Moninapainen tyttö, Katto-Kassinen ja kissanpissaa katsomossa

"Äiti, I had a bad dream."

Voi ei, ei taas.

"I drew a picture, look!"

"Onpa hieno! Mitä siinä tapahtuu?"

Kuvassa on itse taiteilija (keskellä, ruskea), pikkuveli (kirjaimellisesti pieni veli, turkoosi), kaksi serkkua (vaaleanpunaiset), täti (vasemmalla) ja mean girl (oikealla), jolla on ilkeät kulmakarvat ja monta napaa. Ilkeä tyttö oli yrittänyt kidnapata nämä meidän naperot, mutta serkut ja täti olivat tulleet apuun. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Napoja oli kuulemma useampi sen takia, että tyttö oli ilkeä. Se minulle ei kuitenkaan selvinnyt, oliko moninapaisuus ilkeyden syy vai seuraus.

Toisin sanoen täällä elellään siis hyvin tavallista arkea. Kiireistä, mutta tavallista. Vahditaan pöydällätanssijaa, kuskaillaan isosiskoa kouluun, keksitään erinäisiä taloprojekteja. Viime viikolla isäntä kiipesi katolle korjaamaan lahonnutta vuorilautaa, rakenneltiin olohuoneeseen pari kaappia, ja huomenna olisi tarkoitus laittaa (viimeinkin...) lattialistat paikoilleen. Jos saisi talon taas vähän niin kuin semiviimeisteltyyn kuntoon ennen kuin Suomesta tulee kolmen viikon päästä tärkeitä vieraita.

Minulta olisi jäänyt kiipeämättä.

Rauhallinen työympäristö. Kuvassa myös karvapeppu ja taaperonharhauttaja, eli telkkari.

Viikko sitten lähdettiin pienelle karkumatkalle arjesta ja ajeltiin auto täynnä porukkaa (neljä aikuista ja kolme lasta) ja tavaraa St. Louisiin jääkiekkoa katsomaan. Tai no lopulta vain kaksi meistä (eli tietysti naiset, duh) pääsivät peliin asti, sillä viimeinen lauantainen kotiottelu oli (ei kovinkaan yllättäen) hintava, eikä huvittanut pulittaa satasia siitä ilosta, että pitäisi vahtia väsyneitä ja mahdollisesti kiukkuisia lapsia ahtaassa katsomossa. Näin minä ainakin itselleni asian järkeilin, kun juoksin rallatellen lapsia ja miehiä karkuun kohti Scottrade Centeriä.

Mukissa St. Louisin kuuluisinta vientituotetta, kissanpissaa Bud Lightia.

Ei oltu ihan eturivissä. Ei tosin viimeisimmässäkään - se oli kylläkin heti meidän selän takana.

Blues hävisi pelin 2,5 sekuntia ennen jatkoajan loppua Calgary Flamesille, mutta me olimmekin paikalla kannustamassa Suomea, eli sinänsä ihan sama. Hauskaa oli.

Ennen ja jälkeen itse matkan päätarkoituksen treffasimme sukulaisia ja hyppelimme pienpanimolta toiselle. Ei ehkä ihan sitä lapsiystävällisintä St. Louisin antia, mutta naperoita ei tuntunut haittaavan isolla patiolla tanssiminen tai herkkupretzeleiden napostelu. Ei myöskään hotellin uima-altaalla vesipetoilu tai serkkujen luona riehuminen. Käytiinpä kokeilemassa sitäkin, pääseekö kaaren päälle kiipeämällä. Ei pääse.

Urban Chestnut ja graavilohta!

Tämmöistä meille siis kuuluu näin maaliskuun viimeisenä päivänä. "Vapaapäivänäni." Keitin juuri lapsille kaurapuuroa (tai kuten isompi asian ilmaisee, äitipuuroa), ja vajaan tunnin päästä pitääkin lähteä viemään koululaista, no, kouluun. Sen jälkeen yritän saada pienen äijän nuijanukutettua päikkäreille, jotta voisin viimeistellä baby shower -lahjan. Juhlat on vasta huomenna, ja aloitin virkkausurakan eilen, joten eihän tässä mikään kiire sinänsä ole.

Mitä sinulle kuuluu?

Ihana, kamala puolitoistavuotias

Arvatkaa mitä. Meillä asuu hirviö taapero. Kaveri täytti puolitoista vuotta ja päätti, että pinnasänky on vauvoille. Kiipesi sieltä pois niin että muksahti. Piti purkaa sänkyä sen verran, että saatiin patja melkein lattialle ja vankila sen myötä muistuttamaan enemmän Supermaxia kuin putkaa. Toistaiseksi muurit ovat pitäneet. Seuraavaksi laitan laidoille (rakkautta ja) piikkilankaa.

Ennen vankikarkuruutta.

Tyyppi kiipeilee ihan kaikkialle. Ruokapöydälle. Sohvapöydälle. Pianon päälle. Portaita kaiteen väärältä puolelta. Tuntuu, ettei edes silmät selässä riittäisi, vaan niitä pitäisi olla myös molemmissa kyljissä. Isommilta kolhuilta on vielä toistaiseksi säilytty, vaikka järki ei tunnu päätä kovasti pakottavan.

Mihin tuo minityyppi, joka ei päässyt pöydälle tanssimaan, oikein katosi?
Varmaan samaan paikkaan kuin tuo kokolattiamatto.

Vauhtia on. Siskoa on kiva ärsyttää viemällä lelu kesken hyvän leikin ja juoksemalla kikatellen karkuun. Koirien vesiastiat ovat oivia rumpuja, kunhan niiden sisällön kippaa ensin lattialle. Ja niin edelleen. Huoh. Onneksi pieni mutta iso mies on myös melkoisen söpö rauhoittuessaan. Tykkää istahtaa kainaloon tai syliin ja katsoa vähän aikaa piirrettyjä. Minun, daddyn tai isosiskon syliin. Tai parhaan kaverinsa Sisun "kainaloon". Haliminen on kieltämättä paljon kivempaa kuin jantterin pöydältä alas kiskominen tai työskennellessä näppäimistön suojeleminen, kun tyyppi yrittää osallistua ja läpsiä näppäimistöä.

"Kiis!" (Cheese)

Suusta kuuluu jatkuva pulina ja pälinä. Suurin osa on ihan omaa kieltä, mutta onpa sieltä tunnistettavissa jo melkoinen määrä englantia, mutta erityisesti (minun riemukseni) suomea.

Taapero-savo-englanti-sanakirja:

ai nii aa aa - I need aa aa (nukkumaan)

ap - up

dädä - daddy

gou - go

iit - eat

issää - lisää

kakka - kakka

kakku - banaani

kikka - kenkä

kikko - sisko

kukki - ukki

kuuki - cookie

leikkou - let it go

mammu - apua

momo - more

mumma - mummo

mu(r)a - muro

ninä - nenä

off - off

oudan - all done

paippa - vaippa

pappi - puppy

Puuffa - Usva

puu(r)a - puuro

Shishu - Sisu

tettä - vettä

tikutiku - kutikuti (tai tickle tickle)

tissa - kissa

tissi - pissi

titi - tuti

titti - kiitti

tuutta - juusto

äiti - äiti

Hauska, ihana, paras kaveri, mutta voi että se osaa olla rasittava. Puolitoistavuotias. Näitä aikoja odotellessa...

Tervetullut turhista turhautuminen

Kuten parissa edellisessä kirjoituksessa uhosin, elämää on jatkettu. Arki on tuntunut taas arjelta raivostuttavine puolitoistavuotiaineen (uskaltaisinko jopa sanoa uhmaikäisineen...) ja erimielisyyksineen siitä, kuinka sitä tiskikonetta taas täytettiinkään ja säilytetäänkö likaisia vaatteita olohuoneen nurkassa vai viedäänkö ne pyykkikoriin. Normipäiviä.

Viime perjantaina tartuimme härkää sarvista ja kävimme ensimmäistä kertaa tapahtuman jälkeen ulkona syömässä. Vaikka sitä tiesi, ettei mitään pahaa tapahtuisi, niin myönnän aluksi vilkuilleeni ulko-ovelle ja tarkkailleeni muita asiakkaita, mutta olo ei ollut mitenkään ahdistunut. Vanhemman lapsen reaktio hieman jännitti, mutta hän ei ollut moksiskaan.

Ehkä silti odotamme vielä hetken, ennen kuin palaamme Austinsiin, sillä koko juttu on hänellä vielä aika tuoreessa muistissa, vaikka painajaiset ovatkin onneksi loppuneet. Unohdin tänään lompakon kotiin lapsen kouluunvientireissulla, ja napero sanoi heti, että sinähän unohdit laukun ravintolaan silloin, kun ravintola suljettiin ja sen ulkopuolella oli bad guy. Silloin kauan sitten (long time ago), kun menimme piiloon puun taakse ja me suojelimme häntä. Kulta.

Illalla pelasimme daddyn kanssa Rock Bandia kellarissa. Mulla oli innokkaita bändäreitä.

Maanantai-iltana sitten kokeilimme uutta järjestystä takapihan patiolla. Mitäpä pidätte?

Itse tykkäsin erityisesti tuosta nurmikolla pitkällään olevasta grillistä, eikä kyllä olisi tullut itselle heti mieleen asetella kalusteita tuolla tavalla kerroksittain. Luontoäiti kuitenkin ajatteli, että näin olisi hyvä - kirsikaksi kakun päälle oli lennättänyt etupihan puolelta ränninkin takapihalle pötkölleen.

Kansas Cityn yli pyyhkäisi melkoinen ukkosrintama. Parin kilometrin päässä sijaitsevalla pienellä lentokentällä lentokoneet lähtivät lentoon ilman pilottejaan, ja pari hangaaria lytistyi kasaan. Autoista hajosi ikkunat ja niiden kyljistä lähti maalit. Vielä maanantai-iltana emme olleet varmoja, oliko tuhoista syyttäminen tornadoa vai ihan rehellisiä tuulenpuuskia. Tiistaina päivänvalossa asiantuntijat tulivat siihen tulokseen, että tuhot oli aiheuttanut suora tuuli (ei siis tornado), jonka voimakkuudeksi arvoitiin 80-85 mailia tunnissa (36-38 m/s, 129-138 km/h). Meilläkin puhalteli sen verran voimakkaasti, että raskas grilli lensi pari metriä.

Kuvat paikalliskanava KCTV5:n uutiskopterista, jonka kotikenttä kärsi tuhoja.

Tornadojakin myrsky aiheutti. Erityisesti Oak Grovessa, vajaan tunnin ajomatkan päässä meiltä, nähtiin melkoisia tuhoja, kun melkein 500 kotia ja liiketilaa vahingoittui tai tuhoutui täysin EF-3-tornadon pyyhkäistyä alueen yli. Onneksi, onneksi pahemmilta henkilövahingoilta vältyttiin.

Tuulet eivät olleet ainoat tuholaiset maanantaina. Suurimmat alueella tipahdelleet rakeet olivat tennispallon kokoisia, joten meidän kaatunut grilli, pihalle rapisseet herneen kokoiset rakeet ja uudelleensijoitettu ränni olivat pientä verrattuna siihen, mitä muualla koettiin. Se pitää kuitenkin todeta, kuten joka kevät tornadokauden korvilla, että onneksi on tuo kellari.

Noin muuten meillä on tosiaan revitty hiuksia päästä pienen miehen isottelujen vuoksi. Milloin kiipeää pöydälle, milloin repii siskoa hiuksista, milloin viskelee tavaroita, milloin kirkuu. Oikea Tasmanian tuholainen. Jos se ei olisi niin perhanan söpö, niin olisin varmaan palauttanut sen jo synnytyslaitokselle.

Majakka ja perävaunu. Yritäpä tuon kaverin kanssa tehdä töitä...

Onneksi miehellä on sen verran pelisilmää, että tajuaa joskus paremmin kuin uppiniskainen vaimonsa (minähän teen, minähän jaksan, minähän en tarvitse apua!), mikä vaimolle on parasta. Usutti minut naistenpäiväiltana viinilasin ja kirjan kanssa sänkyyn, ihan yksin. Kukaan ei hokenut "äiti, äiti, hei äitiiii" tai pyyhkinyt kirkumisen aiheuttamaa räkävanaa lahkeeseen. Se, jos mikä, oli luksusta.

Enhän minä toki yksin sängyssä ollut. Petikaverina oli Jamie Fraser.

Arki tosiaan rullaa taas omilla lommoisilla raiteillaan. Pienet ongelmat tuntuvat taas isoilta. Hyvä niin, kai. Onneksi viikonloppuisin on päässyt arkea hieman karkuun, vaikkapa nyt mökille saunomaan. Viime viikonloppunakin "lähdettiin käväisemään", mutta istuin sitten lopulta puoli kahteen asti aamulla lauteilla hikoilemassa. Kirjoituksen alussa oleva kuva on muuten otettu kolme viikkoa sitten, kun karattiin ihan akkaporukalla ilman lapsia, elukoita tai miehiä mökille. 20-asteinen helmikuun päivä houkutteli veneajelulle ja hei, uimaan (vesi ei ollut 20-asteista, vaan alle 10-asteista).

Hulluja nuo suomalaiset.

Pahaa unta

"Äiti, I had a bad dream last night", lapsi sanoi, kun olin viemässä häntä alkuviikosta kouluun. "I didn't sleep very well."

"Voi kulta. Millaista unta?"

Lapsi oli ollut hiljaa viimeviikkoisesta ampumatapauksesta. Oli kertonut koulussa, että hänen oli pitänyt jättää mac & cheese ravintolaan, mutta muuten asia ei näyttänyt häntä vaivaavan. Kunnes sitten kertoi minulle "pahasta unestaan". Kuvaili tarkkaan sen keskiviikkoillan tapahtumat. Olimme ravintolassa, kuului kova pauke. Meidän piti juosta piiloon, poliisit tulivat. Ravintolan ulkopuolella oli bad guy, kävelimme kotiin. Hän lauloi, jottei meitä pelottaisi. Katsoimme telkkarista uutisia ravintolasta.

"Pelottiko sinua?"

"No, I was brave."

Hän oli nähnyt toisenkin painajaisen. Olivat olleet pikkuveljen kanssa kävelemässä, eivätkä olleet meinanneet löytää kotiin. Kun sitten lopulta olivat päässeet kotiin, olimme olleet daddyn kanssa naamarit päässä. "That scared me a little."

Autojonossa kerroin hänelle, että hän voisi kertoa opettajalle "pahasta unesta", jos hän haluaisi. Opettaja oli edellisenä perjantaina jutellut lasten kanssa vihanhallinnasta ja siitä, kuinka me kaikki olemme erilaisia, mutta se on rikkaus, eikä erilaisuutta tarvitse pelätä. Elämän perusasioita, hyviä, kasvattavia eväitä.

Vielä kun 51-vuotiaat rasistit saataisiin esikoulun penkille, niin maailma olisi parempi paikka.

Kun yritimme illalla jutella hänen kanssaan varovasti painajaisesta, hän oli hämillään. "It wasn't a dream. It really happened." Niin. Niin tapahtui ihan oikeasti. Halasimme häntä kovasti ja kerroimme hänelle, että hän on turvassa. Äiti ja daddy suojelevat. Samoin isovanhemmat. Opettaja. Ettei tarvitse pelätä, mutta jos pelottaa, se on ihan ok.

Keskustelin eilen tapahtuneesta lasten lääkärin kanssa pikkumiehen puolitoistavuotistarkastuksen yhteydessä. Hän oli järkyttynyt kuullessaan, että olimme olleet paikalla. Pyysi ottamaan yhteyttä, jos vanhemman lapsen painajaiset jatkuvat. Hän suosittelisi siinä tapauksessa terapiaa. Voisimme yrittää auttaa lasta käsittelemään asiaa piirtämällä tai leikkimällä kotonakin.

Ei ole ihmekään, että neljävuotiaan mielessä myllertää. Tämä on ollut aikuisellekin vaikea juttu. Ensin en halunnut myöntää, kuinka järkyttynyt oikeastaan olinkaan, sillä minä en ollut tilanteessa uhri, kohde, minä säilyin (fyysisesti) ehjänä. Se ei ollut minun tragediani, vaan jonkun muun. Satuin vain olemaan sitä todistamassa.

Nyt kun tapahtumasta on reilu viikko ja uhrit ovat antaneet haastatteluja, tapahtumien etenemisestä on melko selkeä kuva. Intialaiset kaverukset olivat olleet nauttimassa lämpimästä illasta töiden jälkeen katetulla terassilla heille tutussa ravintolassa. Miehet olivat puhuneet keskenään englantia; siitäkin huolimatta, että heillä oli yhteinen äidinkieli telugu.

Adam Purinton, kusipää, oli lähestynyt heitä vihainen ilme kasvoillaan ja alkanut tentata heiltä heidän viisumeistaan ja maassaolon luvallisuudesta. Srinivas Kuchibhotla, joka menehtyi ammuskelussa, oli vastannut kohteliaasti sormellaan heitä osoittaneelle ventovieraalle miehelle, että he olivat Intiasta ja laillisesti maassa H1B-viisumilla. Purintonia oltiin pyydetty poistumaan paikalta, ja mies oli lähtenyt - palatakseen puoli tuntia myöhemmin aseen kanssa. Hän oli vain alkanut ampua, ilman minkäänlaista välikohtausta tai selkkausta, kohteenaan kaksi intialaista insinööriä. Myöhemmin hän oli kertonut kuitenkin piilopaikkaa etsiessään ampuneensa kaksi iranilaista miestä.

Tapaus olisi aivan yhtä kamala, vaikka miehet olisivat olleet täysin laittomasti maahan ja Maahan tulleita marsilaisia. Se kertoo kuitenkin jotain tästä "isämmaallisesta" antisankarista, ettei hän näe mitään eroa Iranin ja Intian välillä, tai Iranin ja äärijärjestöjen välillä, vaan niputtaa kaikki tummemmat maahanmuuttajat samaan kastiin. Ahkera intialainen insinööri on hänen mielestään uhka tälle maalle. Aivan naurettavaa, ja niin turhaa ja surullista, etteivät sanat riitä.

Purintonin sukulainen kertoi viime viikolla paikallisuutisille, ettei mies ole rasisti. Hänellä on vain ongelmia alkoholin kanssa ja oli tehnyt "bad decision", huonon päätöksen. Hän oli päättänyt provoisoitua aivan turhaan, päättänyt hakea aseen, päättänyt palata takaisin, päättänyt ampua. Päättänyt tappaa. Näin punaista, kun luin sukulaisen vähätteleviä ja puolustelevia kommentteja. Minusta ei ole ainakaan vielä kertaakaan tullut rasisti parin kaljan jälkeen, mutta nyt ehkä kannattaa alkaa pelätä sitäkin vaihtoehtoa. Ei hemmetti.

En ole tavallaan halunnut tehdä omasta kokemuksesta liian isoa numeroa, mutta tästä itse tapauksesta ei voi pitää tarpeeksi kovaa älämölöä. Tällaista ei saa tapahtua. Tätä ei saa hyväksyä tai vähätellä. Tästä ei saa olla hiljaa (looking at you, tweeter-in-chief).

On kuitenkin ollut jollakin tavalla pysäyttävää huomata, kuinka huolestuneita ihmiset ovat olleet, kun ovat kuulleet meidän olleen paikalla. Itselle on tehnyt hyvää puhua asiasta, saada "lupa" olla vähän (paljon) järkyttynyt. Samalla olen kuitenkin myös tiedostanut sen, kuinka suojeltua ja helppoa elämää olen tähän asti saanut elää. Tälläkin suurkaupunkialueella on naapurustoja, joissa on pelko läsnä joka päivä - puhumattakaan ihmisistä, jotka elävät sodan keskellä. Millainen moukantuuri onkaan käynyt, että minun elämäni pelottavin kokemus on ollut se, että satuin jonkun hullun rasistin kanssa yhtä aikaa ravintolaan.

Parasta, mitä tällä hetkellä voimme tehdä, on jatkaa normaalia, iloista elämää, vaikkakin ehkä vähän enemmän ympärilleen vilkuillen, ympäristön tiedostaen. Meidän tärkein tehtävä tällä hetkellä on varmistaa, ettei lapsille jää tästä pelkoja tai traumoja, ja toisaalta tarjota heille yhtä turvallinen ja peloton kasvuympäristö kuin meillä vanhemmillakin on ollut. Onneksi meillä on paljon tukijoukkoja, mm. se ihana, myötätuntoa pursuava opettaja, jota en voi ylistää tarpeeksi. Miksei maailma voisi olla täynnä hänenlaisiaan ihmisiä?

Teimme tänään lapsukaisen kanssa kiitoskortin opettajalle. Ope kuulemma rakastaa sateenkaariponeja.

Virkkasin kiitoskortin kaveriksi pöllön.

Lisää aiheesta:

CNN:n artikkeli
Ilta-Sanomien artikkeli