Perinneperjantai: Nollat taulussa

Viime viikolla vilauttelin vaihtoa edeltäviä tunnelmia hengästyttävän pitkän ja vähän turhankin vauhdikkaan kertomuksen muodossa. Tänään julkaisen viimeisen merkinnän, jonka olen kirjoittanut, ennen kuin USA-kirsikkani poksahti. Enpä osannut ennen lähtöä aavistaakaan, millaisen punnuksen vaakakuppiin vaihdossa lopulta saisinkaan.

Olen edelleen yhtä hyvä tekemään asioita ajoissa.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.

Tiistai 8.8.2006 klo 02:20

Nollat taulussa

Veikkaisin, että pakkaamisen lykkääminen viimeiseen iltaan on aika varma merkki siitä, ettei ole vielä oikein valmis lähtöön. Minua ei jännitä. Minulla ei ole järin innostunut olo. Tiedän, että pitäisi olla. Pitäisi. Sen takia onkin jotenkin tyhmä fiilis. Haluaisin vielä ainakin muutaman päivän lisäaikaa. Sattuneista syistä.

Junan lähtöön on reilut kaksi tuntia aikaa, lentokoneen lähtöön on tasan 12 tuntia. Silti minulla on vielä tavarat levällään, aurinkolasit kateissa (joka ei tosin ole omaa syytäni) ja kaksi Messenger-keskustelua menossa. Ei voi taas muuta kuin onnitella itseään. Näin ne hommat hoidetaan.

Nyt teen peliliikkeen ja pakkaan loput tavarat. Toivottavasti muistan näinkin vireänä (viime yönä taisin nukkua viitisen tuntia) ottaa kaikkein tärkeimmät asiat mukaan. Tällä hetkellä Niila-kissa on ainakin kovasti lähdössä mukaan; se makaa matkalaukun päällä. Vaikka Niila onkin yksi kaikkein tärkeimmistä asioista, se pitää jättää kotiin. Tulee ikävä. Sitäkin. Tulee järjetön ikävä niin monia ihmisiä ja asioita. Ehkä kuitenkin saan sen ikävän vastapainoksi niin arvokkaita kokemuksia, että vaakakupissa vaihtoaika painaa lopulta enemmän. Toivotaan pahinta, pelätään parasta. Eikun.

Seuraavan kerran kirjoitan eri mantereelta. Onhan se aika hurjaa.