Meinasin saada maanantaina hermoromahduksen. Mukavan ja tapahtumarikkaan viikonlopun (käytiin mm. katsomassa Kansas City Chiefs - Philadelphia Eagles -peli) jälkeen paluu arkeen oli kai tavallista rankempi. Kotona yksin kököttäminen ei ole mitään herkkua. Ja kenen vika se on? Ihan oma.
Muistin ottaa pelistä yhden kuvan ja senkin kännykällä.
Hetkittäin tulee sellainen olo, ettei minulla ole mitään virkaa (niin kuin ei sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan). Olo on hyödytön, laiska ja saamaton. Jälleen kerran, voisin auttaa itse itseäni, ihan ite, mutten edes tiedä, mistä aloittaisin.
Tällä hetkellä kaikki meidän menot määräytyvät S:n aikataulujen ja joskus sen velvoitteiden mukaan (viikon päästä vietetään lauantaita työpaikan piknikillä). Minä seuraan perässä kuin paraskin lemmikki. Hymyilen ja juttelen ihmisille. Olen kiinnostava, sillä olen Suomesta. Minulta voi kysellä jänniä kysymyksiä, kuten "Onko Suomessa oliiveja?" tai "Onko Suomi maa?". Identiteettini on olla S:n suomalainen vaimo. Tykkään olla suomalainen ja varsinkin S:n vaimo, joten mikä tässä nyt sitten mättää?
Kai se, että olen tällä hetkellä pelkästään S:n suomalainen vaimo. Minulla ei ole työ- tai opiskelupaikkaa. En voi luokitella itseäni opiskelijaksi tai esim. opettajaksi. En mahdu mihinkään muuhun lokeroon kuin homemaker/housewife-lootaan. Jostain syystä ylpeyteni ei anna periksi sanoa ammatikseni kodin ylläpitämistä, joten kun minulta kysytään, mitä teen työkseni, vastaan: "En mitään, vielä." Jos jaloissa pyörisi pikkupirpana jos toinenkin, kertoisin kerskaillen olevani kotiäiti. Minulla olisi jokin tarkoitus. Haluan leiman otsaan, vaikken edes pidä luokittelusta!
Ehkä suurin syy tähän omaan koiranpentukompleksiin on se, ettei minulla ole vielä oikeastaan omia piirejä täällä Kansas Cityssä. Vietetään paljon aikaa S:n kavereiden kanssa, joista on toki tullut myös minun kavereita, mutta minulla ei ole tässä lähellä ihmisiä, jotka voisin omia. Minulla ei ole vielä omaa verkostoa, vaikka mukavia verkostonalkuja ehkä onkin, joten seuraan miestä kiltisti.
Äiti onneksi osasi pyöräyttää tämän tilanteen aika hyvin minun kannalta edukkaaksi. Pitäisi kuulemma katsoa asiaa siltä kantilta, että minun tehtäväni on tällä hetkellä totutella uuteen ympäristöön ja täällä elämiseen. Kyllä tämä on vähän totuttelua vaatinutkin. Olen toki asunut tällä mantereella yhden lukuvuoden verran ennenkin, mutta se oli jotenkin erilaista. En ollut jäämässä tänne. Minun ei tarvinnut rakentaa pysyviä verkostoja tai huolehtia... mistään. Kulttuurishokista ei silti mielestäni ole kyse, vaan omasta identiteettikriisistä. Kuka minä olen? Tarvitsenko oikeasti työpaikan ja tittelin määrittelemään itseni?
Nyt pitäisi yrittää keksiä, mitä haluan tällä uudella elämälläni tehdä. Ovet ovat auki! Haluanko etsiä itselleni unelma-ammatin nyt ja lykätä perheen perustamista? Haluanko kakarakatraan nyt ja unelmatyön sitten joskus? Haluanko ihan minkä tahansa työn nyt ja lapset vähän ajan päästä? Yksi asia on varma: Jos onnistutaan perustamaan perhe, oli se ihan milloin tahansa, haluan olla lasten kanssa kotona, jotta suomi taittuisi muiltakin kuin minulta. Lasten saaminen ei olekaan sitten taas ollenkaan varmaa, joten taas ollaan lähtöpisteessä. Jotta mitä tehtäis? S on sanonut monta kertaa, ettei minulla ole mikään kiire tehdä minkäänlaisia ratkaisuja, sillä sen mielestä on vain reilua, että minä saan vaikka seistä päälläni seuraavat kaksi vuotta, koska maksoin kaikki laskut kahden vuoden ajan, kun S kävi koulua. Minusta taas maisterinopintoja ja päällä seisomista ei voi oikein rinnastaa, joten halu tehdä ja olla jotain on kova.
Onneksi on olemassa varsin mainio resepti elämää suurempien kysymysten välttelyyn: Sookie Stackhouse -kirjat (kävin tiistaina läkähtymässä helteessä, kun kävelin kahden ja puolen kilometrin päässä olevaan kirjakauppaan ja kannoin viimeiset viisi opusta kotiin, rakot kantapäissä, tietenkin) höystettynä suomalaisella juustolla! Kiitos Inkalle vinkistä, kotoista juustoa löytyi kuin löytyikin meidän lähikaupasta. Sainpa vielä selville, että kyseistä herkkua valmistetaan minun kotikonnuilla, meidän viimeisen Suomi-asunnon naapurissa. Juusto onkin siitä syystä vieläkin maukkaampaa.
*****
Fakta #51: Minulla on kaksi pikkuveljeä.
Fakta #52: Olen sen verran onnekas, että molemmat mummoni ja toinen ukki ovat edelleen menossa mukana.
Fakta #53: Jos olisin syntynyt poikana, nimeni olisi huhujen mukaan Mikko Oskari.
Pystyn erittäin hyvin samastumaan ajatukseen, että minulle ei riitä lokerokseni "homemaker". Kärsivällisyyttä toivotan! Kuulemma kunhan on college-tutkinto, voi saada "melkein minkälaisen työn tahansa", mutta mikä tahansa ei kelpaa!
VastaaPoistaJuustoa pitäisi muuten löytyä meidänkin lähikaupasta, jes!
Hei,
VastaaPoistaOlen seuraillut blogiasia jo hetkisen aikaa. Menin jenkkiläisen mieheni kanssa vähän aikaa sitten naimisiin ja nyt alkaa i-130:haku minulle..Huh kauhistuttaa jo ajatus kun luin läpi papereita. Olen viettänyt myös yhteensä 6 kk miehen luona Jenkeissä ja voin niin samaistua tunteisiisi. Minulla ei ollut tuttuja muita kuin hänen kauttaan ja kaikki menomme lähtivät hänestä. Rakastan elämää hänen kanssaan mutta samalla kaipasin niin paljon omia ystäväniäni. Tiedän että oman piirin rakentaminen vie aikaa mutta välillä tuntuu että miten ihmeessä se kaikki oikein onnistuu. :)
Istuin päivät kotona tekemättä oikein juuri mitään vaikka Suomessa olen erittäin aktiivinen kaiken kanssa, jotenkin vain jäi siihen samaan mukavuusloukkoon ja passiiviseksi kun yksin ei ollut niin kiva tehdä mitään. Plus alun jälkeen en enää halunut tavata mieheni tyttöpuolisia ystäviä vain sen taki että minulla olisi joku tuttu, he olivat niin erityylisiä kuin itse niin mielummin vietin aikaa sitten itsekseni. :) JA todellakin, joka paikassa kyseltiin tyhmiä kysymyksiä SUomesta. Minua pidettiin kummallisena joka ei varmasti elämässään ole nähnyt isoja autoja ja luultiin että Suomi on varmasti kuin joku autiomaa missä ei ole mitään saatavilla.
Hei,
VastaaPoistakiitos rehellisestä ja hyvästä entrystä. Itselläni on edessä VAIN 4kk reissu vanhaan tuttuun maahan, jossa asuin vuoden, mutta jo tämä aiheuttaa kovasti sellaista muutosprosessointia ja -väsymystä. Ja oikeasti ajattelin eilen, että mitenköhän se Anni porkutteli LOPPUIÄKSI muuttamisen prosessin niin rauhallisesti :)
Kiva kuulla, että pohdintoja on muillakin. Tsemppiä uuteen elämäntilanteeseen! Toimettomana oleminen on usein kaikista raskainta!
Hei,
VastaaPoistakiitos rehellisestä ja hyvästä entrystä. Itselläni on edessä VAIN 4kk reissu vanhaan tuttuun maahan, jossa asuin vuoden, mutta jo tämä aiheuttaa kovasti sellaista muutosprosessointia ja -väsymystä. Ja oikeasti ajattelin eilen, että mitenköhän se Anni porkutteli LOPPUIÄKSI muuttamisen prosessin niin rauhallisesti :)
Kiva kuulla, että pohdintoja on muillakin. Tsemppiä uuteen elämäntilanteeseen! Toimettomana oleminen on usein kaikista raskainta!
Mä olen pohtinut näitä samoja asioita jo näin etukäteen. Kun joskus, toivottavasti viimeistään ensi vuonna päästään muuttamaan poikakaverin kanssa yhteen, joudumme suuntaamaan poikakaverini työn perässä, sillä hän ei voi tehdä työtänsä ihan missä vaan, toisin kuin minä. Eli minun tulisikin löytää työ sitten paikan päältä, missä ikinä asummekaan.
VastaaPoistaOlen kuitenkin järjettömän itsenäinen ja haluan tienata omat rahani, joten on itselle tosi vaikeaa olla toisen aikuisen elätettävänä. Olemme tästäkin asiasta jo keskustelleet ja poikakaveria se ei näytä haittaavan laisinkaan. No ehkä se perheen perustaminen ois aika mahtijuttu, jotta olisi jotain "järkevältä" tuntuvaa tekemistä. Ja voisi hyväksyä sen, ettei voi käydä töissä, vaan mies hoitaa taloudellisen puolen... :)
Toisaalta voi olla ihan hyväkin, että voit alkuun tutustua rauhassa uuteen asuinmaahasi. Onhan muutostasi vasta muutama kuukausi, joten ei mitään hätiä mitiä. :) Nauti nyt olostasi (kun kerran miehellesikään järjestelyissä ei ole mitään ongelmaa), ja anna aikaa omille ajatuksillesi ja toiveillesi.
Jokainen joka muuttaa pois tutusta ja totutusta käy läpi noita samoja tunteita. Uskoisin ainakin.
VastaaPoistaPariin otteeseen itse ulkomailla asuneena (kotirouvana), on kyllä tuoreessa muistissa ajat, jolloin tiesi jokaisen lähikaupan tai mallin tavarat ulkoa. Kun postin saapuminen oli päivän kohokohta ja kun tuntui suorastaan jännittävältä vaihtaa persikan tuoksuinen käsisaippua mansikalle tuoksuvaan :D
Jos siellä ei ole mitään suomiseuraa niin olisiko Scandinavian societya tms jonka toimintaan pääsisit mukaan. Sitä kautta saattaisi löytyä muutenkin (samankaltaisesti ajattelevia) pohjoismaisia ystäviä.
Ymmarran tunteen varsin hyvin! Ittella ei ees ollu ajokorttia noin vuoteen kun ensin tanne muutin... eli en edes pystyny menemaan minnekaan muualle yksinani kun jonnekin minne pysty kavelemaan, ja niita paikkoja ei kauheen monii ollu. Mut kyl se lahtee rullaamaan. Nyt on toita ja koulu, ja oon ihan kotonani taalla. Ainut kylla on, etta en oo saanu yhtakaan uutta kaveria taalla koko sina neljana vuonna kun taalla oon asunu. Mut se on enemman kiinni tasta paikasta kun mistaan muusta.. tai musta ittestani. tai jostain, en tiia. :/
VastaaPoistaPilvi: Erittäin hyvin sanottu! Jee, pääsetkin tänä viikonloppuna ostamaan suomalaista juustoa amerikkalaisesta kaupasta! :) Kiitos kärsivällisyydentoivotuksesta, sitä tarvitaan.
VastaaPoistaMarika: Moi ja kiva kun innostuit kommentoimaan! :) Tuo on erittäin totta, että kotona istuessa sitä jotenkin passivoituu koko ajan enemmän, ja kotoa on entistä haasteellisempaa poistua (yksin) yhtään mihinkään. Pitäisi varmaan vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja pakottaa itsensä liikkeelle, mutta kun tää paikoillaan jököttäminen on niin helppoa...
Hahaa, minä taas osaan samaistua tuohon, ettei halua tavata miehen naispuolisia ystäviä vain sen takia, että olisi joku tuttu. :D
Onnea naimisiinmenon johdosta ja tsemppiä paperisodan kanssa! Hyvin se menee! :)
chamuda: Kiitos itsellesi mukavasta kommentista ja tsempistä. :)
Eiköhän nämä ajatukset ole aika yleismaailmallisia, joten yksin ei todellakaan olla. :) Ja olin ehkä vähän turhankin rauhallinen ennen tänne lähtöä, vasta nyt alan hetkittäin tajuta, mitä tämä oikeasti tarkoittaa. :D
Kivaa reissua ja tsemppiä sullekin prosessoinnin kanssa!
Avelina: Mekin käytiin hiljattain S:n kanssa keskusteluja rahasta. Meillä on yhteinen pankkitili, ja S on sanonut monta kertaa, että voin käydä ostoksilla kun mieli tekee. Ongelmallista tästä tekee se, että olen ollut huono käyttämään itse ansaitsemiani rahoja mihinkään mukavaan tai ei välttämättömään (isommista ostoksista on aina tullut huono omatunto), saati sitten miehen ansaitsemia rahoja! S ehdottikin, että voitaisiin sopia joku "viikkoraha", jonka voisin sitten tärvätä hyvällä omallatunnolla haluamiini juttuihin. Minua tuo koko ajatus aluksi vain nauratti, mutta toisaalta se ei olisi varmaan hassumpi juttu. Se olisi sitten tavallaan omaa rahaa, ja kuten S:kin sanoi, onhan se ansaittua, kun pidän kodin pystyssä ja kissojen hiekkalaatikot puhtaana. ;)
Toivottavasti pääsette nopeasti totuttelemaan uuteen elämäntilanteeseen, ja toivottavasti muutos sujuu mahdollisimman kivuttomasti. Ei siitä itsenäisyydestä onneksi tarvitse luopua, vain joistakin totutuista tavoista ja rutiineista. :)
nanna: Minä luulen myös, että jokainen tässä (tai tämänkaltaisessa) tilanteessa oleva painii samanlaisten ajatusten kanssa; varsinkin, jos on tottunut hoitamaan asiat itse ja tutussa ympäristössä. Yhtäkkiä sitä onkin enemmän toisen armoilla, ja se vaatii vähän totuttelua.
Olen tavannut jo yhden täällä pidempään asuneen suomalaisen, joka kertoi, että muita suomalaisia täällä ei juurikaan ole näkynyt, mutta ruotsalaisia kuulemma on ajoittain aika paljonkin. Pitää yrittää ujuttaa itsensä heidän porukkaan, kunhan tiedän, missä ruotsalaiset luuraavat.
Nauratti tuo käsisaippuajuttu. :D
Sanni: Minäkin olen pohtinut koulun aloittamista, mutten tiedä, mitä haluaisin opiskella vai haluanko opiskella mitään... :D Töiden tai opiskelupaikan (tai jonkun harrastuksen) kautta olisi varmaan helpompi rakentaa omaa kaveripiiriä, mutta sekin on taas vähän tuurista kiinni, että sattuuko samaan paikkaan samanhenkisiä ihmisiä. On jotenkin turhauttavaa, että Suomessa mulla on monta hyvää, hyvää, pitkäaikaista ystävää, ja nyt pitäisi tavallaan aloittaa alusta ja rakentaa samanmoinen verkosto täällä. Ei onnistu ehkä ihan hetkessä. :/ Ja sitten miehellä on perhe ja vanha kaveripiiri tässä vieressä! Epistä. :D
Ehkäpä sulla ja mulla on vielä mielettömät kaverijoukot ympärillä esim. kymmenen vuoden päästä. Ehkä tämä vaatii vaan rutkasti aikaa ja kärsivällisyyttä. :)
Heippa! Eksyin blogiisi sattumalta ja tämän viimeinen kirjoituksesi kuulostaa kovin tutulta. Olen nyt vuoden asustellut täällä Jenkeissä suomalaisen mieheni työkomennuksen takia ja hyvin samanlaisia tuntemuksia oli minullakin alkuun. Kotirouvana kun ei itseään aina kovin tärkeäksi ja hyödylliseksi tunne, mutta alkukankeuden jälkeen nuo fiilikset ovat haihtuneet ja sitä sopeutui tähän uuteen elämäntilanteeseen. Sinun tilanteesi toki eri kun olet pysyvästi tänne muuttanut ja varmasti asiat järjestyvät ajallaan parhain päin! Oma toimettomuuteni tulee loppumaan joulukuussa syntyvän perheenlisäyksen myötä, jonka jälkeen sitä varmasti tuntee itsensä taas tärkeäksi ja hyödylliseksi ;).
VastaaPoistaOltermannia tulee itsekin ostettua lähiruokakaupasta Krogerilta silloin tällöin :).
Oman paikan löytäminen vie aikansa, varsinkin vieraassa maassa. Vapaaehtoistyö ja harrastukset auttoivat minua saamaan omia kavereita ja kuluttamaan aikaa, jota yhtäkkiä oli ihan pilvin pimein kiireisten työvuosien jälkeen... ;)
VastaaPoistaSaanko linkata sua blogiini, kun siellä on kysyntää? Mainitsin blogisi siellä, kun se on niin kiva ja mielenkiintoinen, mutten laittanut vielä linkkiä, koska en tiedä haluatko. Käy tsekkaamassa!
VastaaPoistaTiina: Moikka! On ollut tosi mukava kuulla, ettei sitä tosiaan ole yksin näiden mietteidensä kanssa (ja varsinkin, että on toivoa paremmasta), joten kiitos sullekin kommentista. :) Hurjasti onnea tulevan perheenlisäyksen johdosta, toimettomuus loppuu joulukuussa varmasti kuin seinään! :)
VastaaPoistaNiin, kyllä suomalainen juusto vaan on parasta. ;)
Kate: Täytynee seurata sinun esimerkkiä ja aloittaa joku uusi harrastus (tai sitten aloittaa koulunpenkin kuluttaminen). Siitä saisi itselleen vähän virikkeitä ja ehkä jopa niitä omia kavereita. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! :)
nanna: Voi, totta kai saat linkata! :) ISO kiitos mukavista sanoistasi!
Me asuttiin täällä Jenkeissä yksi kesä pari vuotta sitten, silloinkin anoppilassa. Mulla oli kesätyö, mutta silti oli todella vaikeaa luoda sitä "omaa elämää" maassa, jossa tosiaan kaikki tutut on miehen kautta. Työkaverit oli kivoja, mutta en koskaan viettänyt vapaa-aikaa heidän kanssaan - lähinnä siksi, että olin raskaana eikä baarikierrokset olleet ihan heti mielessä... Varmasti raskaus vaikutti mielialaan paljon, mutta ahdisti ihan suunnattomasti se itsenäisyyden lähes täysi katoaminen, kun oli riippuvainen toisten suunnitelmista (meillä ei ollut omaa autoa).
VastaaPoistaNyt kun asutaan täällä pysyvästi, asuimistilanne on edelleen sama. Mies ei ole saanut koulutustaan vastaavaa, tarpeeksi hyvin palkattua työtä että voitaisiin muuttaa omaan asuntoon. Auto on omassa käytössä onneksi. Eniten oloa on helpottanut sen yhden, oikeasti hyvän paikallisen ystävän löytäminen. Sattuu olemaan miehen todella hyvän ystävän vaimo, mutta hän oli ensimmäinen "kaverin tyttöystävä", jonka kanssa tulin oikeasti juttuun. Muut on olleet sellaisia perusjenkkinaisia, joista ei oikein saa selvää... Lisäksi koen, että oma lapsi on helpottanut tätä tilannetta paljon. Mulla on OMA perhe, ja mulla on se äidin leima otsassa. Se ei kuitenkaan riitä. Mä lopettelen tässä samalla opintojani ja aloittelen pientä kotibisnestä, ihan vaan ettei aika kävisi pitkäksi.
Toivottavasti löydät oman juttusi pian! :)
Tulin tänne Ruusutapetilla blogista ja uteliaisuus heräsi heti. Seuraavat pari päivää taitaa kulua blogisi lukemiseen. Vaikuttaa mielenkiintoiselta.
VastaaPoista"amanda"
Hei Anni!
VastaaPoistaLöysin tänne Nannan Ruusutapetilta ja luin blogisi alusta loppuun näin sunnuntain ratoksi :) Ja tykkäsin tosi paljon, välillä valuivat kyyneleet niin naurusta kuin liikutuksestakin...
Itsellä ei ole kokemusta ulkomailla asumisesta (jos ei kuukauden kielikurssia Kaliforniassa ja siskon kokemuksia reilusta vuodesta jenkkilässä lasketa) eikä ulkomaalaisesta miehestäkään, mutta silti jutut kolahtavat!
Tsemppiä kaikken uuteen ja uskon kyllä täysillä, että löydät jotakin sinulle sopivaa hommaa sieltäkin! :)
Anski
Ja Nannan linkistä sut bongasin ja kiva on lukea tarinoita..yksi harvoja blogeja joita luin paljon paljon taaksepäinkin! Mutta taidanpa seurailla jatkossa aktiivisesti :)
VastaaPoistaTytti: Kuulostaa, että sulla alkaa olla pullat suht hyvin uunissa. :) Mullakin on pari miehen ystävän vaimoa/tyttöystävää, joista saattaisi kehkeytyä ihan oikeita, omia ystäviä. Täällä on joskus hankala erottaa oikea innokkuus teennäisestä (ja kohteliaasta) ystävällisyydestä, mutta näissä parissa tyttösessä on tosiaan potentiaalia ja aitoutta.
VastaaPoistaKiva kuulla, että oman perheen ja äidin leiman otsaan saaminen on myöskin helpottanut tilannetta. Uskon, ettei se pidemmän päälle riittäisi minullekaan, mutta ainakin se on hyvä ja varmasti mieletöntä onnea tuova alku. :)
Toivottavasti pääsette omaan asuntoon pian; jonkun toisen kotona eläminen voi olla rankkaa, vaikka asukkaat olisivat miten läheisiä ja tärkeitä. :)
amanda: Oi, toivottavasti blogi ei ole tuottanut pettymystä. ;) Tervetuloa! :)
Anski: Moikka Anski! Jopas sulla on ollut sunnuntaille urakkaa. :) On tosi mukavaa kuulla, että tykkäsit!
Kyllä nämä kokemukset ja tuntemukset taitavat olla lopulta aika yleismaailmallisia, pikkuisen erilaisilla ja ulkomaalaisilla mausteilla vain. :) Ja uskonpa, että sinun kuukauden kielikurssin ja siskon reilun vuoden kokemusten perusteella "uusi" maailma on aika tuttu jo. :)
Kiitos kovasti tsempistä ja kommentista!
Linda: Ai että, kiitos kivasta kommentista! Toivottavasti "nähdään" jatkossakin! :)
Ihan ekaa kertaa eksyin Nannan Ruusutapetilla-blogin kauttasun blogiisi ja voiko olla, että heti jäin koukkuun? Täytynee siis tulla uudestaankin! Itse en pysty sun ulkosuomalaisuuteen samaistumaan, koska olen henkeen ja vereen sisäsuomalainen ;) mutta asia sinänsä kiinnostaa! Pieni pelko persauksessa odottelen, josko isäntä joskus keksii lähteä ulkomaan komennukselle, sitä kun on muutamia kertoja jo vilauteltu... Ehkäpä siksi näitä kokemuksia on kiva lukea, ja kuvitella, että mitäpä jos...
VastaaPoista"Nannalta" tulen minäkin. Todella, todella mielenkiintoiselta blogisi vaikuttaa. Jään lueskelemaan vanhempia juttujasi!
VastaaPoistaTsemppiä sinulle sinne!
Hei!
VastaaPoistaMinäkin uskaltauduin ensimmäistä kertaa kommentoimaan blogiasi vaikka olenkin jo suunnilleen vuoden verran lukenut juttujasi :)
Nämä jutut alkavat olemaan minullekin ajankohtaisia sillä palasin juuri 3 viikon lomalta Venezuelasta, jonne olen muuttamassa, tavoitteena olisi vuodenvaihde. Kovasti olen miettinyt mitä tekemistä siellä keksisin, jos en heti löydä töitä. Onko minusta elämään toisen rahoilla, vaikka mies on siihen tarjoutunutkin, tulenko hulluksi ilman arkea rytmittävää tekemistä jne... Luultavasti pitää alkaa harkitsemaan opiskelun mahdollisuutta jos ei töitä ala irtoamaan.
Olen varma että sinäkin löydät ratkaisun ennemmin tai myöhemmin, nauti vaan nyt siitä "kotirouvana" olemisesta, aivan varmasti tulee vielä se hetki jolloin ajattelet, että helkkari kun ei riitä aika kaikkeen mitä haluaisi tehdä :) ja ihana kun saat rauhassa opetella elämään siellä. Oletko ajatellut aloittaa mitään uutta harrastusta, jossa voisi tutustua uusiin ihmisiin?
Blogisi on älyttömän mielenkiintoinen ja juttujasi on mukava lueskella. Käyn säännöllisen ahkerasti tsekkaamassa milloin tulee uutta juttua :)
Tsemppiä arkeen!
-Annina
Viivu: Kiva, kun eksyit näille nurkille! :) Sitä ei tosiaan koskaan tiedä, mihin päin maailmaa elämä heittää. Ja kyllä meitä se ainakin yhdistää, että ollaan henkeen ja vereen suomalaisia. ;)
VastaaPoistaAnonyymi: Kiitos kovasti tsempistä ja kommentista! :)
Annina: Mahtavaa, että rohkaistuit kommentoimaan! :)
Olen kyllä pohdiskellut jonkin harrastuksen aloittamista, mutta en ole vielä oikein löytänyt sitä omaa juttua harrastustenkaan osalta. Kyllä se vielä löytyy!
Heh, elämässä tulee varmasti (toivottavasti) vielä hetkiä, jolloin ei tosiaankaan ehdi tehdä kaikkea haluamaansa. Ja onhan mulla asiat oikeasti hyvin, kun rinnalla on kumppani, joka tukee minua henkisesti ja taloudellisesti tässä(kin) tilanteessa.
Kiitos tsempistä! Tsemppiä sullekin uuden elämänvaiheen aloittamisessa! Totuttelua tämä tämmöinen muutos vaatii varmasti aina, mutta toivottavasti Venezuelaan (vau!) muutto ja kotiutuminen sujuu mahdollisimman vaivattomasti! :)