tiistai 9. maaliskuuta 2010

Suomi-identiteettikriisi

Joku ihmeellinen suomalaisen identiteetin vaalimispuuska on ottanut minusta vallan, vaikka muuttoon on vielä reilu kolme kuukautta. Koen ulkosuomalaistumisen kai jo niin voimakkaana, että pidän jo nyt huolta, etteivät omat perinteet ja juuret pääse unohtumaan. Haen varmaan jonkinlaista yhteenkuuluvuudentunnetta. Siksipä olen yrittänyt etsiskellä netin syövereistä aiheeseen liittyviä blogeja ja foorumeita (mm. Facebookista). Olen yrittänyt syödä myös mahdollisimman paljon salmiakkia. Jälkimmäisessä yrityksessä olen onnistunut paljon paremmin.

Suomalaisesta (esim. minä) joka muuttaa pysyvästi Amerikkaan, tulee varmasti tarpeeksi pitkän ajan jälkeen amerikansuomalainen (ellei jopa amerikkalainen), ei suomalainen, joka asuu Amerikassa. Se on ihan ok. Haluan kuitenkin pitää huolta siitä, ettei suomalaisuus lähde kulumallakaan, ja esimerkiksi tämä blogi tulee varmasti toimimaan hyvänä kielenhuollollisena välineenä. En halua, että minusta tulee Amerikan-täti, joka ei osaa puhua (tai kirjoittaa) enää kunnollista suomea, ja joka lausuu r-kirjaimet ämerikkäläiseen tyyliin pehmeästi.

En pidä amerikkalaistumista ollenkaan pahana asiana, vaikka suomalaisuutta haluankin vaalia. Haluan sopeutua uuteen kotiin mahdollisimman hyvin ja nopeasti, joten ruisleivän, saunan ja valoisien kesäöiden perään itkeminen on vähän hölmöä. Kukaan ei pakota minua muuttamaan yhtään minnekään, joten itse tehdyn päätöksen kanssa pitää myös elää. En lähde maailmalle ihan sokkona, sillä tiedän jo aika paljon paikallisista tavoista ja kulttuurista (ja kauppojen elintarviketarjonnasta). Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisin kaikesta amerikkalaisesta (tai suomalaisesta!), mutta turha valittaminen pitäisi yrittää jättää minimiin. Niitä oikeita valittamisen ja ikävän aiheitakin varmasti riittää. Salmiakin huono saatavuus ei ole yksi niistä.

Minusta muotoutuu varmaankin kahden kulttuurin muokkaama mutaatio. Vuosien päästä en ole enää täysin suomalainen, mutten myöskään amerikkalainen. Toisaalta olen molempia. Jos minulla nyt (kun olen vielä ihan Elovena-tyttö) on jotain pieniä oireita Suomi-identiteettikriisistä, mitä se kriiseilyn taso onkaan sitten, kun olen asunut ja elänyt uudessa kotimaassa kauan? On tietenkin ihan turhan aikaista, ja ehkä muutenkin turhaa, miettiä tällaisia asioita nyt, kun muutakin pyöriteltävää päähän pitäisi mahduttaa.


Jo kuusivuotiaana (?) olin intiaani toppatakki päällä, joten ehkäpä kahden kulttuurin yhdistäminen onkin hallussa.

Ehkä tämä pohdiskelu liittyy siihen, että olen vihdoinkin ymmärtämässä, etten olekaan menossa kyläilemään. Lentoliput on nyt ostettu, ja irtoan Suomen kamaralta 24.6.2010 klo 09:35. Paluulento on kyllä varattuna syyskuulle, mutten tule sitä käyttämään. Aika näyttää, miten hyvin saan pidettyä kiinni suomalaisuudesta täysin amerikkalaisessa ympäristössä. Kansasissa ei oikein taida olla mitään suuria suomalaiskeskittymiä (paitsi Emporiassa joka syksy, kun vaasalaiset valtaavat kampuksen!), joten aika yksin saan siniristilippua kantaa.

Vaikken amerikkalaistumista vastaan olekaan, niin toivottavasti minusta ei tule ikinä niin amerikkalaista, että miellän reissut järvenrannalle kivana mahdollisuutena pärrätä ympäri lätäkköä moottoriveneellä ja olla mahdollisimman äänekäs.

Järvikulttuuria Suomessa.

Järvikulttuuria USA:ssa.

7 kommenttia:

  1. jaaha... ameriikantati taalla. Kirjottelu ei oikeen suju oikeaoppisesti ainakaan oikea kirjotus. Ei silla etta en tiia onko se koskaan, mutta ainakin mesettelyn jaljilta viela heikompi. Eli ollaan sitten kielipuolia kahdella kielella :) N. 15 vuoden taalla asumisen jalkeen kylla voin sanoa etta oon yha edelleen suomalainen joka asuu taalla. Mutta siina oot oikeessa etta en taysin tunne enaa olevani suomalainen enka kylla ameriikkalainenkaan. Mutta kylla ne juuret ja suomalaisuus pysyy. Kylla sita leijonille huudettiin siihen malliin etta ei epailystakaan etta mista oon kotosi. ja rupespas tekemaan mieli ruisleipaa ja suklaata :)

    VastaaPoista
  2. Kuulosti tosi tutulta sun mietteet. Ja voin sanoa etta toi sekasikioityminen tapahtuu tosi nopeasti. Mulla on jo vuoden taalla asumisen jalkeen tullu kieleen omituisia puutoksia. Esim. viikonloppuna Suomen reissulla selitin aitille ihan innoissani etta oon keksinyt uuden sanan, joka olis tosi hyva suomen kielen sana.. aiti vaan totes etta toi sana on tainnu suomen kielessa olla jo aika pitkaan.. multa vaan on jotenki kielen taju kadonnu.

    Ja syo niita suomiherkkuja nyt varastoon.. mun pitaa aina suomessa kaydessa tankata ja vedan napaan niin paljon a-jogurtteja, leipaa, salmiakkia ja nakkeja kun vaan ehdin. :D Sitte kestaa taas hetken aikaa ehka ilman. :D

    Jannaa kylla kun sulla alkaa h--hetki olemaan noin lahella!!!

    VastaaPoista
  3. Jee, asiantuntijakommentteja! :)

    ice princess: Aika hyvinhän tuo suomi vielä sujuu. ;) Joo, kyllä minäkin tulen varmasti aina huutamaan keuhkoni pihalle, kun kyse on Leijonista, ja suomalaiset juuret on ja pysyy, vaikka muuttaisin Kuuhun! :)

    Sitä tuossa yllä pohdiskelin (vaikka varmaan aika epäselvästi ilmaistuna), että minkäköhän maalaiseksi sitä itsensä mahtaakaan mieltää siinä vaiheessa, kun on asunut jossain muussa maassa esim. yli puolet elämästään. Voiko sitä aina ja loputtomasti olla vain suomalainen, vai alkaako sitä olla jo jotain muutakin?

    Oletko itse muuten koskaan palaamassa Suomeen?

    Sonja: Kielihän se on varmaan ensimmäinen, joka alkaa "kärsiä" uudesta ympäristöstä. Mulla kärsii molemmat kielet jo nyt (englannin kielioppisäännöt ovat kadonneet jonnekin muistinperukoille, kun kotona tulee puhuttua ja kuunneltua pelkkää amerikkaa, ja suomeen sekoittuu englannista suoraan kopioituja sanontoja ja lauserakenteita), joten voin vain kuvitella, minkälaisen "uuden" sanan olet keksinyt. :D

    Syön varmasti herkkuja varastoon! Niin, ja sekasikiöitymisen alkuun ei tosiaan enää ole kovin kauaa! Jänskää. :)

    VastaaPoista
  4. Niin, ja taitaapa Sonja sinunkin H-hetki lähestyä aika hurjaa vauhtia. ;)

    VastaaPoista
  5. niin sita minakin kylla oo aina joskus valilla miettiny etta mika mina oikeen oon, mutta ku nain kysytaan ja miettimaan rupeaa niin kylla mina suomalainen ilmoittasin olevani. yha. ja sitahan ne ihmiset hakee ku taalla kysytaan etta mista oot ku kuuleevat aksentin. Luulen etta tohon identtiin osaltaan vaikuttaa se mika status taalla on. Ehka sitten jos kaksoiskansalaisuuden hommaa niin alkaa tuntua enemman myoskin ameriikkalaiselta tai ameriikansuomalaiselta.

    Sopeutuminen ja tapojen omaksuminen on sitten ihan asia erikseen.

    paluumuuttoa aina sillon tallon pyorittelen mielessani, mutta eipa se aatoksesta pidemmalle oo menny. se on vahan menny etta no mina nyt opiskeluni lopettelen ja sitten katotaan. no teenpa harjoittelun ja sitten katotaan jne....

    VastaaPoista
  6. Mäkin aloin seurata Amerikassa asuvien suomalaisten blogeja, kun me alotettiin toi viisumiprojekti ja kun alettiin puhua mun muutosta miehen luokse.

    Blogeja, joita mä seuraan säännöllisen epäsäännöllisesti, on ehkä joku 20-30 kpl. Lähes kaikki vaan on niitä koti-äitejä, eli perheellisiä. Eli siis aikas erilainen elämäntilanne kuin mulla :) Mut ei se mitään, on nekin parempia kuin et ei olis mitään. Niin ja jotkut niistä on ihan loistavia mun mielestä :)

    -S-

    VastaaPoista
  7. ice princess: Kiva, kun kävit kertomassa omista kokemuksista ja ajatuksista. :)

    Minusta tuntuu, että ainakin omalla kohdalla tuo muuton pysyvyys (ei ole tarkoitus palata Suomeen, vaikka ei tässä millään siltojenpolttomeiningillä lähdetä) vaikuttaa siihen, että amerikkalaisuuskin alkaa varmaan jossain vaiheessa hiipiä omaan identiteettiin. Tosin tämänhän näkee vasta käytännössä ja monen vuoden päästä. :)

    -S-: Jopas oot löytänyt monta blogia seurattavaksi! Itsekin olen löytänyt muutaman vakkariseurattavan, mutta joukkoon mahtuu kyllä enemmänkin. Eli laitahan ihmeessä linkkivinkkejä, jos olet löytänyt joitain oikein mainioita kytättäviä. ;)

    VastaaPoista