keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Nyhjäisy tyhjästä

Elämä on näköjään palautunut taas normiurilleen, kun ei ole tännekään mitään asiaa. Viikot menevät toisaalta paikoillaan möllöttäessä, toisaalta paikasta toiseen (kirjaimellisestikin) juoksemisessa. Tuntuu, että mitään ei oikein tapahdu, mutta eipä tässä ole kyllä ehtinyt paljon laiskotellakaan. Omituinen yhtälö.

Tänään piti olla ensimmäinen koti-ilta tällä viikolla, mutta hups, pitääkin lähteä metsästämään mekkoa morsiusneitohommiin, joten se siitä. Ehkä huomenna. Kalenteri alkaa taas täyttyä kuin kesän alussa konsanaan. On synttäreitä, polttareita, vähän urheilua, penkki- ja ihkaoikeaa, ehkä float tripiäkin. Lapsuudenystävän vierailua. Häitä. Vähän himottaisi käydä katsomassa formuloitakin Teksasissa, mutta voi olla jo hankalampi toteutettava, vaikka sanoin kyllä miehelle, että tässähän olisi hyvä sauma kuitata aikoinaan tekemättä jäänyt häämatka. Romanttista.

Ja sitten kohta on jo joulu. Mihin nämä kuukaudet oikein hupenevat? Lapsikin kasvaa ja kehittyy niin hurjaa vauhtia, ettei perässä pysy. On vielä pieni, mutta silti niin iso. Ja silti niin pieni. Neidin kanssa voi neuvotella, erittäin vaihtelevin tuloksin, jutella, vitsailla. Ja tapella. Pahin no-no-no-no-vaihe sormenheilutuksineen taitaa olla ohi, ja vastaukseksi kysymykseen saattaa joskus saada jopa okein. Tai höpöhöpön.

Lapsen lääkäri totesi yksivuotistarkastuksen yhteydessä, että toinen vuosi on yleensä vaikeampi kuin ensimmäinen. Olisi varmaan voinut sanoa samaa kolmannesta vuodesta tässä taannoisella lääkärireissulla. Haasteet muuttavat muotoaan ja vaikeusastettaan. Vaikka joskus keskellä yötä (erittäin harvoin) karjuvan vauvan kanssa ajattelikin, että hölmöläinen sitä oli, kun kuvitteli pystyvänsä tähän, niin taaperon kanssa on päästy hiustenrepimisen (omien) kanssa ihan uusiin sfääreihin. Pitäisi osata olla johdonmukainen, järjestelmällinen ja kärsivällinen vanhempi, ja se on tämmöiselle toopertille joskus vähän hankalaa.

No, onneksi lapsi opettaa äitiään edelleenkin, vähintään yhtä paljon kuin äiti lastaan. Eiköhän meistä kummastakin vielä ihan yhteiskuntakelpoisia tule.

Kylläpäs punainen lanka meni melkoiseen solmuun.

2 kommenttia:

  1. Aijai... Minä tuskailen jo tuon koiran kanssa, että hullu kun tähän aloin, kun meillä ei oikein synkkaa... Mietin, että voiko sen antaa pois, mutta sitten mietin että samalla tavallahan siihen pitää sitoutua kuin lapseen, eihän niitäkään voi antaa pois kun on huono päivä ;) (Vai voiko??) Eli lapsen kanssa voisi loppua usko kokonaan veikkaan :D Vai siksiköhän niitä ei ole tullut että tiedossa on ettei tuosta ole kasvattajaksi :D :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh. :) Koirankin kanssa kieltämättä kiehuu tasaisin väliajoin. ;)

      Poista