Kun Suomessa tapahtuu ikäviä/mukavia, ulkosuomalaisen on tehtävä valinta - ostanko lentoliput? Varsinkin ikävien tapahtumien kohdalla reissuja on hankala suunnitella etukäteen, sillä ajankohta on monesti täysin sattumanvarainen. Häiden ja muiden mukavuuksien kohdalla sumplimisvaraa on enemmän, mutta se sama kysymys kolkuttelee silti. Lähdenkö?
Tällä kertaa en lähde. Jos tuota natiaista ei olisi, Visaa olisi varmaan jo vingutettu. En kuitenkaan halua lähteä Duracell-apinan kanssa kahdestaan Atlanttia ylittämään, enkä toisaalta halua jättää lasta tännekään, vaikka hyvässä hoidossa olisikin. En ole vielä ihan valmis a) olemaan erossa ja b) sulkemaan laiskan äidin parasta kaveria, maitobaaria.
Ääh. Kukaan, kukaan, ei varmasti ylläty tai pety, etten ole mukana hautajaisissa. Silti on pikkuisen syyllinen olo. Tuntuu, että pääsen näissä jutuissa kuin koira veräjästä. Muu perhe järjestelee asioita ja ovat toisilleen tukena. Minä jatkan täällä omaa elämää ja nieleskelen itkua silloin, kun siltä tuntuu. Surua pääsee kuitenkin pakoon, ja sitä onkin ollut vähän hankala käsitellä, sillä mummon poistumisella ei ole meidän arkeen niin konkreettista vaikutusta. Pitää oikein muistutella itseä, miten isosta asiasta tässä on kyse.
Toisaalta sitten väliin on jäänyt hyvien ystävien häitä ja muita elämää iloisella tavalla mullistavia tapahtumia. Ehkä tässä sitten lopulta jäädään plus-miinus-tilastossa aika neutraalille alueelle.
Ei tämä sen helpompaa olisi, vaikka asuttaisiin Suomessa. Sen siitä saa, kun haalii läheisiä ympärilleen kahdella eri mantereella.
Aika positiivinen ongelma, lopulta kuitenkin.
Isotätini kuoltua viime keväänä tiesin samoin, ettei kukaan minun poissaoloani hautajaisista ihmetellyt, vaikka isän tädit olivat isotädeiksi meille tosi läheisiä. Itseni vuoksi olisin sinne halunnut, myös siksi että menetys tulee silloin paljon konkreettisemmaksi. Toisaalta sitten siitä huolimatta että olin paikalla kuoleman jälkeen ja hautajaisissa, näen edelleen harvakseltaan unia, joissa kuusi vuotta sitten kuollut läheinen on sittenkin elossa - varmasti osin juuri siksi, ettei hänen kuolemansa muuttanut arkielämässäni mitään.
VastaaPoistaYstäväni setä kuoli hiljan Filippiineillä, ja hautajaiskappeli tarjosi webcam-yhteyttä merten takana asuville sukulaisille. Suomesta ei ole tainnut lähteä viime vuosikymmeninä maailmalle riittävästi väkeä, että vastaavaa palvelua tarjottaisiin. Toivottavasti löydät kuitenkin keinot olla perheesi kanssa ja käsitellä omaa suruasi. Jaksamista!
Oho, ollaanpas Filippiineillä ajan hermolla!
PoistaEhkä osa tästä surusta on jo käsitelty siinä vaiheessa, kun muutin tänne. Iäkkäiden läheisten kanssa on tavallaan hyvästelty jo moneen kertaan. Tällä kertaa hyvästit olivat vain oikeasti viimeiset.
Kyllä tämä tästä. :)
Niin tuttu tunne... :> Se oikeasti ihan hämmentää, miten välimatka muuttaa suhtautumista ns. tärkeisiin asioihin. Se, mitä ei omassa arjessaan usein kohtaa, muuttuu väkisinkin etäiseksi. Jossain mielessä paha, jossain hyvä. Onneksi mikään ei poista sitä faktaa, että tietyt ihmiset ovat/ovat olleet meille tärkeitä, vaikka välimatka noita fiiliksiä "normaalista poikkeaviksi" muovaakin ja saa tuntemaan tietynlaista syyllisyyttä siitä, ettei ole kokemassa asioita yhtä voimakkaasti kuin he, jotka ovat "siellä lähellä".
VastaaPoistaJep, juuri näin. Mietinkin tätä kirjoittaessa, että tämä pätee ihan Suomen sisälläkin. :)
PoistaSamoin taalla on tuttu tunne :( Itseltani jai aikoinaan isoisan hautajaiset valiin, koska olin vaihtarina Kreikassa. Valimatka oli toki lyhyempi, mutta hautajaiset olivat juuri opintojen kannalta kriittiseen aikaan. Keskustelin asiasta pitkan aikaa vanhempieni kanssa ja he olivat sita mielta, etta isoisa ei olisi halunnut minun keskeyttavan opiskelujani. Uskon, etta myos mummosi ymmartaisi, miksi teit paatoksesi. Jaksamisia myos taaltapain!
VastaaPoistaNäinhän se on, elämän on jatkuttava. :)
Poista"Aina matkalla jonnekin, minne ikinä päätyykin, on puolitiessä jostakin."