia tässä ei nyt todellakaan kaivata, loppuunsa aika toivoton tilanne. Jos tilanne olisi valoisampi, olisin pessimistinen. Jos joku -ismi kuvaa tilannetta parhaiten, niin se on masokismi. Haluan vain olla sen miehen kanssa aika paljon. En halua ajatella sitä kenenkään muun kanssa katselemassa elokuvia, syömässä kiinalaisessa ravintolassa tai kävelemässä käsi kädessä Wal-Martissa. Minun kuuluisi saada tehdä niitä asioita, kuten vielä eilen sain. Mutta enää en saa. En pysty.

Nyt on aika turha olo. Eikun turta. Turhakin. En pysty keskittymään mihinkään. Automaattiohjauksella mennään. On aivan käsittämätöntä, että pelkkä maan nimi passissa estää minua tapailemasta miestä, josta pidän melkoisesti. Tyhmää. Käsittämätöntä. Uskomatonta.

Pahoittelen jo etukäteen tätä vuodatuksen määrää. Näitä kirjoituksia tulee lisää ja lisää. Tämä vain helpottaa omien ajatusten jäsentelyä. Kuten tekstistä huomaa, jäsentelyn kanssa on tällä hetkellä pieniä vaikeuksia. Taidan mennä halailemaan kisua ja nukkumaan. Tai itkemään. Tai tuijottamaan tyhjyyteen. Tai odottamaan Scottyn paluuta Messengeriin.

Vaikka eihän me saataisi edes puhua. Lällällää, puhuttiin jo aiemmin.

4 kommenttia:

  1. Blogissani on sinulle haaste #ReilutBlogit -kampanjaan. Toivottavasti kerkiät osallistumaan!

    VastaaPoista
  2. En ollenkaan muista, missä vaiheessa aloin seurata blogiasi, mutta luultavasti joskus myöhemmin 2007 eli näiden tapahtumien jälkeen. Kylläpä kuristi kurkkua lukea tätä, vaikka onnellinen loppu on hyvin tiedossa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kauan ollaan toisemme "tunnettu"! Ite en pystynyt pitkään aikaan lukemaan kevään ja kesän 2007 merkintöjä, vaikka elettiin jo onnellisesti (?) kaukosuhteessa. Nyt on onneksi haavat niin hyvin ummessa, että näihin voi taas palata. :)

      Poista