maanantai 9. huhtikuuta 2012

Anteeksi, saisinko valittaa?

Olisi niin paljon kirjoitettavaa, mutten yhtään tiedä, mistä aloittaisin. Olisi kaikenlaista tyhjänpäiväistä purettavana. Voisin kertoa pitkät tarinat meidän puutarhatouhuista, perintögrillin käsiinleviämisestä, Usvan inkontinenssivaivoista (jotka ovat onneksi lääkityksen avulla kurissa, mutta sivuoireena taitaa olla suunnaton viha Lumia kohtaan), vauvahuoneen koristeluista ja niin edelleen.

Usva ja S puunistutuspuuhissa maaliskuussa.

S:n mummon vanha grilli antoi periksi.

Taidan kuitenkin keskittyä valittamiseen. Tiedättehän, miten jotkut naiset oikein hehkuvat onneaan raskausaikana? Minä en kuulu niihin naisiin, yllättäen. Olen ihan äärettömän iloinen, että meille tulee oma ihmisenalku, mutta tämän raskaana olemisen voisin lopettaa tähän paikkaan. No, totta kai haluan, että Pottu pysyy vatsanpeitteiden alla vielä muutaman kuukauden, mutta että voikin viikossa tulla vaivoja kerrakseen, ja mitta kerralla täyteen.

Todella helpolla ja vähällähän minä olen oikeasti päässyt. Pahoinvointia on ollut minimaalisesti, painoa on kertynyt jopa niin hillitysti, että lääkäri käski lisäämään ruokavalioon pirtelöt, tulin raskaaksi, ennen kuin ehdin edes oikein tottua ajatukseen siitä, että vauvalle annetaan mahdollisuus,  eivätkä hormonitkaan ole ajaneet miestä puolihulluksi.

Nyt, kun aamukammassa on enää kolmisen kuukautta jäljellä, mukavia, ja kun sanon mukavia, tarkoitan jotain ihan muuta, oireita onkin sitten alkanut kasaantua, ja suuntahan tästä on vain alaspäin. Oikean perskannikan päälle on muuttanut asumaan varmasti monelle tuttu iskiaskipu, joka on sen verran lamauttava, että kävely on melkoista vaappumista, vaikka maha ei vielä kokonsa puolesta ankkamaista etenemistyyliä vaatisikaan. Myöskin miellyttävän nukkumisasennon löytäminen on harvinaisen haasteellista. Varsinkin asennon vaihtaminen (käytännössä kyljeltä toiselle valasmainen pyörähtäminen) on melkoisen ähkimisen takana.

Viime perjantai oli semmoinen känkkäränkkäpäivä, etten muista sellaista kokeneeni sitten teinivuosien. Ihan kaikki ärsytti, vaikka mikään ei ollut pielessä. Sitten kun ärsytys laantui, kaikki itketti. Tähän päälle kun lätkäistään vielä eräskin naisille tuttu tulehdus, josta en nyt sen tarkemmin ala täällä avautumaan, niin johan lyhythermoiselta palaa käämit.

Jos joku vähän enemmän tosissaan elämään suhtautuva ihminen lukee tätä, niin haluan alleviivata, että olen ihan mielettömän onnellinen, ja jos uskoisin johonkin korkeampaan voimaan, kiitollinen siitä, että olen raskaana. Ihan oikeasti. Silti en jaksa hymyillä kun ketuttaa. En voi väittää, että on ihanaa, kun säärikarvojen siistimiseen tarvitaan kohta apukäsiä, tai kun kävellessä meinaa lähteä toinen jalka alta. Onneksi, onneksi tämä on tilapäistä, ja maalissa odottaa ykköspalkinto.

Toisaalta en myöskään haluaisi piilotella tätä onnea ja intoa, vaikka sitä olen vähän harrastanutkin. Meidän välittömässä lähipiirissä eräs pariskunta käy tällä hetkellä läpi lapsettomuushoitoja, enkä todellakaan voi väittää tietäväni, miltä heistä tuntuu. Silti minusta oli pikkuisen omituista kuulla, että pariskunnan toinen osapuoli ei halua viettää aikaa minun/meidän kanssa, koska olen raskaana, eikä tilanne kuulemma helpotu senkään jälkeen, kun Pottu on ulkomaailmassa. Nähtiin heitä nyt viikonloppuna, ja huomasin varovani sanojani. Mahaa en voi enää peitellä, vaikka yrittäisinkin, joten olisi kai ollut ihan sama, mitä suustani päästelin, kun maha kuuluttaa kaikille, että pieniin päin ollaan. Yhteinen ilta meni ihan hyvin, kai. Aika varpaillamme oltiin kaikki.

Kuten jo sanoin, en osaa asettua heidän saappaisiinsa, enkä tiedä, miten itse tuollaisessa tilanteessa käyttäytyisin, mutta toivoisin, että paremmin. Ei kai meidän onni ole heiltä pois? Ymmärrän kyllä olla valittamatta heille, miten iskiaskipu on kirjaimellisesti perseestä tai miten mahassa mylläävää otusta tekisi välillä mieli muksauttaa vihjailevasti takaisin, mutta toisaalta tämä on meille niin iso ja uusi asia, että on vaikea olla osoittamatta intoaan. Olen pahoillani, että heillä on näin iso ongelma käsiteltävänä, mutten ole pahoillani siitä, ettei meillä ole.

Nyt kun muurahaispesää on sorkittu näinkin paljon, menen viikkailemaan pyykkiä. Siihen puuhaan tämmöinen hormonihirviö soveltuu oikein hyvin. Tulee nimittäin siistejä taitoksia, kun saa itse tehdä, eikä mies taittele omiaan. ;)

18 kommenttia:

  1. Saa valittaa! Ja missäpä sen paremmin kuin omassa blogissasi. :) Saat täydet sympatiani, vaikken minäkään voi tietää, miltä raskausvaivat tuntuu. Lisää sympatiaa saat ystävistä, jotka käytännössä vaativat sulta varpaillaanoloa. Epäreilua, että he eivät saa lasta jota haluaisivat, ja epäreilua, että pistävät teidät tuollaiseen tilanteeseen, melkein ystävyyden katkolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, jee, onneksi on tämä ikioma valitusväylä käytettävissä! ;) Tämä on ollut vähän kinkkistä kaikille. Silloin, kun löysät paidat vielä peittivät vauvamahan, käytiin syömässä yhdessä, eivätkä vauvajutut tulleet puheeksi ollenkaan, mutta nyt on kyllä jo hankala teeskennellä. Jospa tämä tästä. :)

      Poista
  2. Tuttuja tuntemuksia ja jos yhtään lohduttaa (nooot), niistä kärsii varmaan jossain määrin kaikki :)
    Jos luoja olisi luonut miehen synnyttämään, olisi raskausaika muutama kuukausi. Ihan varmasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On varmasti tuttuja tuntemuksia! Aika vähällä minä tosiaan olen päässyt, sen takia tuntuu vähän typerältä kitistä, mutta kun persiiseen sattuu melkein koko ajan, niin kyllä se ketuttaa. ;)

      Heh, S sanoi tässä vähän aikaa sitten, hyvää tietysti tarkoitti, että kantaisi osan taakasta jos voisi. Ironista oli se, että miehellä oli kaljatuoppi kädessä. Yritys oli silminnähden kova. :P

      Poista
  3. Hitsi kun kuulostaa tutulle! :) Olen suurin piirtein samassa vaiheessa raskaudessa menossa, ja lisää siihen vielä matkustaminen Suomeen ja takaisin yksin. Mietin kyllä muutamaan kertaan että ei mitään järkeä tässä...

    Iskias iski jo kuukausi sitten mutta on pysynyt kurissa venyttelyllä, nivuset on aina tosi kipeenä jos vähän enemmän liikkuu, sukkien jalkaan laittaminenkin vaatii jo sammakkomaisia asentoja. Siihen vielä lisätään kaikki päässä liikkuvat ajatukset; miks vauva potkii niin paljon, miksei se nyt potki ollenkaan, voinko mennä salille enää, miks mun maha on jo näin iso, voinko tehdä sitä ja tätä, onko tämä ja tuo normaalia...

    Kun pääsen takaisin kotiin Usaan en aio lähetä kotoa kauppaa ja kavereita kauammaksi enää. Lohduttaa aina kuulla että muillakin samanmoisia tuntemuksia tästä olotilasta kuin minulla. Ja samalla lailla olen joutunut passailemaan joidenkin tuttujen kanssa joilla on vaikeuksia tulla raskaaksi, olemme saaneet kommentteja häiden jälkeen mm. "no sepä kävi nopeasti" ym. joten olen miettinyt tarkkaan kenelle iloitsen siitä että meillä tärppäsi heti ja kenelle purnaan kun on sellainen hetki.

    Tsemppiä loppuraskauteen! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vertaistuki on verratonta! :)

      Huh, lentokoneessa tuntitolkulla istuminen kuulostaa kammottavalta ajatukselta. Tsemppiä!

      Joo, unohdinkin valittaa tuosta epätietoisuudesta! :D On ollut pakko vähentää nettipalstojen lukemista, kun näköjään kaikki jutut voivat olla merkkejä hyvästä TAI huonosta. Hulluksi sitä vain itsensä saa, varsinkin kun on jo valmiiksi tämmöinen hermoheikko. ;)

      Tsemppiä sullekin loppuraskauteen, ei tätä enää niin kamalasti olisi jäljellä! :)

      Poista
  4. Juu samaa mielta, etta saa valittaa :) Ei se raskaana oleminen mitaan herkkua aina ole, itse en kylla nauttinut siita kovinkaan paljoa. Oksentelin 18 viikkoa, olin tiputuksessa/sairaalassa monesti ja naytin aivan naantyneelta. Ainut mita muistelen kaiholla on vauvan liikuskelu, oli se vaan niin ihanaa tuntea ne pienet potkut! :) Ja lopputulos oli tietenkin kaiken vaivan arvoinen!

    Minusta on myos epareilua, etta lahipiiri jotenkin "vaatii" piilottamaan onneaan. Meidan pikkurakashan tuli yrittamatta ja kun kerroin sahkopostitse yhdelle Suomen kaverille olevani raskaana, vastasi han, etta epareilua, kun toiset yrittamatta saa lapsia ja hanelle ei kolmatta(!) suoda vaikka yritys on kova. Ei onnitteluja tai mitaan muuta. Olin kylla lievasti sanottuna yllattynyt tallaisesta vastaanotosta. Miksei muille vaan voi olla onnellinen? Nebraskassa taas muutama koulukaveri lopetti minulle puhumisen koska olin tehnyt syntia ja tullut raskaaksi, vaikken ollut naimisissa. Se lahinna huvitti :)

    Jaksamisia loppuraskauteen, loppujen lopuksi aika menee nopeasti ja sitten onkin jo oma pieni ihanuus katosissa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yäh, pahoinvoinnista en ole ollenkaan kateellinen. Kyllä suurperheelliset naiset vain ovat kovia tätejä, kun käyvät tämän läpi moneen kertaan, tai sitten aika tosiaan kultaa muistot. Kyllä minäkin varmasti vielä muistelen pikkuisia virtsarakkoon tai kylkiluihin kohdistuneita tönäisyjä kaiholla, mutta just nyt ei naurata. ;)

      Tuota epäreiluuskommentointia minä en oikein ymmärrä. Epäreilulta lapsettomuus (kai kolmannen lapsen pitkäaikeinen yrittäminen...) varmasti tuntuu, mutta tietyt asiat voisi varmaan yrittää pitää omana tietonaan. Ei näitä lapsia maailmaan tuoda jonottamalla omaa vuoroaan, joten mitään etuilua ei ole olemassa, ei edes niiden osalta, jotka tulevat sormia napsauttamalla (tai joissakin tapauksissa napsauttamattakin) raskaaksi.

      Hahaha, voi sinua syntistä! :D

      Kyllä tämä aika menee ihan järkyttävää vauhtia. Toisaalta hyvä, en malta odottaa, että saadaan Pottu kotiin (ja että tuo perssärky loppuu), mutta toisaalta tuntuu, että olisi vielä ihan hirveästi tekemistä ja henkistä valmistautumista jäljellä. Mutta muutama kuukausi enää, kyllä tämä odotus lopulta palkitaan isosti. :)

      Poista
  5. Itse lapsettomuudesta kärsineenä (hoidoilla esikoinen, toka adoptoitu) ymmärrän ystäviäsi täydellisesti. Rankkojen hoitojen aikana ei todellakaan halua kuulla yhtään vauvauutista saati nähdä vauvamahoja. Järkyttävä hormoonimyrsky jyllää myös hoitojen aikana kun elimistö laitetaan keunotekoisesti sekaisin. Ole kärsivällinen ystävääsi kohtaan, kyllä tilanne jossain vaiheessa helpottaa. Tosin siihen saattaa mennä vuosia... Telkusta tuli jokin aika sitten suomalainen dokkari lapsettomuudesta kärsivistä pariskunnista. Oli aika koskettava ja avasi lapsettomien maailmaa hyvin. Itse vollotin läpi ohjelman ja myös tämän tekstin kirjoittaminen tuo mieleen niin paljon ikäviä muistoja tuosta ajasta, että kyyneleet valuvat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeasti minua vain harmittaa, kun tämä vauva on ajamassa kiilaa meidän väliin. Kyse ei ole pelkästä ystäväpariskunnasta, vaan lähisukulaisista, joten tilanne ei ole mitenkään simppeli. He jopa pyysivät meitä viivästyttämään perheenperustamista sen verran, että he ehtivät raskautumaan ensin. Minusta tuommoinen on jo aika kohtuutonta. Olisi ihanaa, jos kaikki vanhemmiksi haluavat pääsisivät päämääräänsä kivuttomasti ja ilman hoitoja, mutta valitettavasti niin ei ole. :/ Vaikka tiedän, että lapsettomuus tuntuu pahalta, niin en voi edes kuvitella, miten pahalta. Kukaan muu kuin saman läpi käynyt ei varmasti voi ymmärtää, minkälaisia tuntemuksia päässä risteilee ja miksi. Onneksi te olette saaneet varmasti kaksi maailman tärkeintä aarretta kotiin. :)

      Poista
  6. Jep, vähän on samat fiilikset kuin edellisellä anonyymillä. Järjellä ajateltuna muiden lapset ja raskaudet eivät tietenkään ole itseltä pois, mutta tuossa tilanteessa (tuloksettomien lapsettomuushoitojen kierteessä) on tosi vaikea ajatella järjellä ja se, että kaikki muut ympärillä saavat lapsia tuntuu todella (siis todella) epäreilulta. Itse näin raskaana olevia kavereita vähemmän, koska en halunnut omalla järjettömällä kateudellani pahoittaa heidän mieltään ja viedä pois onnea odotuksesta. Samalla tavalla, kun sinun on vaikea kätkeä onneasi ja innostustasi, on lapsettoman vaikea kätkeä kateutta ja epätoivoa. Ja kannattaa muistaa, että ei ne tunteet sinun raskaudestasi johdu, vaan pelosta, että se ei ehkä ikinä tapahdu omalle kohdalle.

    Ikävä kyllä nämä asiat eivät nyt vaan ole niin yksinkertaisia, että kaikki voisivat järkevästi ajatella ja iloita toisten puolesta, isoja asioita kun ovat (ja huom. mukaan vielä nuo hormonit). Ja se dokumentti "Hiljaa toivotut" kannattaa katsoa, voi tuoda vähän ymmärrystä tilanteeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Järki ja suuret tunteet mahtuvat harvoin samaan päähän, olipa tilanne mikä tahansa. :)

      Poista
  7. Itse lapsettomana tiedän miltä tuntuu katsoa onnesta hehkuvia odottajia. Meidän tilannetta ei helpota se että emme kuulu hoitojen piiriin. Että jos luonto ei suo niin se ei sitä suo. Samalla olen tärkeimpien ystävien ja sukulaisten kohdalla aidosti iloinen heidän odotuksistaan, sillä tiedän että tuleva pikkunen saa hyvät vanhemmat. Vastaavasti kaikille en sitä onnea soisi, jos pullo/muu menee edelle, ei siinä tarvitsisi särkeä pientä sydäntä.

    Teijän kohalla aidosti onnitellen, sillä pikkunen saa mahtavat vanhemmat. :)

    Ja kun kerran kunnon ketutusvitutus tulee, nii kokkeileppa onnistusko vaikka tyynyn mätkiminen XD Annat vuan tulla huonon mielen pihalle nii ne hyvät hetket tuntuu paremmalta.

    T: Maarit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti, kiitos. :) Kaikki eivät varmasti jaksa olla iloisia toisten puolesta, eikä sitä tarvitse teeskennelläkään, jos ei oikeasti siltä tunnu. Olisi vain kiva, jos käytöstapoja ei unohdettaisi siinäkään vaiheessa, kun tuntuu pahalta. Puolin ja toisin. :)

      Haha, pelottaa, että reväytän jonkun surkastuvan lihaksen, jos alan mätkiä tyynyä. :D Pistän kummiskin vinkin korvan taakse, voi tulla nimittäin tarpeeseen. ;)

      Poista
  8. Hehe.. Meiän grillille kävi ihan samoin viime kesänä, toivottavasti tuo uus grilli toimii paremmin =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, toivottavasti! Ruostetta on ainakin huomattavasti vähemmän kuin vanhassa pallogrillissä. ;)

      Poista
  9. Tsemppiä odotusvaivoihin. Saat ihan rauhassa valittaa, kun raskaus on totta tosiaa raskasta! Voin sanoa omasta kokemuksesta.

    Vinkkinä vaikeisiin öihin: Vaihda yöpaidaksi sileäpintainen satiiniyöpaita tai -mekko niin kyljen kääntäminen onnistuu paremmin. Toinen vaihtoehto on siirtyä satiinilakanoihin ja tavalliseen yöpaitaan. Itse nukuin molempia lapsia odottaessani satiinyöpaidoissa ja kääntyminen oli huomattavasti helpompaa.

    Nukkumista helpotti tyyny polvien välissä. Se helpotti selkäkipua.


    terveisin: kaksi raskautta möhköfanttina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmm, satiiniyöpaita! Kuulostaapa hyvältä ja simppeliltä ratkaisulta ärsyttävään ongelmaan. Kiitos! :)

      Tyyny ja polviväli ovat tulleet toisilleen hyvinkin tutuksi viime aikoina. ;)

      Poista