Rakkaalla lapsella on monta nimeä

Iäkäs, mutta varsin terävä savolaismummoni kysyi minulta eilen, mikä S:n nimi on suomeksi. Hymyillen vastasin, ettei sitä oikein pysty kääntämään, eikä sillä taida olla edes suomalaisvastinetta. Tavailin hitaasti S:n nimeä kirjain kirjaimelta, tavu tavulta, mutta lähtiessäni mummo käski kertoa terveisiä miehelleni. Taisi tuntua turvallisimmalta.

Joillekin sukulaisille ja tutuille S oli ennen minun "kaveri", nyt se on minun mies. Jotkut lausuvat rohkeasti savolaiseen suuhun sopimattoman nimen, ja jotkut siis tietoisesti välttävät sitä. Vaikka minkälaista variaatiota on kuultu, ja jokainen on tainnut löytää itselleen sopivimman tavan viitata tähän amerikkalaiseen. Se on hienoa.

Rapakon toisella puolella on vähän vastaava tilanne. Minun nimeä ei lausu oikein kukaan, ei edes S, ellei oikeasti yritä. Amerikkalaisille olen Ani, yhdellä n:llä. Se on jo kuitenkin aika lähellä totuutta; lähempänä ainakin kuin Annie tai Anya. Tai Onie (löytyi viimevuotisesta joulukortista).

Monesti ollaan käyty seuraavanlainen keskustelu, milloin kenenkin kanssa:

"So how do you pronounce your name again?"
"Anni."
"Ani?"
"Close enough."
"Close enough? Well that's not good enough! Aren't you mad people can't say your name correctly?"

Siinä vaiheessa selitän aina, miten olen tottunut siihen, eikä se oikeasti haitannut minua alussakaan. Ani on helpompi amerikkalaiseen suuhun kuin väen vängällä lausuttu Annnnnni (koska tuolta se sitten kuulostaa, kun niitä tuplakonsonantteja yritetään ääntää).

Nämä nimikeskustelut muistuttavat väkisinkin siitä, että ollaan tultu eri kulttuureista. Kotona en todellakaan ajattele eläväni amerikkalaisen kanssa, sehän on vanha tuttu S, mutta kodin ulkopuolella se on usein aika ilmeistä, monista eri syistä.

Itse tähän kansainväliseen parisuhteeseen on enemmän kuin tottunut, eikä se tunnu mitenkään erikoiselta, mutta voi kai se joidenkin mielestä olla vähän outoa. Ei välttämättä mitenkään "siistiä", mutta outoa ja erikoista, ehkä jopa mielenkiintoista.

Aluksi olin todella tietoinen siitä, että me erotutaan helposti joukosta esim. kaupassa, koska jutellaan englanniksi. Varsinkin pienen kotikunnan marketeissa vilkuilin vähän ympärilleni ja ehkä vain kuvittelinkin kaiken tuijotuksen, mutta silti minusta tuntui oudolta. Ehkä minua hävetti. Ehkä en halunnut ylimääräistä huomiota, vaikken sitä välttämättä edes saanut osakseni.

Totuus on, että kaupoissa kukaan ei ole tullut osoittelemaan sormella, eikä luonut inhottavia katseita.

Toinen totuus on, että baareissa on osoiteltu sitten senkin edestä, onneksi vain harvoin pahalla.

Kolmas totuus on, että USA:ssa vältytään tältä kaikelta, sillä emme erotu joukosta millään tavalla.

Neljäs totuus on, että S:lle tulee varmasti ikävä sitä, miten vieraat ihmiset tulevat juttelemaan parin kaljan jälkeen ihan vain sen takia, että he haluavat puhua englantia ja kysellä kultturieroista.

*****

Pssst... S on luvannut kirjoittaa ylös mietteitään Suomi-kokemuksista. Voipi olla, että postaillaan niitä vähän tännekin, ihan tasapuolisuuden nimissä.