maanantai 23. helmikuuta 2009

Puolivuotiskatsaus


Välillä sitä herää siihen, miten hyvin asiat ovatkaan, tämän arjen keskellä. Töistä on aina mukava tulla kotiin; ei siksi, että en työstäni tykkäisi, vaan siksi, että tykkään täällä kotona odottavasta tyypistä aika paljon.

S on ollut täällä nyt vähän yli puoli vuotta. Yhtäkään yötä ei olla vietetty metriä kauempana toisistamme, ja päivälläkin mennään ne yhteiset tunnit melkoista kylkimyyryä. Senpä vuoksi olenkin nyt hereillä, vaikka aamulla on taas herätys puoli kuuden maissa: S ei ole kotona. Mies on viettämässä italialaisen kaverimme läksiäisiä, ja minä jättäydyin fiksuna kotiin, että saisin levättyä ennen työpäivää. Mutta mitä tekee Anni? Neuloo tossuja pian syntyvälle pikkuneidille, katsoo elokuvaa kissa sylissä, kirjoittaa blogia. Vaikka pitäisi olla nukkumassa.

Sitä vaan on tullut niin riippuvaiseksi toisesta, ettei edes nukkumaanmeno tunnu luonnistuvan ilman henkistä kamppailua itsensä kanssa. Onkin aika pelottavaa, että jo pelkkä ilta erossa (kolme tuntia tähän mennessä) saa aikaan vieroitusoireita. Ei tämä voi olla enää tervettä.

Tähän on kuitenkin tultu. Tämän täytyy olla peruja entisistä ajoista, kun yhteinen aika oli varsin rajallista. Onhan tässä havaittavissa myös hippunen itsekkyyttä ja ihan rehellistä ikävää. Kolmen tunnin jälkeen. Se ei ole mitään verrattuna esimerkiksi kuuteen kuukauteen. Saa nauraa. Naurattaa vähän itseäkin.

Muistan välillä hyvin selvästi sen tunteen, kun toinen on kaukana poissa. Muistan matkajännityksen ja -innostuksen, mutta muistan myös ne lähdönhetket. Välillä taas unohdan totaalisesti, että ollaan koskaan erossa oltukaan. Aikamoista pehmolällyä tämä meidän elämä on vieläkin. Saa oksentaa. Oksettaa vähän itseäkin.

Ehkä minun olisi viisainta painua petiin odottelemaan miestä kotiin. Saattaisin jopa saada unenpäästä kiinni, jos tuo kissa lopettaisi mouruamisen. Meidän kissa.



Kukapa olisi uskonut pari vuotta sitten.

En minä ainakaan, vaikka kovasti halusinkin.

4 kommenttia:

  1. Hei,
    Minulla ihan sama tilanne. Ei sitä vieläkään osaa laskea toisesta irti, kun on tarpeeksi kaukosuhteillut. Löysin blogisi viime vuonna ja sain paljon vertaistukea. Sitä on edelleen ilo lukea!:)

    VastaaPoista
  2. Ei okseta ollenkaan, tekee vaan mieli sanoa "awwwwwww". Ootte te niin sööttejä.

    VastaaPoista
  3. WOW! Eipä tuo imelyys okseta täälläkään, tuo vaan hymyn huulille. Etteköhän ole oikeutettuja tuohon onneen, nauttikaa siitä!
    Ei sun tarvitse anteeksi pyydellä, jos siirappiselta tuntuu.. :)
    Koeta nyt vaan tyttö hyvä hiljalleen antaa itsellesi periksi siinä asiassa ettei se toinen ole minnekään häipymässä :)

    Nuhaisin terkuin, Petteri Punakuono

    VastaaPoista
  4. Anonyymi: Terve vain! :) Mukavaa, että sinäkin olet sen verran onnellisessa asemassa, että pystyt roikkumaan toisessa kiinni. Kaukosuhteessa se ei niin vain onnistukaan.

    Kiva kun olet viihtynyt blogimenossa mukana. :)

    pilvisyys: :) Tuun sit awwwwwwwwwittelemaan teitin blogiin, kun sopiva hetki koettaa!

    Katja/Petteri: Hyvä, jos ei okseta. Taitaa olla tuossa nuhassa ihan tarpeeksi kestämistä muutenkin. :)

    Kyllä tässä jo pikkuhiljaa tajuaa, ettei se mies mihinkään katoa. Silti ei raaskisi olla erossa yhtään enemmän kuin on pakko. :P

    VastaaPoista