Olen monen monta kertaa sanonut, etten oikein vielä tahdo ymmärtää, että lähtö on pysyvä. Niitä pieniä ymmärryksenpilkahduksia tapahtuu ajoittain, ja joskus iskee jopa pikkupaniikki, kun hetkellisesti tajuan, mitä olen tekemässä.
Yksikin ilta makasin sängyssä pyöritellen mielessä ensin työasioita, sitten kotona tekemistä odottavia hommia, ja lopulta muuttoa Amerikkaan ja sen merkitystä. Kuuntelin S:n hengitystä ja havahduin siihen, kun mietin, että mitäpä jos S:lle sattuu siellä isossa maailmassa jotain, ja minä jään yksin. Yksin.
Onhan minulla siellä tuttuja. Blaa blaa. Niin kivaa kuin se onkin, niin tutut ihmiset vieraassa ympäristössä on kuitenkin eri asia kuin oma perhe, omat kaverit ja muut tutut jutut tutussa ympäristössä. (Tekisi ihan hirveästi mieli kirjoittaa tähän vielä jotain esim. tutustumisesta ja balettihamosista [tutu].)
Aamulla huoli miehen menettämisestä Kansasin lakeuksilla kaameassa auto-onnettomuudessa oli jo laantunut, sillä ihan yhtä kamalaa tuon pöllön menettäminen olisi ihan missä tahansa päin maailmaa. Kai minua vain hieman hirvittää lähteä pseudoturvallisesta Suomesta. Viime aikaiset päätökset on tehty luottaen sokeasti siihen, että ollaan yhdessä aina ja nimenomaan S:n kotikonnuilla. Mitään varasuunnitelmia ei aleta tekemään, vaikka miten hirvittäisi, ja jos jotain yllättävää tapahtuu, niin murehditaan sitä sitten.
Niin, että jos sitä eläisi vaihteeksi vaikka ihan tässä hetkessä. Teen työkseni sellaista hommaa, jossa pitää olla koko ajan askel, mieluummin kaksi edellä. Joskus on kyse päivistä, joskus viikosta, parista. Hektistä työtä siis, jossa täytyy pitää deadlineista tiukasti kiinni. Oman luonteen lisäksi ehkä työnluonteenkin takia on hankala keskittyä tähän hetkeen. Viime aikoina on tosin ollut huomattavissa vielä enemmänkin tulevassa elämistä. Ei puhuta enää päivistä tai viikoista, vaan esim. tasan kolmesta kuukaudesta ja sen jälkeisestä ajasta.
Vaikka muutto vähän pelottaa, jännittää, ahdistaa ja sen takia on vähän syyllinen olokin (ja olen muutenkin äärimmäisen stressaantunut), niin päällimmäisenä tuntemuksena on innostus ja rauhallisuus. En lähde kokeilemaan, miltä USA:ssa asuminen tuntuu. Lähden hyvillä mielin asumaan ja elämään sinne.
Onneksi S:n isä muistaa aina sanoa meille intoa puhkuville nuorille, ettei elämä tule olemaan ruusuilla tanssimista USA:ssakaan. Mehän ollaan S:n kanssa totuttu siihen, että elämä menee just niin kuin on suunnitellut...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti