Tammikuinen Suomi

Normaalisti saattaisi tuntua hieman hullulta kirjoittaa tammikuisesta Suomen-lumilomasta huhtikuun alussa, mutta ei, ei tänä vuonna. Siinä, missä luontoäiti on yleensä hellinyt meitä jo useammalla hellepäivällä tässä vaiheessa vuotta, tänä "keväänä" on "nautittu" pakkasista, lumesta, sohjosta, loskasta ja jäästä.

Meillä oli aivan mahtava loma.

Pakkaamisen olisi varmaan voinut hoitaa taas aiemmin, kuin lähtöä edeltävänä yönä, mutta menihän se näinkin. Mitään ei unohtunut, mutta kamaa oli taas vaikka muille jakaa. Kirjaimellisesti. Vietimme Suomessa jälkijoulun perheeni kanssa, joten lahjoja ei viime jouluna tarvinnut lähettää postissa, vaan ne kulkivat kätevästi laukuissa.

Helsinki-Vantaa-selfie ennen Tikkurilan rautatieasemalle siirtymistä.

Meidän neiti ei tiennyt, että mummo ja ukki olivat tulossa lentokentälle vastaan. Amsterdamissa jatkolentoa odotellessamme hän oli kovin huolissaan erityisesti ukin jaksamisesta; hän tuumaili, että ukki on varmasti niin kovin innoissaan hänen näkemisestään, eikä hän ollut ihan varma, jaksaisiko ukki odottaa enää kovin kauaa. Tyllerön ilme olikin melkoisen muikea, kun matkalaukkujen saamisen jälkeen vastassa oli kaksi tuttua naamaa. En tiedä, kuka huokaisi helpotuksesta eniten. Apukädet ja -sylit olivat yön yli matkustamisen jälkeen enemmän kuin tarpeen.

Totuttelimme muutaman päivän verran aikaeroon Lapinlahdella, ennen kuin karavaanailimme Vuokattiin koko perheen voimin pitkäksi viikonlopuksi. Nuoriso (vieläkö yli kolmekymppiset on nuorisoa?) vuokrasi vehkeet kahdeksi päiväksi, ja rinteessä tulikin jyryttyä ihan kiitettävästi. Kyllä se vielä mieleen muistui melkein kymmenen vuoden tauon jälkeenkin.

Pikkuveikka sai tyytyä koko viikonlopun pulkkakyytiin, mutta isosisko oli jo sen verran iso, että hänet laitettiin laskettelukouluun. Opettaja oli aivan mahtava ja hätisteli meidät pois paikalta ja rinteeseen. Suomen ja englannin sekametelisoppa jäi kaikumaan taaksemme, ja kun palasimme tarkistamaan tilanteen ensimmäistä kertaa, tyttö tuli jo auraamalla lastenrinnettä alas.

Onneksi mummo oli paikalla tallentamassa muistoja.

Laskettelun lisäksi vietimme Vuokatissa tosiaan perhejoulun, johon sisältyi kinkusta ja lanttulaatikosta lähtien kaikki Suomi-perinteet. Mistään ei olisi voinut päätellä, että juhlimme kuukautta myöhässä. Paitsi ehkä kuusen puuttumisesta.

Vuokatista paluun jälkeen vietimme vielä viikon Savon maisemissa. Kelit olivat mitä mahtavimmat ulkoilun kannalta, ja sitä tulikin tehtyä. Meidän neitokainen halusi ehdottomasti käydä mummon ja ukin mökillä, jossa ihmeteltiin lumen paljoutta ja paistettiin makkarat. Käytiin toki saunassakin, muttei valitettavasti savusaunassa, sillä sinne ei ole mitään asiaa ennen juhannusta, jos silloinkaan, viimeaikaisien lumipäivityskuvien perusteella.

Kuva samasta kohtaa elokuussa 2016. Ei paljoakaan eroa.

Melkein parasta koko reissussa oli se, että meidän pienestä miehestä, joka oli ennen niin kovin antikristus antipipo, antitakki ja antihanskat, kuoriutui toppavaatteita rakastava tyyppi. Siskon koulumatkojen takia ei ole siis tarvinnut enää tapella vähintään kymmentä minuuttia ja judoilla liukkaalle ja yllättävän vahvalle 2,5-vuotiaalle säänmukaisia kamppeita niskaan.

Tässäkin kuvassa oli pipo päässä, ihan vapaaehtoisesti!

Hyödynsimme myös Lapinlahden ulkoilumahdollisuuksia ja kävimme kokeilemassa luistelua. Vaikka tuo meidän viisi ja huom. puolivuotias oli vasta toista kertaa luistimilla, pahimmilta pyllähdyksiltä vältyttiin ja mukavaa oli. Kylläpä tuntui itsestäkin kivalta vetäistä vanhat ja elämää nähneet hokkarit jalkaan ja painella ulkojäällä entisen yläasteen (nykyisen ala-asteen vai miksi niitä sanotaan?) edessä.

Ehdimmepä käydä Scottyn kanssa lumikenkäilemässäkin tutuissa lapsuudenmaisemissa Liisanmäellä. Olihan hauskaa! Ja kaunista! Ja raskasta! Lapsuudesta puheen ollen, ehdin nähdä useampaa ystävää, joiden kanssa kemiat vain kohtaavat vuosikymmenestä toiseen. Aika loppui taas tietysti kesken, eikä kaikkien kanssa  valitettavasti ehtinyt tai olosuhteiden vuoksi voinut treffata. Mutta hei, se Liisanmäki:

Super Bowl -sunnuntaina piti suunnata sitten jo Helsinkiin. Lähtö on aina niin kovin haikeaa, eikä asiaa auttanut yhtään se, että lapsetkin ikävöivät. Onneksi junasta, heti käytävän toiselta puolelta löytyi pellavatukkainen kaveri, joka toimi hyvänä harhautuksena jonkin aikaa, ja jonka kanssa oli kiva syödä matkaevääksi ostettuja muumikeksejä. Meidän kansasitar yritti kovasti selittää noin nelivuotiaalle punaposkiselle pojalle kaikenlaista englanniksi. Sai vastaukseksi kovin hölmistyneen ja savolaisen "Täh?".

Majoituimme Helsingissä Jätkäsaaren Clarioniin, ja en voi kuin suositella! Näköalat olivat melkoisen mainiot, huone siisti, aamupala maittavaa ja 16. kerroksen uima-allasosasto pelottava (siis siinä uima-altaassa on lasipohja, hyyyyi!) mahtava, ja henkilökuntakin ihan mukiinmenevää. Onnenkantamoisten kautta ehdimme treffata pikaisesti hotellin Skybaarissa niin turkulaisia ystäviä Kansas Citystä (vai kansascityläisiä ystäviä Turusta?) kuin sukulaisiakin.

Ei huono huone.

Helsingin ohjelmistoon kuului myös pienimuotoinen vaihtari-reunion ja Super Bowl -kisakatsomo, eikä sillä porukalla voi olla muuta kuin hauskaa. Kuten jo aiemmin totesin, meillä oli ihan mieletön loma, eikä mikään oikeastaan olisi voinut mennä paremmin. Lapset saivat kunnon kielikylvyn (isompi kysyi mm. hotellilla hyvin reteästi "When are we going yläkertaan?", viimeistä sanaa painottaen ja ärrää päräyttäen), me raitista ilmaa ja rutkasti uusia muistoja. Tammikuinen Suomi olisi voinut olla vihamielinen ja synkkä, mutta vielä mitä, aurinko paistoi, minkä maapallon kallistukselta pystyi, ja pakkasmittari pysyi varsin siedettävissä lukemissa. Saattoivatpa Lapinlahden paikallislehden Matin ja Liisan lukijat nähdä erään kansasilaistuneen savolaisen pärstänkin pari viikkoa meidän loman jälkeen.

Kotiinpaluu oli asiaankuuluvasti katkeransuloinen. Meillä lasketaan jo päiviä halloweeniin, sillä mummo ja ukki suunnittelevat silloin reissua tänne päin. Jospa kuitenkin nautittaisiin kesästä ensin. Jos se koskaan tulee.