tiistai 5. marraskuuta 2013

Village People

Sateista syysiltapäivää Kansasista. Täällä väsynyt äiti-ihminen, varsinkin fyysisesti, mutta ehkä pikkuisen henkisestikin.

Viikonloppuna oli vielä aurinkoista.

Männäviikolla ja varsinkin -viikonloppuna meillä juhlittiin Halloweenia. Torstai-iltana naapuruston lasten ja nuorten kerjätessä karkkia ovella kävi tuttuun tapaan supersankareita ja prinsessoja, mutta myös mm. Miley Cyrus (teinipoika).

Myös Pikky Myy samoili pihalla.

Lauantaina nähtiin taas ainakin iältään aikuisempia sankareita ja kaunottaria, kuten esimerkiksi Marilyn Monroe, pikkutuhma versio Keksimonsterista, Red Sox -mestari ja säikky ranskalaismies Mainesta. Oli mielettömän kivat pirskeet, mutta valmistelut karjalanpiirakoineen ja kotitekoisine pizzoineen veivät kyllä mehut tehokkaasti.

Leeloo ja Sarah Palin -rodeopelle ilman naamariaan. Emäntä ja isäntä ite.
Uni olisi maistunut, mutta pikkuneidillä oli erilaiset suunnitelmat, minkä seurauksena äiti tuijotteli voitokkaan Chiefs-ottelun (9-0 baby!!) sunnuntaina Cherry Coken voimin (se siitä lakosta). Ei siinä mitään, sattuuhan näitä, pienille ihmisille.

Mutta. Kaksi seuraavaa yötä meni myöskin harakoille, ja tänään aamuneljältä lapsen huoneessa istui voimaton ja avuton äiti, kolmen tunnin hyssyttelyn, silittelyn ja rauhoittelun jälkeen. Daddyn käskin suosiolla alakertaan nukkumaan, sillä nurserysta kuuluu kaikki meidän makkariin ihan ilman itkuhälytintäkin.

En tajua. En tajua, miksi päikkäreiden kanssa ei tarvitse taistella ollenkaan. Tai edes yöpuulle mentäessä. Sängystä lentelee yleensä suukkoja ovea sulkevalle vanhemmalle, mutta keskellä yötä tilanne on ollut nyt toinen. Eilen yritin jo nukkua lattialla pinniksen vieressä, mutta eihän siitä tullut muuta kuin kiva leikki (monellako pehmolelulla osun äitiä naamaan) ja mojova niskakipu. En tajua, miksi viime viikolla poskihampaita läpipuskenut lapsi oli helpompi saada uinumaan rauhalliseen uneen. Nyt ei ole mitään näkyvää syytä karjumiselle, mutta jokin siellä selvästi hiertää.

Makeasta unesta herätettynä olen kuin p*rseeseen ammuttu karhu, jonka pentua on myös ilmeisesti ammuttu p*rseeseen. Vaatii ihan jokaisen hermonrippeen, etten ala parkua lapsen kanssa kauniissa harmoniassa. Vaatii jokaisen aikuisuudenhäivän, etten suutu taaperolle. Ei kai se ilkeyttään sentään huuda, eihän? Ja vaikka raivoaisikin tuhmuuksissaan, niin syyttävää sormea voisi osoitella pelkästään peiliä kohti, sillä minähän nämä käytösmallit olen lapselle pääasiassa opettanut. En voi syyttää hoitopaikan villiä uhmaikäistä, koska meillä ei kotona sellaista päivisin ole. Vain minä ja lapsi.

Vaikka nieleskelinkin yöllä turhautumisen ja väsymyksen vuoksi silmiin kihonneita kyyneleitä, muistin sentään, että olen siitä onnekkaassa asemassa, että voin nukkua, kun lapsi nukkuu. Joo, päivän suunnitelmat menevät ehkä uusiksi, jumppatuokio siirtyy huomiselle (voi ei... traagista...), ja talo näyttää kaatopaikalta, mutta ei tarvitse lähteä töihin olemaan tehokas ja tuottoisa pirstaleisen yön jälkeen.

Päivät ovat onneksi paljon leppoisampia, ja aurinko antaa jotain ihmevoimia väsyneelle äidillekin. Lapsi on iloinen, puhelias, leikkisä, ja haluaa halailla paljon. Lapsenkasvatuksen haasteet eivät tunnu niin kamalilta mörrimöykyiltä kuin yön pimeinä, pitkinä tunteina. Yöllä hiljaa hampaiden välistä puhistu "ei enää ikinä uudestaan" pyörtyy, kun hymyilevä lapsi tuo pellavapäänsä syliin silitettäväksi. Ehkäpä sittenkin?

Välillä tuntuu, ettei minusta ole (hyväksi) äidiksi. Tai ainakaan kotiäidiksi. Pinna on lyhyt, kärsivällisyys katoavaista, ja laiskakin olen. Toisaalta tekisin mitä vain lapsen hyvinvoinnin ja turvallisuuden eteen, vaikka välillä savu nouseekin korvista. Eikö se kuitenkin ole välttävän arvosanan arvoista?

Onneksi meidän lapsella on aika mahtava isä, josta löytyy joskus enemmän äidillisiä piirteitä kuin tästä äijästä ikinä. Onneksi on ystäviä, jotka joko käyvät tai ovat käyneet läpi ihan samanlaisia tunteita. Onneksi on eri elämäntilanteessa olevia ystäviä, joiden kanssa voi nauraa räkättää joistain ihan muista aiheista.

Täällä sanotaan, että it takes a village to raise a child (lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä). Lapsi vaatii siis kylällisen verran opastajia elämänpolullaan. Minä en kuitenkaan tarvitse kylän apua vielä tässä vaiheessa, vaan nämä ihanat läheiset riittävät. Kun äiti (ja isi!) ei ole syvällä väsymyksen sakeassa suossa ja on saanut virtaa ympäriltä vertaistuen, muiden asioiden ajattelun tai ihan vain yleisen spedeilyn muodossa, niin kotona pullataikinamaisesti paisunut "ongelma" ei tunnukaan ylitsepääsemättömältä. Lapsi ansaitsee parhaat mahdolliset versiot vanhemmistaan.

Satunnaisesti yöllä itkeskelevä lapsi on pientä verrattuna oikeasti vaikeisiin asioihin, kuten vaikka sairauteen tai kehityshäiriöön. Moni lapseton varmasti ottaisi vaikka jatkuvasti karjuvan lapsen itselleen, jos vain voisi.

Perspektiivi. Se on kaikki kaikessa, kuten tämä oma, rakas perhekin.

Kylläpäs rönsyili.

17 kommenttia:

  1. Jaksamisia! Ja jos yhtään helpottaa.. meillä on ollut tuo vaihe kanssa muutamia viikkoja sitten. Pariinkiin erilliseen otteeseen. En ole varma liittyikö hampaiden tuloon vai mihin mutta meni ohi alle viikossa molemmilla kerroilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitosta! Viime yönä nukuttiinkin jo taas kunnolla koko poppoo, joten jospa tämä tästä. Tällä erää. ;)

      Poista
  2. I-han paras Pikku Myy!! Teitkö ite? Terveisiä myös F:lta, joka vajaasta muumituntemuksestaan huolimatta tunnisti heti. Oon vaikuttunut!

    Kelpaa kannattaa Chiefsejä tällä kaudella. Vaikka on ne Bearskin ykköspaikalla divisioonassa - kolmeen pekkaan jaetulla tosin, ja todennäköisesti vain Aaron Rogersin loukkaantumisen ansiosta...

    Tsemppiä valvomiseen. Kuulostaa ihan kamalalta ja toivottavasti menee pian ohi. En varmana kestäisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ite tein, sukkahousuja ja kenkiä lukuunottamatta. :) F:lle pointsit!

      Katoinkin Green Bayn ja Chicagon välisen mittelön. Teikäläisten vara-QB pelasi aika paljon paremmin kuin juustopäiden backup! Kaikki voitothan lasketaan, tulipa ne sitten vastustajan loukkaantumisten takia tai ei. ;) GO CHIEFS!

      Viime yönä tosiaan nukuttiin jo ihan hyvin, joten mieli on ihan erivirkeä. :) Kiitos tsempeistä!

      Poista
  3. I've been there.... päivisin suloinen ja naurava lapsi muuttui yöllä kokonaiseksi p****leeksi, ja minä itkin, suutuin, masennuin, vihasin, häpesin - ja teinpä sitten vielä kolmannen lapsen.

    Äiti venyy liki mahdottomuuksiin, mutta ihmisiähän me vain ollaan. Jos väsyttää ja v****taa, jotenkinhan se purkautuu, vaikka järki mitä sanoisi. Itse muistan joskus lähteneeni paahtamaan autolla keskellä yötä pitkin vitostietä, kun muuten olisin käynyt kakaran (!) kurkkuun kiinni. Onneksi ei oma henki lähtenyt.

    Nuo yövalvomiset ovat täysin käsittämättömiä jaksoja, mutta voisi kuvitella, että älyttömän nopeaa vauhtia kehittyvä ja alati uutta oppiva lapsi käy unissaan läpi asioita tavalla, jotka sotkevat pienen ihmisen elämän ja purkautuvat parkuna pihalle. Mitäpä siinä aikuinen oikein muuta voi kuin koettaa kestää. Ja yrittää varoa sitä, ettei jo illalla ala olla varppeillaan ja heijastaa lapseenkin hermostumistaan. Ottaa hetken kerrallaan ja purkaa rehellisesti tuntonsa niille, jotka eivät tuomaroi.

    Koetahan jaksaa tammikuulle, sitten tulee tämä aikaeron vuoksi valvova mummo kaveriksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Kyllä täällä jaksellaan ja tammikuuta odotellaan!

      Poista
  4. Yöt on todellakin pimeää aikaa, eikä välttämättä aina ikkunan ulkopuolella vaan juurikin siinä karjuvan vauvan/lapsen vieressä. Itselle yksi rankimmista asioista äitiydessä on juurikin ollut yölliset selittämättömät heräilyt ja se sietämätön väsymys. Huomasin myös kahden vuoden kotona olemisen jälkeen, että henkisesti en vain enää kestänyt sitä samaa rataa. Vaikka lapsi on kuinka ihana ja vaikka olisi kuinka saanut kivoja äitikavereita, aloin olla aina pinna kireällä. Pipon kireys helpotti heti, kun palasin vajaan 2,5v kotoilun jälkeen töihin ja Mies jäi hoitovapaalle. Nyt olen mystistä kyllä fyysisesti entistä väsyneempi, vaikka yöheräilyt ovat enää vain satunnaisia, mutta silti henkisesti voin paremmin. Aika ei riitä kaikkeen ja ruuhkavuodet painaa päälle, mutta kokonaisuudessaan olen nyt iloisempi ja onnellisempi kuin esim. kesän alussa uhmaikäisen ja vauvan kanssa kotona. Pinna ei ole ratkaisevasti pidentynyt (mihin sitä kettu karvoistaan pääsisi), mutta ainakaan en aivan syyttä päsähtele pitkin päivää. Hieman olen kateellinen niille, joiden psyyke kestää kotiäitiyttä pidempään ja jotka vielä nauttivatkin siitä. Ei ollut mun juttu, mutta kaikki kunnia heille, keiden juttu se on! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin lohdullista kuulla, ettei muutkaan aina jaksa. :) Kävin eilen kaverin kanssa illallisella, ilman lasta ja miestä, ja jo ihan muutaman tunnin erkaantuminen kodin arjesta piristi.

      Mulla taitaa olla vielä muutaman vuoden kotiäitipesti edessä, ellei sitten löydetä jostain suomenkielistä hoitopaikkaa. Suomessa tuskin samaan ratkaisuun oltaisiin päädytty. Eipä minun täälläkään tietenkään ole PAKKO kotona olla, ja tiedän monia, jotka vaihtaisivat paikkaa minun kanssa samalla sekunnilla, mutta tämä on nyt ainakin toistaiseksi meidän perheelle paras ja järkevin ratkaisu. Kunhan mamman järki vain pysyy jotenkuten päässä. ;)

      Poista
    2. Kyllä se varmasti pysyy. Se on kumma, kuinka jo parin tunnin erossa olo saa äidin ikävöimään takaisin sen pikkuihmisen luo - vaikka se pikkuihminen kuinka valvottaisi ja uhmaisi ja tekisi äidin hulluksi. ;) Niillä parilla tunnilla jaksaa yleensä vähintään pari päivää, parhaimmillaan pari viikkoakin. Kunhan vain muistaa niitä pyytää ja ottaa!

      Poista
  5. Kuulostaa ihan The Vaiheelle. Meilläkin oli samanlainen, onneksi siitä on aikaa jo vuosi. Elävästi tunnistin vaan fiilikset omikseni, ja halusin toivottaa TSEMPPIÄ! Toivottavasti menee pian ohi.
    Nowkku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Yritän aina muistaa, että vaiheita, vaiheita nämä ovat. Ei kai se enää teini-ikäisenä karju öitä läpeensä... ;)

      Poista
  6. Ihania kuvia ja ihanuus Pikky Myy! Ja jaksamia yokukkumisen kanssa, onneksi se on vain valiaikaista :)

    Mina kanssa muuten huomasin, etta olen paljon onnellisempi, kun saan tehda toita eli taysipainen kotiaitiys ei ehken meikalaiselle sopinut. Mutta olen kylla silti tosi onnellinen, etta sain ne 3,5 vuotta kotona olla ja hoitaa oman lapseni ihan itse. Miehen sisko tuossa juuri lykkasi kuusiviikkoisen vauvansa hoitoon ja laksi takaisin toihin. Itse en siihen olisi pystynyt. Nytkin valilla on toissa niin kamala ikava meidan pikkutyyppia, etta kyyneleet tulee silmiin. Pikkutyyppi sen sijaan on onnensa kukkuloissa saadessaan leikkia paivat kavereiden kanssa :)

    Kotiaitiys taas haamottaa tosin, mikali rapakon taakse taas muutetaan, enka odottele sita mitenkaan kauhulla, koska sekin on vain nimittain valiaikaista; kohtahan tuo oma pikkuihanuus jo menee kouluun, hui! Aika menee loppujen lopuksi liian nopeasti, joten yritan aina valilla miettia tuota mainitsemaasi perspektiivia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tapeltiin unen kanssa vielä yksi yö, mutta sitten marssin kauppaan, ostin yövalon pistorasiaan ja Pikku Myylle unikaveriksi ledipöllön, ja tadaa, yöt ovat olleet rauhallisia. Sattumaa tai ei, mutta äiti kiittää silti. ;) Toivottavasti tämä trendi on edes semipysyvä!

      Kyllä kuusiviikkoinen tuntuu vielä tosi pikkuiselta! Tiedän kyllä monia, joiden on taloudellisen tilanteen takia melkeinpä pakko palata töihin noin pian (entinen työkaveri oli kotona KAKSI viikkoa synnytyksen jälkeen). Aika surullista. Onneksi ei ole itse tarvinnut!

      Joo, tuntuu, että meilläkin häämöttää koulu jo nurkan takana, vaikka lapsi ei ole vielä edes puoltatoista vuotta, heh. Aika tosiaan menee todella nopeasti, mutta aamuyön tunnit, minuutit ja sekunnitkin tuntuvat ikuisuudelta karjuvan lapsen kanssa. ;)

      Tsemppiä immigraatiopuuhiin!

      Poista
    2. Hieno juttu, etta yovalo toimii! Meillakin on sellainen ja on ollut ihan must jo omastakin puolesta, kun voin kayda tsekkaamaassa pikkumiesta ilman taskulamppua :) Meilla muuten pikkumies tykkasi sellasesta Fisher-Pricen ocean wonders seahorsesta, taisi maksaa jonkun $10 eli sitakin voi kokeilla, jos ei muu auta.

      Juu, kylla omaakin sydanta sarkee, kun jotkut joutuu taloudellisista syista viemaan melkein vastasyntyneen hoitoon. Miehen siskolla ei tosin ole rahasta kiinni, etta siksi ehka nuo sanavalintani :)

      Poista
    3. Meillä on semmoinen seahorse, on kyllä ollut kovassa käytössä! :) Tänä aamuna hepparukka soitteli mollisointuisia säveliä - paristot vetelevät viimeisiään.

      Heh, meitä on moneen junaan. ;)

      Poista
  7. Hienoa että perspektiiviä löytyy :) Me käytiin aiheesta hirmu hedelmällistä keskustelua kavereiden kanssa facebookissa erään kirjoituksen takia tässä taannoin, (http://olotila.yle.fi/perhe/reklamaatio-haikaralle) minä lapsettomana (ei omasta tahdosta) ärsyynnyin kamalasta tästä kirjoituksesta, lähinnä siksi että mun mielestä tää oli mun mielestä huono kirjoitus. Yritettiin olla muka hauskoja ja epäonnistuttiin täysin. Kyllä, minä ottaisin sen karjuvan lapsen, mutta ihan varmasti minäkin sitten väsyisin, niinkuin muutkin. Sitä (äitiyttä sen kaikkine koukeroineen) ei varmasti pysty ihminen käsittämään ennenkuin on sen kokenut. Jokainen lapseton varmasti väittää että itse en tekisi näin, en sortuisi tähän, jaksaisin aina leikkiä lapseni kanssa, ja minun opastuksellani lapsi nukkuisi yötkin kiltisti. Ja silti se äitiys tulee kuitenkin varmasti täysin yllätyksenä, se kuinka paljon rakastaa ja myös se, kuinka raskasta se lopultakin on.

    Itse ystävien lapsia ja heidän perhe-elämäänsä seuranneena toteankin, että lapsen ensimmäiset pari vuotta ovat varmaan niitä raskaimpia (tai no, jokaisessa iässä on varmasti omat juttunsa) siksi, että lapsi ei vielä osaa kommunikoida aikuisen tavoin. Lapsi vaan karjuu kun ei pysty sanoiksi pukemaan sitä, mikä harmittaa, mihin koskee jne. ja siinä on varmasti vanhemmat kovilla. Tuntuu pahalta kun lapsella on jokin huonosti, etkä tiedä mikä, etkä näinollen pysty auttamaan.

    Tässä taas mun mielestä varsin hieno kirjoitus aiheesta, ei nostattanut ärtymys päätään yhtään http://www.hs.fi/elama/a1382491891881

    Kovasti tsemppiä vaan sinne, kyllä se ajan myötä helpottaa, ja sitten nurkan takana odottaakin jo jotain toisenlaista haastavaa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, hienosti kirjoitettu. :) Noinhan se juuri on - ei tähän vanhemmuuteen oikein osaa ennalta varautua, vaikka periaatteessa "tietäisikin" kaiken tarpeellisen ja sydän olisi paikoillaan.

      Lukaisin nuo artikkelit, ja vaikka ymmärrän reklamaation kirjoittajan tarkoitusperän, niin ehkäpä tuossa mentiin vähän mauttomuuden puolelle. Tosin niin mentiin kommenttilootan puolellakin. Kyllä internet on ihana paikka. Ja jos tuo oli minusta tahditon kirjoitus, niin voin vain kuvitella, miltä se tuntuu ihmisestä, jonka syli on tyhjä. :/

      Kiitos tsempeistä! Nyt muutaman hyvin nukutun yön jälkeen meillä ollaan taas pirteitä tyttöjä. :)

      Poista