perjantai 15. marraskuuta 2013

Memento

Appiukko oli aikoinaan melkoinen neiti herra etsivä. Noilta ajoilta riittää tusinoittain tarinoita, ja monta sunnuntai-illallista onkin vietetty melkoisten murhamysteerien parissa. Viime sunnuntainakin istuin appiukon kanssa sohvalla oluet kourassa katsomassa jalkapalloa ja sain kuulla mielenkiintoisen tarinan Vietnamin sodan aikana murhatusta merimiehestä, jonka tuntematon tappaja oli sattumalta päätynyt Kansas Cityyn ja appiukon piinapenkkiin vuosia myöhemmin.

Itse kertomus oli jo itsessään ällistyttävä, mutta aivot nyrjäytti lopullisesti se päivämäärien, nimien ja yksityiskohtien rajaton tietopankki, joka appiukolta löytyy. Miten se voi muistaa tuon kaiken? Suomen (sota)historiastakin se tietää/muistaa enemmän kuin minä. Samaa kaliiberia oli mummoni, joka muisti kaikkien nimipäivätkin reippaasti yli kahdeksankymppisenä.

Olen tullut siihen tulokseen, että minulla on todella huono muisti. Kertomukseni ja vitsini ovat tylsiä, koska muistan asioita vain pääpiirteittäin. "Pikku-Kalle meni... jonnekin. Kauppaan! Sitten Pikku-Kalle taisi ostaa... jotain... Eeeeeeikä kun se varasti sen jonkun jutun. No mutta siis se oli hauska juttu, oikeasti!"

Onkohan tässä kyse vain oman muistin mömmöytymisestä, vai onko teknologia tehnyt sukupolvestani hattarapäitä?

Penskana muistin kavereiden puhelinnumerot (nyt on hyvä, jos muistan oman) ja syntymäpäivät (nyt on hyvä, jos muistan oman) ulkoa, nyt numerot ovat tallessa puhelimen osoitekirjassa, ja Facebook muistuttaa synttäreistä. Koulussa tehdyt syvälliset pohdinnat Shakespearesta löytyvät jostain vanhan kovalevyn uumenista, mutta en oikeasti muista, mitä esimerkiksi Keskiyön unelmassa tapahtuu, vaikka siihen olen ihan varmasti joutunut perehtymään. Jos (lue kun) en muista jotain nippelitietoa tai vuosilukua, voin katsoa v*ttu Googlesta.

Harvoja juttuja on pakko muistaa, sillä apuvälineitä on talo ja taskut täynnä. Ei tarvitse muistaa tapaamisia, sillä puhelimen kalenteri kyllä muistuttaa (jos on muistanut merkitä sen tapaamisen kalenteriin). Ei tarvitse itkeä, jos lempiohjelma jäi katsomatta, sillä DVR nauhoittaa tallentaa sen puolestasi (jos on muistanut asettaa tallennuksen). On RAMia, ROMia, kiintolevyä ja muistitikkua. Googlea, Wikipediaa, Kaksplussan kaikkitietävää vauvafoorumia.

Koulussa muistan oppineeni kuitenkin sen verran, ettei yksityiskohtien muistaminen ole yhtä tärkeää kuin kokonaisuuksien hahmottaminen ja ympärillä vellovan informaatiomassan oikeanlainen ja kriittinen käsittely. Pitää vain osata tietää, mitä etsiä ja mistä.

Ehkä minulla on vielä toivoa.

Ai niin, hyvää viikonloppua.

10 kommenttia:

  1. Siinäpä se juuri on kun ei tarvitse muistaa, on näitä välineitä jotka muistuttaa ja joista tieto äkkiä saatavilla.
    Noista vitseistä, muistan vain yhden jota en jostain syystä saa unohdettua sitten millään.
    Yleensä unohdan kuulemani vitsit saman tien. Puhelinnumeroita minäkään en muista kuin oman.

    VastaaPoista
  2. Näin männäviikolla twiitin: Google says you won't have to think. Eli astetta pidemmälle ollaan vielä menossa! Olen itse sellainen Googlen orja, että meinaan etsiä sieltä vastauksia myös kysymyksiin, joista ei kaiken järjen mukaan ole mitään netissä, kuten unohdettuani jotain oleellista yksityisestä keskustelusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah, no hyvä, että tuo ajattelupuolikin hoituu kohta jonkun muun toimesta! Haha, kuulostaa jotenkin tutulta tuo kaiken googlettelu. ;)

      Poista
  3. Samanlainen hattarapää täälläkin. Olen oikein harmitellut, miksei nykyään muista mitään. Tai oi, jos muistaisi vaikkapa matematiikan koukeroita samalla tavoin selkäytimestä kuin lastenlauluja, varsinkin Pikku Kakkosen postin tunnaria. Hieman pelottavaa, että meidän 2vee osaa jo tuon postin tunnarin eli Pikku Kakkosen osoitteen ulkoa kaikkine numeroineen, vaikka ei katso Pikku Kakkosta päivittäin tai edes viikoittain. Ajattele jos muistin saisi treenattua pysymään yhtä hyvänä aikuisenakin! Tosin, pitäisi vielä muistamisen lisäksi omaksua ja ymmärtääkin ne asiat. ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanopa muuta! Pitkän matikan oppimäärä on ollut jo PITKÄÄN kateissa, mutta "postilokero 347, 33101 Tampere 10" tulee tosiaan kuin apteekinhyllyltä. Huoh.

      Kuten sanoit, pelottavaa on sekin, mitä kaikkea nuo pienet ihmiset imevät itseensä! Pitänee ruveta hieman varomaan sanomisiaan... ;)

      Poista
  4. Samanlainen vitsien kerronta... joku oli ja teki jotain jossain... ;) Ei itseänikään naurata omat jutut.
    Muistin huononeminen on huomattu myös täällä. Tuntuu jotenkin ylipääsemättömältä oppia edes paria kännykkänumeroa. Lankapuhelimen aikoihin ei moisia ongelmia ollut. Pitäisi kai yrittää käyttää päätään edes johonkin.
    Toisaalta kerran luin jostain ettei nykyisessä tietotulvassa tarvitse seurata kaikkea. Minusta se oli hyvä neuvo sillä ihan kaikkea ei vain millään voi lukea ja katsoa. Ptää oppia valitsemaan mikä itseä kiinnostaa ja mistä on hyötyä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä mainostetaan jotain aivojumppaohjelmistoa. Ihan hyvä idea varmaan, mutta eiköhän jotkut ristikot ja sudokut ajaisi saman asian. Vielä kun viitsisi tehdä muutakin kuin näplätä puhelinta tai tuijottaa telkkaria. Onko ihmekään, että muisti passivoituu!? ;) Ja lohdullinen tuo kommentti, ettei kaikkea tarvitse seurata. :)

      Poista