perjantai 24. tammikuuta 2014

Lentokenttäkompleksi

Lentokentät. Niihin on viha-rakkaussuhde. Tuttuihin terminaaleihin liittyy hykerryttäviä odotuksentunteita. Niiden vessoihin liittyy piilossa itkettyjä kyyneleitä.

Eilen tuli puolitoistaviikkoinen kyläily päätökseen. Lapsi oppi vihdoinkin sanomaan mummo (eikä esim. pipi tai pöpö), ja lentokentällä mummon sylistä lapsen riistäminen ottaminen toi eilen tämmöiselle karskille äijällekin kyyneleen silmäkulmaan. Onneksi napero on itse vielä sen verran pieni, ettei ihan ymmärrä, mitä tämä välimatka tarkoittaa. En nimittäin uskalla edes ajatella, miten kestän lapsen surua ja ikävää. Tai siis miten en kestä.

Meille isommille ihmisille tuo lohtua, että kesällä nähdään taas. Ja Skypessä. Nähtiin jo. Pikkuneitikin tunnistaa mommon ja kukin,  livenä ja ruudun takaa. Kyllä tämä taas tästä. Perberistä, silti.

Vaikka otettiin loma loman kannalta, niin ehdittinpä näyttää ensimmäistä kertaa kylässä olleelle (iso)tädille vähän kotiseutuakin!

Emporia!
Aakeeta laakeeta.
Tallgrass Prairie National Preserve. Ja hirrrrrveen tuulinen päivä.
Heppa, joka sanoi erään mielestä "muu!".
Drive-by shooting downtown...
...eli kuvia liikkuvasta autosta ikkunan läpi.

Kenguja eläintarhassa.
Bää.
Kansas City Zoon uusimmat asukkaat.
Daddyn kanssa.
Jellonat olivat ärjyvällä tuulella.
Yksisarvinen. Eikun yksisyöksyhampainen.
Tuitui.
Parasta reissussa taisi kuitenkin olla jokin ihan muu kuin kotiseutumatkailu.

Yhdessäolo.

11 kommenttia:

  1. Niin tiedan ton tunteen. Siis sen kuinka omaa sydanta kirpasee kovaa kun katsoo lapsen itkua mummon lahtiessa. Meilla Momin (mun aidin) lahto on isommalle aina maailman loppu (pienempi ei viela onneks tajua). Ihan tarpeeksi vaikeaa sanoa itsekin hyvasteja ja sitten joutuu viela toisen tuskan kestamaan. Se nyt vaan on osa tata ulkosuomalaisen elamaa. Mutta ei se koskaan yhtaan helpommaksi tule. Ei ole ainakaan mulle tullut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ääh, lapsen suru on kyllä ihan pahinta!

      Sitten tässä on vielä "kivana" lisänä hienoiset syyllisyydentunteet, kun on läheisensä tämmöiseen ahdinkoon ajanut. Mutta toisaalta näistä reissuista otetaan kyllä kaikki ilo irti, jää melkoisia muistoja muisteltaviksi! :)

      Poista
  2. Ei ole helppoa, voin vaan kuvitella.

    Olipa jälleen kauniita kuvia. Silmä suorastaan lepää lumettomassa maisemassa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ole, ei. :/

      Keskilännen sää näytti eilen taas ailahtelevaisuutensa. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin (+15C), illalla satoi lunta ja pohjoistuuli riepotteli ulkokalusteita!

      Poista
  3. Tuo tasaisuus näyttää aika hienolta samoin auringonpaiste !
    Lentokentät taitavat olla meille kaikille vähän arka paikka, ja kokemuksesta voin sanoa että lapsen lähettäminen yksinään Suomeen on myös aika kokemus. Tai oman perheenjäsenen saattaminen koneeseen.....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvät kelit kyllä sattuivat lomalaisille. :)

      Huh, meilläkin on varmaan jossain vaiheessa edessä tuo lapsen yksin koneeseen saattaminen. Saattaa nousta pala, jos toinenkin, kurkkuun!

      Poista
  4. Tuohon Leenan kommenttiin voin sanoa vain, että koettu on molemmat, ja kipeää tuo kaikki tekee. Yksi elämäni raastavimpia hetkiä oli, kun lapsi lähti kotikylän rautatieasemalta miehineen, kissoineen ja kasseineen junaan, ja juna häipyi näkymättömiin. Kipu oli käsittämätön, vaikka lähtö ei ollut millään lailla yllätys ja vaikka mies, joka tyttären vei, oli enemmän kuin mieleinen vävy. Lähtijä oli tämän blogin kirjoittaja. Ja minä olen se mummo, jonka piti sylistään taas kerran pieni ihminen Kansas Cityn lentokentällä luovuttaa. Mutta kesä tulee, ja lentokentän parempi puoli pääsee taas esille! Samalla pallolla ollaan, samaa taivasta katsellaan ja sama aurinko paistaa niin mummolle kuin mummon iitukaisellekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kuinka ihana vastaus mummolta! Ihan oikeassa olet etta vaikka valimatkaa on ihan laittoman paljon on maailma kuitenkin pienentynyt lentokoneiden myota. Ja kesalla tosiaankin meillakin iloinen jalleennakeminen meidan Momin (aitini) kanssa Suomen paassa.

      Poista
    2. Kesää on tänä vuonna extrakivaa odotella. :)

      Poista
  5. Siltä samalta rautatieasemalta lähti aikoinaan myös kolme isotätiäni Amerikkaa kohti. Isomummoni lapsista vain yksi jäi Suomeen. Onneksi tänä päivänä välimatka on paljon lyhyempi kuin 70-80 vuotta sitten, kiitos Skypen ja lentokoneiden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh!

      Enää ei tosiaan onneksi tarvitse odotella kirjekuulumisia tai matkustaa viikkotolkulla. Kaukosuhteet (pari-, perhe- tai ystävyys-) ovat kyllä lastenleikkiä entisaikoihin verrattuna. Planeetta on kutistunut valtavasti! Silti aina välillä kirpaisee. :)

      Poista