torstai 25. lokakuuta 2012

Vieterivauva

Meillä on nyt opittu uusi taito. Ei riitä, että mahalleen käännytään kerran tai pari päivässä, ehei! Se on jatkuvaa treeniä se. Sunnuntaina todistettiin ensimmäinen kokonainen pyörähdys ilman typerää alle jäävää käsivartta. Maanantaina laitoin S:lle innoissani viestin, jossa kehuin Potun kääntyneen taas. Tästä päästään sitten eiliseen.

Eilen oltiin jo siinä pisteessä, että tätä uutta ihmeellistä taitoa piti esitellä koko ajan. Sängyssä, hoitopöydällä, lattialla - jopa sylissä kokeiltiin! S:lle lähti taas viestejä, mutta sävy oli hieman erilainen. Neiti ei voinut olla selällään yhtään, ja mahallaan meni sitten hermot, joten sain olla kääntämässä pikkuvieteriä takaisin lähtöasentoon koko päivän (jo melkein pari kuukautta sitten opittu selälleen kiepsahtaminen on näköjään vaipunut autuaasti unholaan). Tämän lisäksi hermoja kiristi vaipanvaihto, joka on kiemurtelevalle vauvalle suoritettuna aika raivostuttava extreme-laji. Tästä kaikesta vääntelystä väsynyt vauva oli liian väsynyt ottaakseen kunnon päikkärit, joten känkkäränkkäilyksi meni, meiltä molemmilta.


No, kyllähän tuo välillä onneksi naurattikin. Että pitää olla itsepäinen pieni ihminen! Keneenköhän lie tullut... Yöllä huvitus ja ärsytys vaihtuivat huoleksi, sillä sängystä löytyi kerta toisensa jälkeen mahallaan sikiunessa koriseva vauva. Pikkuisen tukkoinen nenä varmasti lisäsi tuhinaefektiä, mutta säikäytti se silti niin paljon, että ravasin naapurihuoneessa kääntämässä Potun turvallisempaan asentoon sen seitsemän kertaa, ja noiden kertojen välissä vielä tarkistamassa, onko nenä kiinni patjassa.


Viideltä havahduin nälkäitkuun, joka sekin suoritettiin, yllätys yllätys, mahallaan. Vaihdoin vaipan käärmeelle, annoin apetta, ja pistin unisen otuksen takaisin sänkyyn. Unetpa loppuivat siihen paikkaan, kun tuhma äiti yritti asetella esteitä Suurelle Kääntyjälle. Alkoi semmoinen huuto, että isikin heräsi. Ei auttanut sylittely, kylkiasentokompromissi, eikä enää edes vapaavalintainen nukkuma-asento. Parin tunnin katkounien jälkeen huumorintaju oli melko lopussa. Onneksi Nukkumatti tuli kuin tulikin lopulta apuun.

Tällä hetkellä tuolla leikkimatolla ähisee motivoitunut mahaetenijä. Polvet etsiytyvät mahan alle ja pylly on jatkuvasti pystyssä. Navan ympäri meidän kompassi pyörii jo. En taida olla ihan valmis, henkisesti enkä fyysisesti, liikkuvaan naperoon. Jatkuva vahdittava tuo on jo nyt, päivällä ja yöllä. Pitäisi kai vain olla luottavaisempi ja antaa neidin nukkua mahallaan, jos se niin kovasti kerran viehättää, mutta kyllä minua pelottaa. Taidan tykätä liikaa (tarpeeksi).

Respektiä muuten koliikkivauvojen vanhemmille! Miten te jaksatte? Minä olen jo yhden huonosti nukutun yön jäljiltä ihan kamala hirviö.

8 kommenttia:

  1. Mä olen ainakin nukuttanut lapset mahallaan, vastoin kaikkia suosituksia, ihan pienestä pitäen. Kaikki vatsanväänteet loppui heti ja molemmat veti hyvin nopeasti täydet yöunet. Anna kääntyä vaan, kun itse kerran osaa!
    Ihan kamalaahan se on selällään maata! Sullakin varmaan ihan tuoreessa muistissa vielä raskauden ajalta ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, pakko kai se on antaa nukkua ihan itse valitsemassaan asennossa, kun ei muutenkaan kerran asetu. ;) Meidän neitokainen nukkuu jo tosi pitkiä pätkiä, seitsemästä kymmeneen tuntiin yössä. Senpä takia tuommoinen katkonainen yö tekeekin minusta persiiseen ammutun karhun; oon tottunut liian hyvälle! ;)

      Täällä muuten kiellettiin selällään nukkuminen loppuraskaudesta! :O Kylkiasento tuli erittäin tutuksi...

      Poista
  2. Onpas teillä aikainen menijä! Voimia, se vahtiminen käy työstä. Suosittelen aloittamaan talon turvallisuusvalmistelut the etenemisvaiheeseen ja kaikkien vaiheiden äitiin eli kiipeilyvaiheeseen. Siitä selviää paremmin, kun vauhdittava ympäristö on vähän putsattu. Mutta mä oon antanut nukkua mahallaan siitä lähtien kun on osannut itse kääntyä ja selkeästi halunnut itse nukkua mahallaan. Ei käynyt kuinkaan.

    Ps. Mulla on ollut kaksi vaikeasti allergista, paljon itkevää ja valvovaa vauvaa. Kaikkeen tottuu ja sit välillä vaan on pakko kadota paikalta tekemään jotain itselle kivaa. Tosin lasten ikäero on melko suuri, kaikki ei unohtunut hetkessä;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, kiipeilyvaihe! Tulisikohan sanomista, jos pistäisin pikkuapinan päiväksi koiran kenneliin? :P Pitääkin ruveta katselemaan ympäristöä "sillä silmällä", kiitos vinkistä! :)

      Pottu on varmaan tajunnut pienessä mielessään, että jos haluaa ikinä pikkusiskon tai -veljen, niin on parempi olla helppo vauva. ;)

      Poista
  3. Itsekin muistan stalkanneeni vauvaa koko ajan, ettei vain tukehduta itseaan :) Minulle ei myoskaan sovi unettomat yot, olin zombien nakoinen koko vauva-ajan. Nykyaan, kun pikkumies nukkuu koko yon (on nukkunut viimeisen vuoden), tunnen oloni taas ihmiseksi heh. Tsemppia sinnepain!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minkäs sitä itselleen mahtaa, kun on tämmöinen hermoheikko! ;) Muuten, eilen ihan säikähdin omaa peilikuvaa. Siellä näkyi vuorokauden ikäinen letti, tummat silmänaluset ja muodikas asukokonaisuus (villasukat, vaaleanpunaiset pyjamahousut, musta paita ja ruskea villatakki). Ihme, ettei S kääntynyt kannoillaan, kun tuli töistä kotiin! :D

      Poista
  4. Meillä alettiin nukuttaa esikoista mahallaan joskus 4kk alkaen (muistaakseni) ja yöt helpottui. Juuri nyt tuore 2-viikkoisemme nukkuu päikkäreiltään vatsallaan pinnasängyssä. Öitä en noin pienen kanssa ihan uskalla, mutta likemmäs 4-kuisen kanssa jo uskaltaisin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää vissiin alkaa luottaa tuohon pikkuihmiseen; ei kai näitä voi koko loppuelämäänsä jatkuvasti vahtia. :) Meilläkin nukuttiin päikkäreitä mahallaan imetystyynyn päällä jo ihan pikkuisena (kun nythän ollaan niin isoja!), mutta todellakin meikäläisen valvovan silmän alla! :D

      Poista