Merkkipäiviä

No niin. Blogitauko teki noin yleisesti hyvää, mutta toi näköjään mukanaan valkoisen "paperin" syndrooman. Seuraa siis tönköhköä käyntiinyskähtelyä.

Meillä juhlittiin viime viikolla. Vuosia meistä täytti Usva (3) ja minä (29), kuukausia napero (11). Sain mieheltä lahjaksi juoksurattaat (taitaa mennä samaan vinkkilahjakastiin kuin pari joulua sitten saatu kuntopyörä, haha) ja yllätystreffit, ilman lasta. Nyt jaksaa taas; juosta, ja noin muutenkin.

Tämmöisten treffieväiden jälkeen pitää ehkä vähän pinkoakin. Waldo Pizza, Kansas City, MO.

Kuivaa omppusiideriä! Tanner's Bar & Grill, Kansas City, MO.

Juhlimisen sekaan on mahtunut arkeakin. Päivät ovat hiljaisia päikkihetkiä lukuunottamatta täynnä jatkuvaa vahtimista ja pikkuihmisen perässä juoksemista. Täällä on kävelty ihan täyttä häkää jo monta viikkoa, sohvallakin, jonka päälle tietysti kiivetään ihan ite. Jonkinmoiset opit ovat onneksi menneet perille, sillä neiti osaa tulla alas etu- ja takaperin, eikä vahinkoja ole juurikaan sattunut, satunnaisista sohvalla suoritetuista seisoskeluista ja askelista huolimatta. Äidin sydän on ollut ehkä suurimmassa kiipelissä.

Paikoillanne, valmiit...

HEP!

Sanavarasto on vieläkin melko suppea, vaikka "puhetta" tulee jatkuvasti. Kirja (khrrria), kissa (kihhhha) ja daddy (dädä) ovat ihan vakkarisanastoa, äitin (äitä) kuulen halutessani. Kuulostaa myös siltä, että napero toistelee omaa nimeään, mutta voi mennä kyllä yleisen pulinankin piikkiin. Kissa ja kirja ovat ihan selkeimmät sanat ja assosiaatiot. Tyttö hakee opuksen, jos hänelle sanoo kirja (ja iltaisin pitää lukea aina tietty Muumi-kirja), ja kissan naukuessa neidin suusta kuuluu pihisevä kihhhha.

Rytmi on löytynyt verestä, sillä tanssi ja päännytkyttely alkaa heti, kun jostain kuuluu musiikkia. Hyvin teatraalisia lentosuukkoja on lähetelty jo ihan Atlantin ylikin. Tämä on ehdottomasti hauskin vauvavaihe tähän mennessä! Ihanaa, kun toinen on jo niin interaktiivinen ja vahvasti oma persoonansa.

Haasteitakin toki on. Neiti on nyt aloittanut nenännyrpistelyn ja nirsoilun. Vettä ei voi juoda kuin tutusta pillimukista. Parsakaali ja jotkin satunnaiset vihannekset eivät enää maistukaan. Vinkuminen ja hermoromahdukset ovat oivia protestointivälineitä. Kieltää ei saisi, mistään tai mitään, edes johtojen jyrsimistä tai kissanhännän vetämistä. Silloin alkaa satavarma ininä ja velttous.

Pikkuinen räkänokka.

Enimmäkseen meillä on kuitenkin ihan älyttömän kivaa ja verrattain helppoa. Lapsi on iloinen ja leikkisä, syö ja nukkuu hyvin, ja pahin vierastaminenkin taitaa olla taakse jäänyttä elämää. Daddy on niin in love ja pikkusormen ympärille kieputettu, että oikein hymyilyttää pelkkä ajatuskin. Taidanpa tietää, kumpi meistä on sitten joskus se bad cop...

Tänään on ollut taas semmoinen päivä, että tekisi mieli julistaa koko maailmalle, miten hyvä on olla. Aurinko paistaa, on ihan liian kuuma ilma juoksulenkkiä varten, joten voin hyvällä omallatunnolla lötköttää sohvalla läppäri sylissä, viikonloppuna on tiedossa vähän (lisää) sosiaalista kanssakäymistä mahtavien Suomi-tyttöjen kanssa, ja kotonakin on varsin mukava olla, miehen ja lapsen kanssa. Eikä tässä vielä kaikki, vaan vajaan neljän viikon päästä saadaan mummo ja ukki (tai äiti ja isä, anoppi ja appiukko, näkökannasta riippuen) kylään ja päästään nauttimaan Coloradon kukkuloista oikein porukalla. Joko saa innostua?

Voi, kun saisi vähän talteen tätä tunnetta, niitä sateisia känkkäränkkäpäiviä varten!