keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Pick Your Battles

Vaikka ollaan oltu naimisissa jo reipas vuosi, niin pääsin (?) nauttimaan (?) appivanhempien lähellä elämisestä vasta muutama kuukausi sitten. Olen siinä mielessä erittäin onnellisessa asemassa, että sekä appiukko että anoppi tuntuvat tykkäävän minusta, enkä ole vissiin pilannut heidän poikansa elämää, vaikka sen kahdeksi vuodeksi kylmään pohjolaan houkuttelinkin.

Nyt on ehkä kuitenkin ollut havaittavissa pieniä yliannostuksen oireita allekirjoittaneen kohdalla. Viikottaiset perheillalliset ovat kyllä mukavia, mutta kun S:n perheessä on aina meneillään joku kriisinpoikanen. Kriisit vaihtelevat tutun vakuutusyhtiön vaihtamisesta koiranpennun hankkimiseen. Mistään vakavista jutuista ei siis ole kyse, S:n isä vain kokee saaneensa osakseen vääryyttä, jos häntä ei olla konsultoitu asian (minkä tahansa asian) suhteen. Koko illallinen sitten kuunnellaan naljailua, puolin ja toisin, ja tallotaan vähän kuvainnollisesti (ainakin vielä toistaiseksi) varpaitakin.

Otetaan nyt esimerkiksi tuo koiranpennun hankkiminen, kun se sattuu läheltä liippaamaan. S:n siskon mies oli mennyt ostamaan bulldogin pennun, ihan omine nokkineen. Oli kyllä kertonut vaimolleen aikeistaan, mutta vaimo ei ollut uskonut. Koiran saavuttua kotiin, S:n isä päätti työntää koko kouransa soppaan ja alkoi arvostella miehen päätöstä hankkia koira. "Ostit sitten koiran ilman vaimosi lupaa. Mihin tarvitset toista koiraa?" kysyi mies, jolla itsellään on kotona kaksi koiraa (joista toinen on pomeranian, jotka tunnetusti ovat hyvin tarpeellisia koiria). Uusi onnellinen koiranomistaja otti koko piruilun ihailtavan rauhallisesti, eikä heittänyt bensaa liekkeihin. Minähän olisin saattanut samassa tilanteessa hujauttaa nuotioon vähän 87-oktaanista, jota täällä yleisesti tankataan.

Kun S toi Usvan kotiin ja soitti äidilleen kertoakseen mukavista uutisista, appiukko soitti perään ja kysyi, eikö Annin olisi ollut järkevämpi hankkia työpaikka kuin koira. No joo, point taken, työpaikka olisi varmasti järkevämpi tapa viettää aikaa kuin koiranpennun kanssa touhuaminen, mutta tämä(kään) asia ei varsinaisesti vissiin appiukkoselle kuulu. Liukenin yläkertaan puhelun ajaksi, sillä en halunnut möläyttää mitään sopimattomuuksia.

Dozer, Usva ja sen verran vauhdikkaat leikit (vaikkei kuvan perusteella ehkä uskoisikaan), että molempien saaminen kuvaan oli melko mahdoton tehtävä.

Nyt kun meillä on koira, meitä on arvosteltu S:n siskon matkimisesta. En oikein ymmärrä, mihin tämä perustuu, sillä en löydä montaakaan yhtäläisyyttä. Me asutaan kerrostalokaksiossa kahden kissan ja yhden koiran kanssa. S:n sisko miehineen asuu omakotitalossa kahden koiran ja yhden lapsen kanssa (toinen on muuten tuloillaan!). He hankkiutuivat juuri kahdesta kissasta eroon, eli yhtäläisyydeksi jää vissiin sitten tuo koiranpentu, jota S:n sisko ei edes hankkinut. Nyt täällä ollaankin sitten vitsailtu oikein olan takaa, että kohta se Annikin odottaa vauvaa, kun kerran piti koirakin hankkia siskon esimerkin perässä. Naurattaa.

Not.

Kaikesta arvostelusta ja aikuisten lasten elämän hallitsemishaluista huolimatta minusta todellakin pidetään, ja se on tärkeintä. S:n isä tykkää esitellä minua työkavereilleen ja tuttavilleen, sillä suomalainen miniä on aika eksoottinen juttu täällä päin. Minun rooliksi jää nyökytellä ja hymyillä kohteliaasti. Sitä paitsi minä taidan olla ainoa, joka jaksaa kuunnella oikeasti kiinnostuneena tarinoita perheen historiasta.

Sanonta pick your battles sopii meidän väliseen suhteeseen hyvin. Joidenkin asioiden on vain parempi antaa olla. Kerran tein jo sen virheen, että kyseenalaistin appiukon poliittiset näkemykset (= kaikki on Obaman syytä). Sain osakseni luennon siitä, miten hän on nähnyt elämää jo tarpeeksi huomatakseen, miten historia toistaa itseään, joten äläpä tyttönen siinä hupata. Niin, Obamaa edeltänyt aikahan ei millään tavalla vaikuttanut USA:n nykytilanteeseen... No mutta, minun on tosiaan parempi leikkiä miellyttävää ja mukavaa miniää muutaman tunnin verran viikossa, sillä pidän siitä, että minusta pidetään. Yritän toki olla mahdollisimman aito, mutten viitsi takertua jokaiseen minua rassaavaan juttuun. Se on vain kohteliasta, ja sillä säästetään kaikkien hermoja.

Muutaman kerran on kyllä tehnyt mieli sanoa pari sanaa koira-asiasta, meidän elämän ohjaamisyrityksistä ja yleisesti päätösten kritisoimisesta. Kyllä meidän jalat kantavat jo sen verran, että pärjätään. Hyväähän kaikki kai vain tarkoittavat, mutta jos me satutaan valitsemaan appiukon mielestä väärä pankki tai vakuutusyhtiö, niin tuskin siihen kenenkään elämä kaatuu.

Niin, ja vaikka appiukko on olevinaan melkoinen patriarkka, perhettä johtaa oikeasti ihan joku muu. Kaiken takana on nainen.

*****

Fakta #61: En ole koskaan katsonut Matrix-trilogian kolmatta osaa. Toivon edelleen, etten olisi nähnyt kakkososaakaan.

12 kommenttia:

  1. Tarinasi on melkein kuin omasta elämästäni - tosin sillä erotuksella, että minä en aina osaa pitää suutani kiinni appiukon edessä. Jos mieli tekee vaihtaa ajatuksia toisen suomalaisen kanssa, joka on asunut pari vuotta Pohjois-Amerikan mantereella ja jolla on myös "mukavat" pohjoisamerikkalaiset appivanhemmat, minulle saa aina kirjoittaa.

    T. Laura

    VastaaPoista
  2. Aaah, mun mielestä on aina ihailtavaa, että joku on niin ystävällinen, että jaksaa huolehtia toistenkin asiat kuntoon. Ja etenkin, että jollain on niiiiin paljon aikaa, että pystyy vielä pohtimaan toisten kaikki päätöksetkin uusiksi.
    Suosittelen ehdottomasti harkitsemaan lasten hankkimista, niin appiukon aika ei käy pitkäksi, koska sitten vertailuun pääsisi luonnollisesti lastenkasvatus :DD Siinä vaiheessa tosin suomalaiset tavatkin jo kyseenalaistettaisiin, hihii

    Ei vaan, noi tilanteet on tylsiä, koska toinen kuitenkin tekee sen vain hyväntahtoisuuttaan. Olisi edes pahantahtoinen, niin voisi räyhätä hyvällä omalla tunnolla.

    VastaaPoista
  3. Siinä on aina omat hyvät ja huonot puolensa, ku sukulaiset asuu lähellä. Apua on tarjolla, toisinaan hieman liikakin.;) Peukku sulle, ku jaksat kuunnella tommosta piikittelyä, jolle ei etenkään ton koira-aiheen puolesta oo mitään järjellistä perustetta. Mulla ei pinna kestäis, ei ainakaan loputtomiin. Alussahan sitä hyvin pystyis puremaan kieleensä, mut jos sama laulu ja napina jatkuis vuosikaudet, nii eipä pystyis olemaan sanomatta vastaan.:p Thank gosh ite ei joudu kestämään tommosta sukulaispiinaa, mut se on varma, että vääntöä tulis, jos asuttais jomman kumman sukulaisten lähistöllä. Ny ei asuta ja ihan hyvä niin.:D

    PS. Mäkin oon nähny Matrixista vain ne kaks ekaa osaa. Ykkönen oli luonnollisesti parempi!

    VastaaPoista
  4. Tsemppiä, Anni! Minun omista kokemuksista amerikkalaisten sukulaisten kanssa voisi kirjoittaa vaikka kirjan. He tosin onneksi asuvat eri osavaltiossa... Olen hengessä mukana!

    VastaaPoista
  5. Ai että mä tykkään sun tyylistä kirjoittaa :) Vasta blogisi löysin, jostain eksyin, ja heti jäin lukemaan.

    Tuli muuten mieleen, mitä luulisit appivanhempien tykkäävän tavasta nukuttaa lapsi ulkona vaunuissa päiväunilleen :)

    VastaaPoista
  6. Laura: Voi, mielelläni vaihtaisin ajatuksia! :) Laita mulle sähköpostia (sounot(ät)gmail.com), niin päästään alkuun. :)

    Sulla on takana jo parin vuoden kokemus appiukon kanssa elämisestä. Luulenpa, että minunkin sanaisen arkun saranat löystyvät, kunhan aikaa kuluu pikkuisen enemmän... :P

    nanna: Niin, ja meillä muilla on sitten helppoa, kun ei oikeastaan tarvitse päättää omista asioistaan ollenkaan! Kysyy vain neuvoa (vaikka neuvoa tuntuu saavan ilman kysymistäkin...)! :D Joo, lastenkasvatuksessa saadaan sitten anopin vihat niskoille; on nimittäin varhaiskasvatuksen ammattilainen. :D

    Ja totta puhut, taas kerran, sillä ei tuosta voi oikeasti olla vihainen, kun eivät pahaa tarkoita. :)

    Bemary: Ei minunkaan pinna tule kestämään loputtomiin. :D Onneksi voin purkaa ärsytystä ja harmitusta S:lle, vaikken tietysti halua ihan hirveästi papattaa miehen omasta papasta. Tämän miehen mukana nyt sattui tulemaan tämmöiset sukulaiset, ja olen varmasti oikeasti onnellisessa asemassa, kun perheessä jaksetaan välittää ja huolehtia, vaikkakin välillä liiallisuuksiin asti. Ihan kaikkea ei tarvitsisi analysoida koko perheen voimin.

    Apua on tosiaan tarjolla, kun sitä tarvitsee, joten näin on hyvä. Toisaalta välillä käy kyllä mielessä, että ehkä olisi pitänyt muuttaa esim. Coloradoon, että olisi edes melkein kokonainen osavaltio välissä...

    Kate: Kiitos, kyllä tää tästä! Olisi hauska kuulla sinunkin kokemuksista. :) Omien kokemusten perusteella voisin yleistää, että amerikkalaiset ovat paljon perhekeskeisempiä (ts. riippuvaisempia, hallitsevampia) kuin suomalaiset, mutta tuo tuskin pitää paikkaansa. Yhden perheen otos ei taida olla riittävä koko kansan leimaamiseen. :D

    Anonyymi: Oi, iso kiitos! :)

    Hahaa, ollaan jo käyty keskusteluja suomalaisesta tavasta nukuttaa lasta ulkona, ja anoppi meinasi saada sydänkohtauksen! :D Ei oikein ymmärtänyt, miksi näin tehdään, eikä kuulemma koskaan uskaltaisi jättää lasta vaunuihin valvomatta (tai vähäisellä valvonnalla). En kyllä uskaltaisi minäkään, ainakaan tietyillä asuinalueilla, mutta maaseudulla en näkisi siinä turvallisuuden puolesta mitään ongelmaa, ellei sitten joku puuma kiipeäisi vaunuihin (enkä tarkoita puumalla kuumaa keski-ikäistä naista).

    VastaaPoista
  7. Minulla olisi kiehunut yli viimeistään koira vs. työpaikka -kommentin kohdalla. Nöyrä henkilökohtainen mielipiteeni on, että tuollainen kommentti osoittaa paitsi empatiakyvyttömyyttä, myös täyttä hienotunteisuuden puutetta. Vähän taisin suuttua sun puolesta.

    VastaaPoista
  8. :) Kyllä tuo kieltämättä loukkasi. Tämä ei kuitenkaan ollut mitään siihen verrattuna, mitä appiukko oli ajattelemattomasti kommentoinut S:n siskon raskaudesta (tai puolison valinnasta!). Joskus voisi edes yrittää olla onnellinen toisen puolesta.

    No mutta, pari päivää puhelun jälkeen appivanhemmat tulivat kylään, ja olin jo psyykannut itseni valmiiksi pahalle tuulelle. Onneksi anoppi oli pitänyt appiukolle puhuttelun ennen meille tuloa, joten mies osasi pitää suunsa kiinni. Siitä pääsin kuitenkin älähtämään, kun appiukko nosti Usvaa niskasta. Minä ulisin yhtä paljon kuin koirakin.

    VastaaPoista
  9. Jaksamisia, Anni, jaksamisia...

    Appivanhemmat ovat (ja tulevat aina olemaan) sieltä ihanimmista ja kauheimmasta päästä. Kaiken takana on luultavasti huoli siitä, että oma lapsi on onnellinen ja voi hyvin. Luultavasti suurin osa näistä rakkaista appivanhemmista kuitenkin loppujen lopuksi tarkoittavat toimillaan ja sanomisillaan pelkkää hyvää (vaikkeivat aina edes tajua loukkaavansa..). Toisten elämään sekaantuminen taitaa luonnostaan olla se appivanhempien homma?
    HIH =)
    Mutta toki, rajansa kaikella. Mahtoi olla loukkaava tuo kommentti Usva vs. työpaikka?? ARGH!
    UH-HUH, niskasta??? Apua, mä olisin varmana jo huutanut kurkku suorana!!


    Vuosien kokemuksella voin sanoa, että ei aina ole helppoa pitää suutaan kiinni, miesparka sitten saa kuunnella vuorisaarnoja ;) Mies joutuu jo näin vaikeaan kahden tulen väliin, kuinka vaikeaa sitten enää oliskaan jos joutuisi valitsemaan äidin tai vaimon väliltä =)
    Ja aattele, ei pääse helpolla kun itselleni appivanhempia on siunaantunut ns. tuplasti (miehen vanhemmat eronneet ja molemmilla uudet puolisot, ns. kaksi anoppilaa!).

    Asiasta viidenteen, IHANIA blogipäivityksiä on tullut runsaasti.. Kyllä niin piristää nämä sun teksit, mukavaa luettavaa! Keep up the good work!

    VastaaPoista
  10. Kiitos Katja. :)

    Kyllä nämä omat appivanhemmat tarkoittavat varmasti vain hyvää, vaikka vähän tökerösti sen ehkä osoittavatkin. Välillä voisi ehkä miettiä, mitä suustaan päästää, tai kenen koiraa menee nostamaan niskasta! :) No, ei varmasti nosta enää toista kertaa, sellainen älämölö pääsi nimittäin täällä valloilleen. :D

    Huh, kaksissa appivanhemmissa on varmasti kestämistä. :D Yritähän jaksaa, ja toivottavasti miehesi jaksaa kuunnella niitä vuorisaarnoja silloin, kun jaksaminen ei ihan riitä. ;)

    Pitää yrittää pitää kiinni tiiviimmästä päivitystahdista; tää on hyvää terapiaa. :)

    VastaaPoista
  11. Heippa!

    Mulla ei ole kokemusta appiukosta, mutta anopista kylläkin.... rauha vain hänen sielulleen.

    Emme asuneet onneksi lähekkäin, mutta silti hän yritti puuttua jokapäiväiseen elämäämme. Soitteli yhtenään, kyseli ja kommentoi. Yritti elää elämättä jäänyttä elämäänsä meidän kauttamme. Liian kauan nielin ja siedin. Sitten otin linjan, etten puhunut hänelle mitään omia tai perheeni asioita. Puhelinkuulustelussa oli helppo antaa ympäripyöreitä vastauksia kuin poliitikko. Ja puhelimeen oli helppo jättää vastaamatta. Miesreppana oli tietenkin hieman välikädessä, mutta ilmeisesti ymmärsi, miksi toimin niin kuin toimin. En oikeasti pystynyt pitämään siitä ihmisestä. Eikä se ollut vain anoppi-miniä-suhteesta johtuvaa, vaan ihmisen käytöksestä, persoonasta ja ajattelemattomuudesta....

    Tsemppiä kaikille miniöille ja miniäehdokkaille

    - Kristiina -

    VastaaPoista
  12. Moikka! :)

    Huh, ei meillä onneksi sentään ihan tuohon pisteeseen asti olla menty! Ja tosiaan, ei näissä jutuissa läheskään aina taida olla kyse pelkästä perinteisestä anoppi/appiukko-miniä/vävy -suhteesta, vaan kemioiden yhteensopimattomuudesta, tai kuten sinun tapauksessa, toisen osapuolen heikoista käytöstavoista. Puolisonsakaan sukulaisia kun ei voi valita, eikä itseään voi pakottaa heistä pitämäänkään. Minä onneksi pidän, vaikka savu korvista välillä tupruaakin. ;)

    VastaaPoista