perjantai 18. heinäkuuta 2014

Nico Nico Nico Rosberg

Tulevana viikonlopuna Saksassa ajettavaan F1-mittelöön valmistautuva savolaisen Keken poika Nico Rosberg oli mennyt sitten möläyttämään, että on nollaprosenttisesti suomalainen. Siis vaikka on puoliksi suomalainen! Kiittämätön pikkunilkki! Passi pois! Toivottavasti ei voita maailmanmestaruutta!

Todellisuudessahan Iltalehti oli tehnyt kärpäsestä otsikkohärkäsen, sillä Nico oli sanonut olevansa sataprosenttisesti saksalainen tallikaveriaan näpäyttääkseen. Suomesta tai suomalaisuudestaan ei ollut sanonut sanaakaan. Silti törmäsin moneen ja taas moneen keskusteluun siitä, miten surullista on, että Nico ei osaa suomea, eikä pidä itseään suomalaisena, vaikka kantaa kahden maan passia. Eihän se nyt käy laatuunsa! Varsinkin useat ulkosuomalaiset, itsekin kahden maan kansalaisia kasvattavat, olivat hyvinkin kärkkäästi sitä mieltä, että Nicolle olisi pitänyt pienestä pitäen opettaa (saksan, englannin, italian ja ranskan lisäksi) itsepäisesti suomea ja iskostaa suomalaisuutta kalloon.

Koska niin nyt vain kuuluu tehdä.

Meillä kasvaa kaksikielinen lapsi. Minusta olisi outoa, jos lapseni (toinen) äidinkieli ei olisi äidin kieli. Jos minä en voisi puhua tunnekieltäni omalle jälkikasvulleni. Selvää on silti, että jossain vaiheessa englannista tulee vahvempi, ja tiedättekö, minusta se on ihan ok. Olisihan se upeetamahtavaa, jos suomi ja englanti olisivat yhtä vahvoja, aina ja ikuisesti, mutta realistista tai edes kovin käytännöllistä se ei ole, ellei sitten jostain syystä paluumuuteta Suomeen ja suomenkieliseen ympäristöön.

Minun tehtävänäni on tarjota lapselle eväät olla niin suomalainen, kuin hän suinkin tahtoo olla. Tehtävänäni ei kuitenkaan ole muovata hänen identiteettiään oman mieleni ja Suomi-kaihoni mukaan. Paitsi jääkiekon MM-kisojen aikaan.


Tässäkin taitaa päteä vanha viidakon sananlasku - jokainen taaplatkoon tyylillään. Meillä on tehty tällainen ratkaisu, Rosbergeillä toinen. Meidänkin perheessä saattaisi suomen asema olla hieman erilainen, jos olisin vuosia Monacossa veroja kiertänyt asunut, kiireinen formulakuski enkä kotiäiti.

16 kommenttia:

  1. En ole kyseistä uutista lukenut, mutta halusin sen verran kommentoida, että tunnekieli on sellainen sana mitä toistetaan usein, mutta muuta määrittelyä sille ei tunnu olevan virallisesti kuin äidinkieli. Itse tulen monikielisestä suvusta ja minulla on sukulaisia jotka, ovat asuneet koko lapsuutensa parikymppiseksi asti suomenkieliesessä perheessä Suomessa, muttaneet muualle ja vuosikymmeniä siellä asuttuaan,heidän "tunnekieli" ei ole enää suomi. En sitten osaa sanoa, milloin se on vaihtunut, Mutta osaavat ilmaista itseään enää keskinkertaisesti suomeksi. Sanoja ei löydy aina ja sitten on vaihdettava kieltä kesken lauseen. Joten on ilmeistä, että äidinkieli (tunnekieli) voi muuttua. On myös perheitä joissa puhutaan jopa useampaa kuin kahta kieltä ja kielet saattavat olla hyvinkin tasa-arvoisessa asemassa... Meidän lasten tunnekieli tulee luultavasti olemaan englanti, eikä asia minua häiritse. Se on kieli, josta kukaan perheessämme ei jää ulkopuoliseksi. Tosin suomeakin oppivat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä täsmennys! Mulle tunnekieli on ihan selkeästi vielä suomi, ja toivon kovasti, että se sen tasoisena pysyykin, ihan jo lapsenkin kielenkehityksen kannalta.

      Pystyn kyllä englannillani huiputtamaan paikalliset luulemaan, että olen täältä kotoisin, mutta tuskinpa tulen silti koskaan olemaan ihan samalla viivalla natiivipuhujan kanssa, mitä ilmaisuun tulee. En siis haluaisi menettää kykyä kertoa asioita just eikä melkein niin, kuin niitä tarkoitan. :) Enkä siis sano, että sukulaisesi eivät olisi omaksuneet "vierasta" kieltä täydellisesti! Jotenkin vain tuntuu, että itse en siihen pystyisi, en ainakaan vielä ole pystynyt. Suomi on selkeä ykkönen. Toisaalta olen asunut täällä vasta viitisen vuotta. Katsotaan 20 vuoden päästä uudestaan! ;)

      Poista
    2. Nykyaikana on helpompi pitää yhteyttä kotimaahan ja sitä kautta kieleen, joten en yhtään ihmettele, jos sinulla säilyisi suomi ykkösenä. Mikäli siis suomea käytät paljon päivittäin monipuolisesti. (Tämä on vain arvaus en ole mikään asiantuntija.)
      Oikea ratkaisu varmaan sinulla, tilanteessasi :)
      Nämä on aina kuumia kysymyksiä kansainvälisissä perheissä.

      Poista
    3. Se on ihan totta, ja jokainen perhe tekee omat ratkaisunsa. :)

      Olen sen verran onnekas, että tästä läheltä löytyy muita suomalaisia, joiden kanssa ollaan paljon tekemisissä, ja kyllä sen huomaa, että kielen kannalta on tärkeää puhua sitä (vaikka kyllä me välillä puhutaan melkoista fingelskaa). Lukeminen ei riitä, eikä välttämättä edes säännölliset Skype-puhelut.

      Ihan pahintahan se olisi, jos ei pystyisi ilmaisemaan itseään kunnolla millään kielellä. Tai ainakin minulle olisi.

      Poista
  2. Mulle on myös tärkeää, että jos lapsia jonain päivänä saadaan, oppivat he suomen niin hyvin kuin mahdollista. Mun isoisä on ruotsinkielinen ja ite olen tosi katkera ettei meillä ole ruotsia puhuttu. Miehen isä taas on suomalainen mutta täällä Amerikassa kasvaneena amerikkalaisen äidin kanssa on hän lapsuudessaan oppinut vain englannin. Katkera on siis mieskin. Olemme kieli-katkera pariskunta ja emme halua mahdollisille lapsillemme samaa "kohtaloa". Onhan se kaksikielisyys nyt rikkaus. Toinen asia onkin sitten miten sujuvaa suomea ne mahdolliset lapset tulevat puhumaan kun vain toinen vanhemmista sitä puhuu eikä kasvuympäristössäkään sitä tule kuulemaan (oletettaen että lapsi kasvaisi täällä USAssa). Miehen isällä on uusi (suomalainen) vaimo ja tämän kanssa kaksi lasta. Molemmat puhuvat lapsille siis suomea, mutta lasten suomi on silti suht heikkoa. (Sanat taipuvat väärin, englanninkielisiä sanoja vilahtelee väliin, oikeita sanoja ei tahdo löytyä jne. Lisäksi että aksentti on "jenkki" puhuvat lapset oulun murteella koska vanhemmat sieltä suunnalta lähtöisin:D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sori huono artikulaatio (tai "huono suomi":D). Kieliasiat on lähellä sydäntä ja innostuin aiheesta liikaa enkä malttanut mieltäni näpytellessä liian innokkaasti. Toivottavasti saat kuitenkin selvää:)

      Poista
    2. Hyvin sain selvää! :) Kaksikielisyys on todellakin rikkaus, ja jos pystyn sen lahjan lapselleni antamaan kuitenkin melko pienellä vaivalla (toivottavasti), niin miksen antaisi! Rosbergitkin olivat pitäneet huolta, että Nico-poika oppii kieliä, mutta suomi ei vain ollut yksi niistä. Toisaalta ymmärrän niitäkin vanhempia, jotka pitäytyvät perheessä vain yhdessä yhteisessä kielessä. Onhan se helpompaa. Toivottavasti lasta ei sitten myöhemmin harmita. :) Vähän sama juttu kuin lapsuuden pianotunnit - kylläpä ärsytti silloin aikoinaan, mutta nyt olen tyytyväinen, että tuli käytyä.

      Teidän kielikuvio on kyllä jännä! Nauratti tuo lasten murre, sillä meidänkin neiti ääntää nimittäin sanojaan savolaisittain... ;)

      Poista
    3. Heheh teijän neiti taitaa myös sitten puhua suomea jenkki-savolais-aksentilla kun tarpeeksi iso on ... hauskaa :D naureskelen miehen nuoremmille sisaruksille jotka sanoo mm. "Emmi KAHTO tätä" (jenkkimurteella) ym :)

      Poista
    4. :D Ihana! Murteet kunniaan! ;)

      Poista
  3. Suomalaisille tuntuu aina olevan kovin iso juttu, kun suomalainen pärjää. Olkoonkin puoliksi, tai vaikka sitten näitä Hollywoodin tähtösiä, joiden suvusta löytyy yllättäen jollain tapaa edes Suomeen viittaava haara. Ei tunnu suomalaisen mentaliteettiin mahtuvan, että joku sen armaan kotimaan voi jättää taakseen ihan niinkin perusteellisesti, ettei oma jälkikasvu, tai sukupolvien päässä syntyvä siitä tiedä välttämättä mitään.
    Tuohon, mitä Fruitfulkin sanoin, tunnekieli voi tosiaan muuttua. Itse pystyn tällä hetkellä ilmaisemaan itseäni suomeksi ja englanniksi yhtä vahvasti. Viikko sitten jouduin tilanteeseen, jossa iski pelko päälle ja olin italialaisten kanssa. Niin vain sain alaleuka väpättäen tuotuani itseni esille ja jälkeenpäin olin pirun ylpeä itsestäni. Vielä on paljon opittavaa, että italiasta tulisi edes oikeasti sujuvaa, mutta eteenpäin mennään koko ajan.
    Mulla asuu tädit Saksassa ja Ruotsissa, parikymppisinä molemmat lähteneet ja nyt yli 40 vuotta ulkomaan elämää takana. Kumpikin puhuu edelleen suomea, mutta haparoiden. Jotkut sanat ovat unohtuneet, toisinaan mieleen tulee joku ruotsin sana, joka taipuu suomeenkin kun väkisin vääntää. Kummankaan lapset eivät puhu suomea, eikä tuo minua ole koskaan häirinnyt. Pienestä asti kun on tottunut ajattelemaan että on saksanserkku ja ruotsinserkut, eikä ne puhu suomea. Suomen kansalaisuushan heillä äidin puolesta on, mutta mitään muuta sidosta Suomeen ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, näinhän se on! Ehkä me ollaan sen verran pieni ja verrattain tuntematon kansa, että jokaisesta kartallepääsystä pitää ottaa kaikki ilo irti. :)

      Jännä nähdä, minkälaista suomea itse täti-iässä puhun! Nykyisin on varmaan helpompi pitää kieltä (halutessaan) yllä kuin ennen nettiaikaa. Toisaalta, kukapas sen sanelee, että se suomi olisi pakko hallita täydellisesti 40 vuoden ulkomailla asumisen jälkeen. Jokainen varmasti tietää just ihan itse, mikä itselle on parhainta.

      Kannattaa olla kyllä ylpeä itsestään, kun pystyy kommunikoimaan vieraammalla kielellä! Huomaan monesti ite haaveilevani, että olisipa kiva osata useampaa kieltä oikein kunnolla (näin käy varsinkin silloin, kun juttelen muiden maahanmuuttajien kanssa, jotka päpättää menemään espanjaksi tai japaniksi), ja sitten muistan, että ai niin, osaanhan minä. :D Mutta englantia en jotenkin lue vieraaksi kieleksi enää, enkä tietysti suomeakaan. Että jotain MUUTA kieltä olisi kiva osata. Ruotsit ja ranskat ja kumppanit ovat jääneet valitettavasti unholaan, kun jäivät niin vähälle (olemattomalle) käytölle.

      Poista
  4. Kaytiin tossa jokunen vuosi sitten WRCn NZ Rallyn alkujuhlallisuuksia katsomassa ja jututtamaan tuli vanhempi ( +50 vee) mieshenkilo Suomi-lippis paassa. Puhui oikein hyvaa suomea, mita nyt valilla jotakin sanaa joutui miettimaan. Kysyinkin sitten etta mistaspain herra on ja miten pitkaan on Uudessa Seelannissa asunut. Suurena yllatyksena tuli, etta takana oli herralla noin 50 NZ - vuotta!! Eli ei se kaikilla se kieli katoa, mutta toki yksilollistahan se on! Meilla lapsi puhuu suomea, mutta se tulee ihan luonnostaan koska myos mies on suomalainen. Tosin, kielitaito olisi varmasti todella paljon huonompi mita se talla hetkella on, jos ei tuossa valilla oltaisi paria vuotta kayty Kuopiossa asumassa. Oli nimittain Suomeen muuttaessa neidin (6 vee) puhe semmoista hassua savon ja kiwi-aksentin sekasotkua, ettei siita varmaan muut selvaa saaneet kun me vanhemmat :D Mutta pointti! (ajatus karkailee!) Jokainen tietysti tekee omalla kohdallaan itse paatoksensa mita lapselleen opettaa, mutta kylla se kaksi (tai moni-)kielisyys on minun mielestani rikkaus! Ja luotan siihen etta se helpottaa tulevaisuudessa uusien kielien oppimista (kunhan joskus high schoolissa sitten siihen mahdollisuus tulee...) Niin ja peukut muuten jakiksen MM-kisojen fanitukselle! Meilla on kaksi tilaisuutta jolloin lippu kaivetaan esiin, jakis ja WRCn NZ osakilpailu... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohhoh, aika hienoa kielenhuoltoa rallimieheltä!

      Savokiwi kuulostaa vielä mielenkiintoisemmalta kuin tämä meidän neidin sekamelska. ;) "I take Elmo mukkaan." Kyllä kaksikielisyys on minunkin mielestä ehdoton rikkaus, kuten myös kaksikulttuurisuus. Paitsi MM-kisojen aikaan -- silloin ei edes neuvotella siitä, kumpaa väriä tunnustetaan.

      Poista
    2. Joo, savokiwi, varsinkin E, 3veen, suusta oli hillitonta kuunneltavaa - sanat savvoo, lausuminen ja sanajarjestys laulavaa (maori)englantia xD Onneksi se vahan ian myota tasottui... :D

      Poista
  5. Mahdatkohan nähdä kommenttiani näin vuosien jälkeen..? Kiitos kirjoituksestasi. Osasit pukea sanoiksi juuri sen, miten haluan lapsilleni antaa suomalaisuutta. Antaa eväät, mutta ei pakottaa. Juuri näin.

    VastaaPoista