Ihan kohta

Vika kokonainen viikko vakituisena Suomi-asukkaana alkaa vedellä viimeisiään. Tällä viikolla on katkaistu vakuutukset ja hiukset, tehty osoitteenmuutos, todettu kissat matkustuskelpoiseksi eläinlääkärin toimesta, ja S valitettavasti pääsi kokemaan suomalaiset hautajaisetkin. Kiirettä on siis pitänyt, ja tunteet ovat heitelleet aika laidasta laitaan.

Monet heiheit on sanottu. Monta halausta olen saanut. Voisi siis olettaa, että olen vuodattanut ämpärillisen kyyneleitä, mutta ei. Olen padonnut ison osan ikävistä tunteista jonnekin talteen, josta ne varmaan tulevat ryöpsähtämällä ulos jossakin vaiheessa. Nyt en anna itseni velloa itsesäälissä. Jos aloitan, en osaa lopettaa.

En ole ainoa lähtijä. Myös S on jättämässä yhden elämänvaiheen taakseen ja aloittamassa uutta, vaikka tavallaan onkin palaamassa entiseen. Myös S:lle tämä prosessi on merkityksellinen, raskaskin. Toisaalta meitä on kaksi jakamassa samaa kokemusta, toisaalta käydään läpi täysin erilaisia tunteita.

Olen välillä ihan älyttömän innoissani uuden lehden kääntämisestä. Miten mukavaa onkaan asettua oikeasti aloilleen ja ostaa sohva, pesukone (ja amerikkalaiseen tyyliin myös kuivausrumpu), sisustaa. Kansas Cityssä on paljon nähtävää ja tehtävää.

Välillä taas vähän ahdistaa. Valoisia kesäöitä tulee ikävä (hyttysiä ei!), sekä tietysti niitäkin enemmän perhettä ja ystäviä. En tosin halua keskittyä muuton negatiivisiin puoliin, sillä kuten jo tuossa mainitsinkin, siinä kävisi vain huonosti. Mennään siis laput silmillä ja iloitaan mukavista jutuista.

TJ 4.

*****

Fakta #28: Vuoden 1998 jalkapallon MM-kisojen aikaan löin vetoa itseni kanssa Englannin ja Argentiinan välisestä ottelusta. Englanti hävisi, joten niin hävisin (ja samalla voitin?) minäkin. Söin kaksi palasta vessapaperia, eikä kukaan ollut edes todistamassa. Kyytipoikana oli appelsiinimehua.