Meidän ensimmäinen yritys elää kaukosuhteessa ei päättynyt hyvin. Toki olosuhteet olivat vähintäänkin erikoiset, mutta ehkä kaksi vähemmän jääräpäistä ja enemmän rauhallista nuorta olisivat siitäkin huolimatta onnistuneet. Me tulimme siihen tulokseen, että kavereille ja työnantajalle valehteleminen, epätietoisuus tulevaisuudesta ja niiden mukana tuoma jatkuva ahdistus oli saatava päätökseen. Kumpikaan ei ollut onnellinen. Meillä ei olisi yhteistä tulevaisuutta - paitsi kahden viikon päästä tapahtuva "viimeinen" viikonloppu.
Jos kahdeksassa vuodessa ehtii tapahtua paljon ulkoisesti (avioliitto, muutto toiselle mantereelle, lapsi(a), rypyt), niin vähintään yhtä suuria muutoksia on tapahtunut sisäisesti. Henkisesti. Tunnistan kyllä itseni edelleen alla olevista kirjoituksista, mutta selvää kasvua on (onneksi) tapahtunut. En tiedä, rupeaisinko näin kypsänä (tai ylpeämpänä) kolmekymppisenä salaiseen, aika epätoivoiselta vaikuttavaan kaukosuhteeseen. Jos rupeaisin, niin en ravaisi ulkona joka ilta. En myöskään kirjoittaisi blogiin keskellä yötä.
Koska en jaksa enää valvoa noin pitkään.
 |
| Etkoilla tai jatkoilla isossa sinisessä talossa, jota ei enää ole olemassa. |
Täytyypä kuitenkin todeta, että onneksi 22-vuotias Anni rämpi nuo suot läpi. Kohta 31-vuotias kaima ei nimittäin muuten olisi juuri tässä.
Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.
Keskiviikko 28.3.2007 klo 02:37
"Ratkaisu"
Taidettiin juuri erota. Ehkä. Juteltiin kunnolla ensimmäistä kertaa piiiiitkään aikaan. Ensin itkettiin vähän (no oikeastaan aika paljon), kun puhuttiin siitä, miten molemmilla on epäilyksiä tämän tilanteen suhteen. Molemmilla on hankalaa, ja sillä varsinkin tuntui olevan todella hankalaa. Ollaan molemmat painiskeltu tämän jutun kanssa yksin jo vaikka kuinka kauan, ja nyt kun saatiin vihdoinkin puhuttua, moni asia selvisi.
Kuten se, että se välittää minusta todella paljon. Viime aikoina se ei ole ollut mitenkään päivänselvää. Selvisi myös se, että se rikkoo oikeasti ihan älyttömästi sääntöjä pelkästään juttelemalla minulle. En halua asettaa sen uraa vaaraan, vaikka asetankin koko ajan. Ja asetan jatkossakin, koska ei me nyt välejä katkaista.
Se tulee tänne reilun kahden viikon päästä. Sovittiin, että ollaan niinkuin ennenkin. Koska molemmat haluaa. Paljon. Yhden viikonlopun ajan kaikki on kuin ennenkin. Ja nyt tuntuu, ettei siitä tule edes outoa. Saadaanpahan olla onnellisia vielä yhdessä. Ainakin yhden viikonlopun verran.
Miten voi olla, että aina kun me erotaan (nyt voi jo sanoa 'aina', kun tämä nyt on jo toinen ero, ainakin alustava sellainen), tykkään siitä miehestä sen jälkeen vaan enemmän? Ehkä se puhuu vain ja ainoastaan silloin avoimesti tunteistaan. Ja nyt se puhui. Se sanoi, että se on rakentanut tässä jo jonkin aikaa suojamuuria ympärilleen, yrittänyt ottaa etäisyyttä minuun, koska siihen sattuu. Eipä tuo nyt ole minulta jäänyt huomaamatta, se etäisyyden ottaminen siis. Syy oli vähän epäselvä kylläkin.
Ehkä me ollaan hyviä yhdessä silloin, kuin ei olla yhdessä. Kuten syksyllä. Sanottiin oikein ääneen, että ei tässä nyt mitään seurustelemaan aleta. Toisinpa kävi. Ja meillä oli niin mukavaa, niin mukavaa. Nyt ovat olosuhteet sitä vastaan. Muuten kaikki olisi varmasti aika loistavasti.
Ja sanoi se, että se haluaisi katsoa parin vuoden päästä tilannetta uudestaan. Jos molemmat ollaan vapaita, niin mikäs siinä. Eihän se mahdotonta ole. Eikä tarvitsisi siihen asti kärvistellä epämukavassa kaukosuhteessa, josta ei ole kuin harmia molemmille. Varsinkin sille. Se elää valheessa.
Nyt on yllättävän rauhallinen ja helpottunutkin olo. Ei tarvitse enää miettiä, missä mennään, ja molemmat ollaan tilanteesta samaa mieltä. Tykkäämisen loppumisesta ei ole todellakaan kyse. Se kysyi minulta äsken, että voisinko sanoa jotain, mikä saisi sen vihaamaan minua, niin se tietäisi, että ollaan tekemässä oikea ratkaisu. Sanoin, että olen tyhmä ja ärsyttävä. Se sanoi, että etpäs ole.
Ja sitten naurettiin ja vitsailtiin taas, ihan kuin ennenkin. Se näytti minulle kisua webbikamerassa (siitä on tulossa jo iso tyttö) ja sitten se katseli minua kyyneleet silmissä. Eihän tämä nyt mukavaa ole, mutta eipä nuo viime viikotkaan mitään huippukivoja ole olleet. Nyt voin taas ajatella sitä hymyssä suin. Ei tarvitse olla vihainen.
Tiedän, että se tykkää minusta. Paljon. Tiedän, ettei se häviä minun elämästä mihinkään.
Perjantai 30.3.2007 klo 03:04
Over and Over Again
Mulla on sitä niin kova ikävä. Juteltiin tänään pari kolme tuntia, pelailtiin kanssa. Se varasi tänään lentoliput Kansasiin, nähdään siis parin viikon päästä. Toisaalta odotan sitä ihan hirveästi, toisaalta pelkään todella paljon. Odotan sitä, että pääsen vihdoinkin halaamaan sitä, yli kahden kuukauden erossaolon jälkeen. Pelkään sitä, että sitten kun se lähtee täältä, ei (hyvin) todennäköisesti olla enää yhdessä.
Harmittaa, kun en enää voi suunnitella sitä, että se tapaisi minun perheen. En voi suunnitella sitä, että se näkisi, mistä olen kotoisin, yöttömät yöt jne. Tiedän, että sitä kiinnostaisi tehdä molemmat jutut, mutta se on mahdotonta. Tällä hetkellä ainakin. Ja se on aika surullista. Vähintäänkin. En voi myöskään suunnitella yhteistä tulevaisuutta, koska sitä ei enää ole. Ja tämä tapahtuu jo toista kertaa.
Minä en ole menettämässä sitä ihmistä. Olen menettämässä yhteisen tulevaisuuden, taas kerran. Ja minua pelottaa, että tässä saatetaan vielä leikkiä kissa-hiiri-leikkiä vaikka kuinka kauan. Ja se sopii minulle, valitettavasti. Haluaisin sanoa sille, että yritetään vielä, mutta en voi. Koska se ei ole järkevää. Ja molempiin sattuu olla yhdessä, koska ei oikeasti ja virallisesti voida olla yhdessä.
Olen jo niin harhaluuloinen, että tekisi mieli poistaa kaikki siihen viittaavat kirjoitukset täältä, koska pelottaa, että siellä on joku agentti, joka osaa suomea ja vakoilee meidän suhdetta (kaukaa haettua, tiedän kyllä). Riskit ovat oikeasti niin suuret, ettei minun pieneen päähän meinaa mahtua. Ja se riskeeraa kaiken minun takia. Se, muka tunteeton ja kylmä ihminen. Minun takia.
Muisteltiin tänään taas menneitä. Se ei auta ollenkaan, koska meillä oli niin mukavaa. Tiedän, että parin viikon päässä odottava yhteinen aikakaan ei auta ollenkaan, päinvastoin. Mutta tiedän myös sen, että kun taas nähdään ja voidaan olla ihan kuin ennenkin, niin tulee sellainen olo, ettei tämä yli kaksi kuukautta kestänyt kärvistely ole mennyt hukkaan.
Me ollaan ansaittu kiva viikonloppu.
Mutta on mulla elämässä kivojakin asioita. Ensinnäkin on kiva, että voin jutella S:n kanssa vieläkin, kahden viikon päästäkin. Toisekseen, Emporiassa on mahtavia ihmisiä, kuten tänään tuli taas todistettua. On kiva, kun tykätään. Tänäänkin kuultiin baarissa, että: "The word on the street is that you are the cute Finns." Kuinka tuollaisen jälkeen voi olla surullinen? Tai sen jälkeen, kun kaverit kilpailevat siitä, kuka pääsee halaamaan ensimmäisenä?
Saanko tuoda kaikki nämä ihmiset mukana Suomeen puolentoista kuukauden päästä? Varsinkin S:n, joka oikeasti mietti vielä jokin aika sitten Suomessa työskentelemistä ja asustelemista (mahdotonta, tiedetään). Ku mää tykkään siitä.
Perjantai 30.3.2007 klo 21:09
Soudan huopaan
Mulla oli tänään taas sen kanssa ihan liian mukavaa, kun pelailtiin. Naurettiin kaiken maailman tyhmille jutuille, nauroin sille, se nauroi minulle. Sen kaveri nauroi meille. Läheteltiin lentosuukkoja virtuaalimaailmassa. Nörttimäisen ihanaa.
Kahden viikon päästä nähdään. Olen halunnut pystyä sanomaan noin jo vaikka kuinka kauan ja nyt pystyn. Sekin odottaa kovasti tänne tuloa, minun näkemistä. Saatanpa olla pelkkää hymyä parin viikon päästä. Sen jälkeen voi tunnelmat olla jotain aivan muuta, mutta eipä kannata vielä murehtia sitä. Nautin nyt vielä tästä "yhdessäolosta".
Se ei tänään ollut edes kovin innoissaan lähdössä ulos. Esitteli minulle sen sijaan, miten Thunder Kingistä tehdään joku vaarallisen näköinen räjähde ja pyysi neuvomaan tempun veljilleni (ei tule tapahtumaan, sorry boys). Nyt se on ollut taas sama vanha S, johon totuin täällä Emporiassa ja pari kuukautta sitten webbikameran välityksellä. Se sanoi Suomea taas kehitysmaaksi jne. Samat vanhat vitsit ovat palanneet taas, ja se on minusta kivaa se.
Toisaalta en siis malta odottaa parin viikon päästä odottavaa perjantaita (joka muuten on 13. päivä), toisaalta haluaisin, että tämä sitä edeltävä mukava, hymyilyttävä vaihe kestäisi mahdollisimman pitkään.
Kas kun on kiva hymyillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti