perjantai 9. joulukuuta 2016

Kärsivällisyys - mitä vanhemmilla on silloin, kun todistajia on läsnä

Kulunut viikko on ollut todella rentouttava. Viimeisetkin vauvanrippeet ovat kadonneet meidän pienemmästä, ja suloisesta neliönaamasta on kuoriutunut melkoinen riiviö. Taapero. Roikkuu lahkeessa ja antaa innokkaasti naamalle ylävitosia räkäisesti päälle käkättäen. Jos ei pääse roikkumaan lahkeessa, rääkyy ja kiekuu kuin pistettävä villisika. Win-win.

Tässä on ilmeestä päätellen varmaan juuri onnistuttu pyyhkimään räät työtä tekevän äidin olkapäälle.

Eilen, ketutuskäyrän hipoessa ennätyskorkeuksia, puhelin piippasi sähköpostin merkiksi. Viestissä luki:
Your 15-month-old: Week 2 
When your toddler gets loud or whiny, kneel down to his level and tell him you're listening. If he keeps it up, calmly say, "I can't understand you when you talk like that. Please, use your normal voice and I'll be happy to listen to what you're saying." Eventually, he'll get the message.
Alla sama suomeksi (ja suomeksi):
15 kuukautta vanha lapsesi: Viikko 2
Kun taaperosi on äänekäs tai vinkuu (eli on ärsyttävä kauhukakara), polvistu hänen tasolleen ja kerro hänelle, että kuuntelet (yritä olla matkimatta lasta). Jos (haha... kun) hän jatkaa, sano rauhallisesti (sarkastisesti, opettajaäänellä): "En ymmärrä sinua, kun puhut tuolla tavalla. Ole kiltti ja käytä normaalia ääntäsi, ja kuuntelen mielelläni, mitä asiaa sinulla on." Hän tajuaa sen lopulta. (Ei tajua, mutta kiitos, kun yritit olla aikuinen.)
Itketti ja nauratti. Nauratti ja itketti. Olin juuri hetkeä aiemmin kiskonut hiuksia päästä, mumissut jotain kirosanoja muistuttavaa, sulkenut silmät ja korvat kaikelta ärsyttävältä. Olin kyllä alentunut lapsen tasolle, mutta en polvistumalla. Yrittänyt selittää itselleni, että tämä kaikki kuuluu asiaan, tämä on vain vaihe, mutta päiviä jatkunut, korvia vihlova kiljuminen huuhtelee helposti ne vähäisetkin aikuisuudenrippeet viemäristä alas.

Tätä kuvaa on todennäköisesti edeltänyt pöydälle kiipeäminen ja sen päällä seisominen.

Meidän lapsilla on käynyt hieman huono säkä äitilotossa, kun kohdalle on sattunut tällainen keskenkasvuinen ja lyhytpinnainen ihminen. Vaan sitten toisaalta... Luulen, että on muitakin ihan tarpeeksi hyviä äitejä, jotka reagoivat primitiivisellä tavalla kiukuttelevaan lapseen. En minäkään aivan ensimmäisestä kiekaisusta älähdä. En edes toisesta. Mutta kun olen antanut olohuoneessa huutavalle lapselle keittiössä ruokaa, ja lapsi haluaakin heti syöttötuolista pois ja takaisin olohuoneeseen, ja toistanut sen samban lukemattomia kertoja erinäisin muunnoksin, niin voin myöntää, että hermot käryävät niin ansiokkaasti, että ihmettelen, ettei palokunta ole vielä tullut paikalle sammutushommiin.


Jos tuo ei olisi välillä myös maailman ihanin pikkupoika, niin saattaisin palauttaa sen synnytyslaitokselle. En muistaakseni palauttanut siskoaankaan, vaikka hänen kanssaan koettiin vaikka minkälaista huutolankutusta ja känkkäränkkäjoogaa. Nuo varsinaisen uhmaiän tuomat ihanuudet ovat vielä edessä päin tällä toisella kierroksella, mutta eiköhän niistä taas selvitä. Ehkä ei välttämättä järjissämme, mutta hengissä sentään.

Tällä kertaa minulla on myös melkoisen mainio hoitoapulainen!

Isoin järkytyshän tässä tosiaan on se, että leppoisasta löhnöttäjästä on tullut omaa itseään etsiskelevä, vaativa tyyppi. Minulla ei ole enää vauvaa. Tämä kaveri raastaa hermot riekaleiksi, mutta myös sulattaa sydämen leveällä, kuolaisella hymyllään. Takertuu tiukasti kaulaan ja sanoo ättä (tai kakka). Kiittää (titi), rakastaa Sisu-koiraa (Tss), nimeää perheenjäseniä (dada, mummo). Läähättää kuin koira. Nauraa aseistariisuvasti räkättäen. Kasvaa ja kehittyy normaalisti, on terve.

Ehkäpä minä noilla eväillä jaksan kiukuttelua seuraavat kaksi (-kymmentä?) vuotta, mutta sitä en lupaa, että olisin koko ajan selvinpäin.

8 kommenttia:

  1. Uhhuh.

    Ja juuri kun selvisin viimeöisestä räkää tursuavasta kriisistä ( mies taitaa vielä olla hieman järkyttynyt vastaanotosta kun töistä tuli kotiin ) koskien aihetta "mitä jos en tykkää siitä mukulasta ja mitä jos se on ihan kamala ja mitä jos en jaksa sitä ja mitä jos heitän sen ikkunasta läpi".

    Uutta kriisiä pukkaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, apua! Hei, ajattele niin, että minäkään en oo heittänyt noista kumpaakaan ikkunasta ulos (vaikka välillä on kyllä tehnyt mieli, tai sitten itse heittäytyä dramaattisesti jostain lasista läpi), joten toivoa on! :D Lapset on välillä ihan kamalia, mutta kamalan ihania onneksi myös. :)

      Toivottavasti tämä ei aiheuttanut uutta rääntursuilua! :D <3

      Poista
    2. Haha, olen sillä muinaisella postauksellasi lyhytpinnaisesta äidistä lohduttautunut muutamankin kerran, että jos joku muukin on selviytynyt niin eihän mulla nyt VOI aivan penkin alle mennä... ehkä... toivottavasti... apua :D

      t. se hamsterinhermoinen

      Poista
    3. :D Yritän aina muistuttaa itseäni, että oon paras äiti, mitä noilla on.

      Ehkä ainoa, mutta silti paras.

      Poista
  2. Hei Anni!

    Kuulostaa todella tutulle. Meillä hieman yli 2-vuotias poika ja samaa ollaan käyty läpi. Onneksi viime aikoina poika on hieman rauhoittunut ja joistain tilanteista ollaan selvitty jopa keskustelemalla. Siltikin tulee vielä tilanteita esim. kaupassa, jolloin ei auta muu kuin ottaa raivoava lapsi kainaloon ja yrittää selvitä ostosreissusta mahdollisimman nopeasti.

    Hyvää talven jatkoa teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai et ole ostanut palkinnoksi riehumisesta karkkia? ;) Hahaa, meilläkin on kannettu temppuileva lapsi kaupasta ulos kerta jos toinenkin (ja kolmas...) - oonpa joskus tainnut vannoa, etten enää ikinä lähde lapsen/lasten kanssa ostoksille. Nooh, siitä on vähän lipsuttu. Vähän samalla tavalla kuin siitä, etten ikinä enää katso jääkiekkoa.

      Kivaa talven jatkoa teillekin! :)

      Poista