Räsymatto vs. kokolattiamatto, eli asiaa avoimuudesta

Amerikkalaiset eivät ole kuulleetkaan perisuomalaisesta ohjenuorasta "Jolla onni on, se onnen kätkeköön".

Paikallisilla on luontainen taito ottaa ilo irti, no, kaikesta. Suurieleisesti. On juhlapyhiä paraateineen ja tietysti T-paitoja jokaista tilaisuutta varten. Ja rituaaleja. Juuri koettuna Super Bowl -sunnuntaina (kyllä, se on monelle päivistä pyhin) syödään kanansiipiä, kitataan kaljaa ja arvostellaan jalkapallo-ottelun aikana näytettäviä kalliita mainoksia. St. Patrick's Daynä vedetään vihreät vermeet niskaan ja juodaan värjättyä olutta. Itsenäisyyspäivänä liehutellaan lippuja normaaliakin enemmän, pukeudutaan punaiseen, valkoiseen ja siniseen, ja räiskitään ilotulitteita taivaalle siihen malliin, että näkyy varmasti Venäjälle asti. Kiitospäivänä syödään sikana kalkkunaa ja tapellaan alennustuotteista. Ja niin edelleen.

Halloweenina kaiverrellaan kurpitsoista lyhtyjä. Jotkut unohtavat ne kuistille mätänemään, öhöm...

Meille suomalaisillekin kansalliset juhlapäivät perinteineen ovat tietysti tuttuja juttuja. Ei voi paljon naureskella amerikkalaisten hössötyksille, kun itse kurkitaan juhannuksena kaivoon. Mikä meidät häjyt Pohjolan kasvatit sitten erottaa amerikkalaisista kanssasisarista ja -veljeksistä on se, että omaa elämää juhlitaan ja juhlistetaan täällä paljon avoimemmin ja näyttävämmin kuin Suomessa.

Kun nainen saa tietää olevansa raskaana, hän on useimmiten onnesta ymmyrkäisenä, kansalaisuudesta riippumatta. Siinä, missä jäyhä skandinaavi pitää asiasta suunsa supussa synnytykseen asti, amerikkalainen rouva otattaa itsestään kuvia kasvavan mahan kanssa ja julkaisee niitä sosiaalisessa mediassa alusta asti. Kun vauvan sukupuoli selviää puolessa välissä raskautta, tuleva nimi julkaistaan ja laitetaan jossain muodossa jollain teemalla (viidakko, avaruus, Nalle Puh, Frozen...) varustettun nurseryn (vauvan huone) seinälle. Esimerkiksi mahasta tehdyn valun viereen. 

Suomalainen pelkää lipsauttavansa nimen ennen ristiäisiä/nimiäisiä.

Amerikkalaiselle tulevalle äidille järjestetään useampia vauvakutsuja, baby showereita, ystävien, sukulaisten ja työkavereiden toimesta. Lahjat avataan ja ihastellaan koko juhlaväen nähden, ja tuleva äiti kirjoittaa kutsujen jälkeen kiitoskortteja niin monta, että saa jännetuppitulehduksen.

Suomalainen saa Kelalta äitiyspakkauksen. Tai rahaa.

Kun suomalainen ähkii synnytyssalissa naama punaisena ja tukka lehmän nuolaisemana, amerikkalainen äitiehdokas poseeraa täydessä tällingissä mukaan palkatulle valokuvaajalle. Vauvan ura valokuvamallina alkaa heti, kun ensimmäinen hiustupsu näkee päivänvalon.

Kun amerikkalainen vauva varttuu, perheestä otetaan onnellisia (tai ainakin sen näköisiä) perhepotretteja, jotka sitten asetellaan kauniiseen riviin takanreunukselle (ja kun tila loppuu, seinille) ja/tai lähetellään joulukortteina vuosikatsauksen kera sukulaisille, ystäville, kavereille, hyvänpäiväntutuille. Syntymäpäivät, ensimmäisestä lähtien, ovat spektaakkelimaisia tapahtumia, joista otetaan pienelle sankarille paljon kuvia muistoksi - onhan hän liian nuori muistamaan juhlista mitään.

Suomalainen vauva käy yksivuotiskuvassa, jonka jälkeen ammattikuvaajan palveluksia ei tarvitakaan kuin vasta ekaluokalla koulukuvauksessa.

Kun amerikkalainen vauva varttuu aikuiseksi ja kohtaa unelmiensa prinssin, he menevät nopeasti kihloihin ja alkavat suunnitella häitä. Morsiamen vasenta nimetöntä koristaa iso timantti, johon sulho kulutti pienen omaisuuden. Kihlaparista otetaan kihlakuvat luonnonhelmassa tai karussa, mutta kaunissa betoniviidakossa. Kaikista hempein ja onnistunein kuva päätyy Save the Date -korttiin, joka toimii varsinaista hääkutsua edeltävänä ilmoituksena. Muut kuvat julkaistaan Facebookissa; erityisesti se, missä sormus näkyy parhaiten.

Ennen häitä morsiamelle järjestetään useampi bridal shower (morsiuskutsut), joissa jälleen avataan ja ihastellaan lahjoja, ja lopulta polttarit, jotka harvoin tulevat morsiamelle yllätyksenä. Sulhanen saa tyytyä pelkkiin polttareihin, mutta hän varmaan hoitaakin häitä edeltävät velvollisuudet mieluummin työntämällä dollareita stripparin stringeihin, kuin istumalla tätien keskellä huokailemassa viidennelle kahvinkeittimelle.

Kun hartaudella ja melkoisella budjetilla suunnitellut häät viimein koittavat, paineet päivän täydellisyydestä ovat melkoiset. Valokuvaaja ikuistaa koko päivän heräämisestä lähtien. Hääseurueeseen kuuluu kuusi groomsmania, kuusi bridesmaidia sekä best man ja maid of honor, jotka valokuvaaja yrittää epätoivoisesti mahduttaa samaan kuvaan hääparin kanssa.

Suomalainen menee kihloihin kymmenen vuoden seurustelun jälkeen ja elää avoliitossa onnellisesti koko loppuelämänsä. Pyöräyttää ehkä lapsen, kaksi.

Tuore amerikkalainen aviopari alkaa heti lapsentekopuuhiin, ja kun tuleva äiti saa tietää ilouutiset, hän laittaa kaikkiin some-outletteihin kuvan positiivisesta raskaustestistä, ennen kuin se on ehtinyt edes kuivua. Hän soittaa heti valokuvaajaystävälleen, jonka kanssa sovitaan päivän masu -kuvien ottamisesta.

Elämänkiertokulku jatkaa kulkemistaan.

*****

Vaikka amerikkalaisten kiiltokuvamainen elämä ja sen esilletuonti joskus vähän ihmetyttääkin, niin on siinä hyviäkin puolia. Eivät täällä kaikki tietenkään ikuista ja julkista jokaista elämänsä sekuntia, eikä toisaalta Suomessa eletä niin hajuttomasti ja värittömästi, kuin yllä olevasta tekstistä saattaisi ymmärtää, mutta noin keskimäärin amerikkalaiset ovat paljon innokkaampia raottamaan yksityisyydenverhoa kuin suomalaiset. Jakamaan ilonsa, mutta toisaalta myös surunsa. Siinä, missä Suomessa tunteita lakaistaan räsymaton alle piiloon, niin täällä varsinkin positiiviset tuntemukset kajautetaan ilmoille tornadosireenin voimalla. Kiinninaulatun kokolattiamaton alle onkin hankala saada mitään jemmaan...

Minusta on tullut positiivisempi ja avoimempi tänne muuton jälkeen. Kitisen kyllä edelleen aivan turhista asioista ihan pelkästä kitisemisen "ilosta", mutta olen huomannut, että paikallisten (teko)positiivisuus on tarttunut. Saatan kehaista kaverin uutta kampausta, kun Suomessa olisin kysynyt "Hä, ootko käyny parturissa?". Minua ei hävetä sanoa "love you" puhelun lopuksi, vaikka ympärillä olisi satapäinen joukko salakuuntelemassa. Ei kai siinä ole mitään noloa tai salaista, että pidän tuosta miehestäni.

Onkin aika ihanaa, että saan elää kahden kulttuurin sekamelskaa. Jurottaa, kun siltä (usein) tuntuu, mutta toisaalta iloita ilman, että joku pitäisi sitä kerskailuna. Napsia parhaat palat molemmista.

Sekin on minusta aika hienoa, että kun puoliamerikkalaiseni aidosti ihastelee jotain, ipana sanoo "Wow, amazing!". On se jotenkin mukavampi kuin "Hmph, ihan kiva."