tiistai 17. syyskuuta 2019

Ikuisen ikävän evoluutio

En tiedä miksi, mutta olen ajatellut viime aikoina paljon meidän kaukosuhdeaikoja. Ehkä se johtuu siitä, että mies on tällä hetkellä Coloradossa monen päivän työreissulla, ehkä siitä, että päädyin vahingossa tuntemaan myötähäpeää itseäni kohtaan lukemaan vanhoja, vanhoja blogimerkintöjä ja upposin aina vain syvemmälle sekopäiseen suohon.

Ei hemmetti. Kaikkea sitä. Ihan ihmeellistä, että kaksi noin törppöä keskenkasvuista jääräpäätä osasivat rämpiä rämeiköstä pois ja senkin verran hyvällä menestyksellä, että tässä melkein 13 vuotta myöhemmin ikävöin viereisessä osavaltiossa olevaa miestä niin, että välillä kuristaa kurkkua. Joko sitä muka tiesi jo silloin jostain jotain, tai sitten seilattiin vain melkoisella tuurilla.

Perjantain illallinen, ennen kuin mies karkasi reissuun.

Tässä lapsiarjen keskellä parisuhde jää helposti vähän taka-alalle, mutta meillä ollaan kyllä yritetty pitää huolta siitä, että omaa aikaakin on. Mitään varsinaisia treffi-iltoja on (valitettavasti) aika harvoin, mutta kylläpä sitä kotonakin voi viettää laatuaikaa. Lapset nukkumaan tai zombeilemaan telkkarin eteen ja aikuiset vaikka kellariin (saunaan) karkuun. Takapihalla on kiva istuskella ja leikkiä olevansa jossain terassilla - varsinkin nyt, kun illat alkavat edes hieman viiletä. Ja hei, jos ei muuta keksi, niin aina voi aloittaa jonkun ihanan hankalan palapelin tekemisen yhdessä ja sitten puskea se kamalalla raivolla niskat kyyryssä valmiiksi, sillä meistä kumpikaan ei ole kovin hyvä kestämään mitään keskeneräistä.

Snif, meidät on selkeästi tarkoitettu yhteen.

Onneksi daddyn puolelle sänkyä löytyi heti innokas ottaja, niin ei tarvitse nukkua yksin.Omi peitonkin kuin ammattilainen. Minun puolella sänkyä näkyy siihen kuulumaton koiranpeppu.

Aikamoista laventelilullaahan tämä elo on nykyisin siihen kaikkeen viime vuosikymmenen draamaan (oikeaan tai keksittyyn, jos aidosta oli puutetta) verrattuna. Melko nurinkurista tietysti olisi, jos kehityssuunta olisi ollut toisenlainen... Vauhdin verkastuminen ei tietenkään ole ollenkaan huono asia, sillä kynttilät paloivat molemmista päistä melkoista vauhtia, eikä se ole mikään kestävän kehityksen malliesimerkki.

Läheisriippuvuus ei kuitenkaan ole selkeästi kadonnut mihinkään, eikä toivottavasti katoakaan. Ennen niin kamalan raastava ja lamauttava ikävä on nyt semmoista kivaa kutkuttelua. Ajava voima, joka innostaa puunaamaan kotia kivaan kuntoon, ennen kuin toinen palaa kotiin.

Menin tänään mm. napsimaan ruusuja maljakkoon somistukseksi.
Jäi sitten leikkelemättä.

Toisaalta ihan hyvä, että olin esim. eilen illalla yksin (tai no, jos nukkuvia lapsia ei lasketa). Katsoin nimittäin viimeinkin uusimman Tuntemattoman sotilaan, ja vetäisin kyllä semmoiset räkäposki-itkut, että oksat pois. Oikein kunnon ugly cry. Sitä ei tarvinnut olla kenenkään todistamassa.

2 kommenttia:

  1. Yksin(lasten kanssa)olo tekee välillä ihan hyvää...ehkä sitä on kasvanut riutuvasta ikävästä aikuiseksi ja järjeväksi, vaikka ajoittain kurkkua kuristaisikin?
    Itse huomasin pohtivani ukon oltua viikon reissussa, että JOKO on kotiutumassa :D
    Ah, muistan kuinka luin yövuoroissa teidän tarinan alkupolkuja. Mahtavaa, että olette nyt tässä ja huomioitte arjen keskellä myös toisenne. Laatuaikaa voi viettää monella lailla, onneksi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minä varmaan ihan yksin viihtyisinkin hetken jos toisenkin, mutta kun seison jalkapallokentällä ja kuuntelen, kun nelivuotias vänisee surkeana, ettei muka pysty juoksemaan tai potkimaan palloa, niin kyllä tulee nimittäin isukkia ikävä. :D

      Oli kyllä niin kiva saada yövuorosta aina kommenttia! :)

      Poista