keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Täällä taas!

Huh. Tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä tiivistää reilun parin viikon Suomen-matka yhteen blogimerkintään. Kokeillaan nyt kuitenkin.

Meidän reissu alkoi hyvin. Saatiin laukut pakattua torstai-iltana ja perjantaiaamuna lähdettiin kotoakin ihan aikataulun mukaisesti. Vietiin auto yhden lentokenttähotellin Park & Fly -parkkipaikalle ja kentälle päästiin yhdeksän jälkeen aamulla. Siitä se riemu sitten alkoi.

Kokeiltiin tehdä lähtöselvitys päätteillä. Ei onnistunut. "See an agent." Ympärille katseltuamme huomasimme pari melko pitkää jonoa. Baggage Drop-off ja Special Services. Jälkimmäiseen siis. Parin minuutin jonottelun jälkeen lentoyhtiön edustaja käveli ohi ja totesi, että meidän olisi todellakin tehtävä lähtöselvitys tiskillä, koska matkustimme vauvan kanssa. Okei.

Jono eteni, jos sitä edes etenemiseksi voi kutsua, hyvin, hyvin hitaasti. Kansas Cityssä pyrytti edellisenä päivänä lunta, joten torstain peruttujen lentojen matkustajat olivat samassa jonossa odottamassa avustusta. Kun avustajia oli kaksi, ja yhden matkustajan lentojen uusiksi sumpliminen taisi kestää keskimäärin 10 minuuttia, niin kaaos oli valmis. Lopulta seisottiin neljä ja puoli tuntia siinä samaisessa jonossa, johon meidät ohjattiin aina uudestaan, kun kävin kysymässä väliaikatietoja ja selittämässä, että alle puolivuotiaan kanssa jonottaminen ei ollut mitään herkkua. Meille sanottiin, että kyllä sieltä sitten kutsutaan New Yorkin -lennolle lähtijät. Ei kutsuttu. Yksi täti yritti kyllä auttaa meitä, mutta siinä vaiheessa, kun hän ei tiennyt, onko meidän kone enää edes kentällä (oli, lähti puolitoista tuntia myöhemmin) ja kysyi minulta, tarvitsenko Suomeen viisumia, epätoivo laskeutui ylle täydellisesti.

Päästiin lopulta tiskille (10 minuuttia meidän lennon lähtemisen jälkeen), jossa meitä "palveltiin" 40 minuuttia, minkä vuoksi taas meidän takana olleet matkailijat myöhästyivät omilta lennoiltaan. Kiva ketjureaktio. No, yöksi Atlantaan, hotelliin (matkalla shuttlesta tippui pakoputki kuin pisteeksi i:n päälle), lentoyhtiön piikkiin (pienen vänkäämisen jälkeen), seuraavana iltapäivänä lento Amsterdamiin ja sieltä lopulta Helsinkiin. 24 tuntia myöhässä, aatonaattona.

Atlantassa.
Onneksi meidän vauva oli supermatkustaja. Jaksoi olla sylissä sen viisituntisen, joka jonossa ja tiskillä vietettiin. Leikki lattialla seuraavan kuusituntisen, joka odotettiin lentoa Atlantaan. Nukkui meidän välissä hotellissa (meille luvattiin vauvansänky, mutta yllättäen sitä ei ollut), nukkui lennolla Atlantin yli, nukkui läpi turvatarkastuksen Amsterdamissa ja vielä suurimman osan automatkasta Savoonkin. Hermot menivät vasta Leppävirralla. Mulla meni jo Kansas Cityssä.

Mikä into ventovierailla ihmisillä on muuten tarrata vauvan käteen kiinni? Hyi, mistä minä tiedän, missä niiden kädet ovat olleet.

No, pahin tuohtumus laantui kyllä heti, kun päästiin Suomeen, vaikka Helsinki-Vantaalle laskeutuessa ei tullutkaan enää kotoista tunnetta. Kodikkaalta tuntui vasta luminen Viitostie paljon pohjoisemmassa, eikä sekään samalla tavalla kuin ennen. Perhe ja ystävät tuntuivat tutuilta ja turvallisilta. Kaikki kaipuu kohdistuukin heihin, ei enää Suomeen maana.

Ehkä kaipaan pikkuisen myös salmiakkia ja Saarioisten jauhelihapizzoja. Ja ruisleipää ja hyviä juustoja.


Liian nopeasti menneen reilun parin viikon aikana me vietettiin aikaa sukulaisten ja ystävien kanssa. Joulunpyhät pyhitettiin ihan oman perheen kanssa seurusteluun ja isoisovanhempien luona vierailuun. Jouluaaton teemaksi muodostui ihan vahingossa Game of Thrones ja vähän vähemmän vahingossa darts. Niin, ja toki ylensyönti.

Mistä Joulupukki tiesi, että pikkumatkalainen oli mummolassa?
Meidän ibanez oppi uusia temppuja, kuten istumaannousun ja pöydän takomisen (kiitos, ukki!). Konttaaminenkaan ei ollut/ole kaukana, ja kyynärpäiden varassa tetsaaminen sujui jo varsin mallikkaasti. Juttujakin piisasi mummolle ja ukille, ja höppyjä ("höprlphh") oli vähän joka paikassa. Joku kauhisteli aiemmin blogilempinimeä Pottu, mutta se ei taida olla ollenkaan kamala verrattuna loman aikana käytetyille lempinimille. Vai miltä kuulostavat Kynttyrä, Lölliäinen ja Löhnis?

Ulkona tuli oltua valitettavan vähän. Laskettelureissu vesittyi kirjaimellisesti, kun taivaalta plörisi räntää. Luistelu jäi väliin ihan oman laiskuuden takia. Käytiin me sentään mökillä uudenvuodensaunassa, joten lumessa tuli rämmittyä edes vähän.



Ihanat ystävät kävivät moikkaamassa pitkien matkojenkin takaa. Oli jotenkin niin leppoista ja rauhallista. Ja pimeää. Vasta viimeisinä päivinä alkoi ahdistaa. Kotiin oli kiva lähteä, mutta kotoa ei ollut kiva lähteä.

Kotiinpaluu sujui todella mutkattomasti. Oltiin viimeinen yö lentokenttä-Hiltonissa, eikä siellä tarvinnut nukkua perhepedissä (ei mulla mitään niitä vastaan ole, en vain ole tottunut). Lennot olivat ajallaan, ja Amsterdamissa meitä vauvaperheitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia. Ei kuulemma tarvinnut jonottaa. Haloo, Kansas City? ;) Pelkäsin vähän Atlantin ylitystä tähän suuntaan; lennettiinhän päiväsaikaan, joten ei voinut olettaa, että kersa nukkuisi koko matkan. Ei nukkunutkaan, mutta oli silti hyvin tyytyväinen. Voi että olin ylpeä meidän pikkumatkaajasta!


Kansas Cityssä kaikki laukut löytyivät hihnalta, ja kyyti hotellin parkkipaikallekin tuli nopeasti. Päästiin autolle, joka ei sitten käynnistynytkään. Akku (eilen selvisi, että ihan aito ja alkuperäinen vm. 2004) oli tyhjä. S yritti starttailla kiesiä ja kysyi minulta hyvin rauhallisesti, mitäs nyt tehdään. Vastasin yhtä rauhallisesti, että työnnetään käyntiin. Niin me työnnettiinkin! Auton kääntely oli hieman haasteellista ohjaustehostimen puuttuessa ja käsien ollessa jo valmiiksi vatkulia vauvan pomputtamisen ja kanniskelun jäljiltä, mutta niin me vain päästiin tien päälle.

Kotona odotti hirveästi pyörivä koiranpylly ja samaisesta pyllystä ympäri taloa ilmestyneet ripulijaskat. Siltikin oli kiva olla kotona.

Reissusta jäi todella mukavat muistot. Samaan syssyyn mieleen tunkeutui myös haikeus ja ehkä hienoinen syyllisyyskin. Oli ihan kamalaa viedä isovanhemmilta lapsenlapsi tänne näin kauas, mutta onneksi nuo minun vanhemmat ovat suhteellisen järkevää porukkaa ja osaavat käsitellä tämän asian niin hyvin, kuin se nyt ylipäätään on mahdollista käsitellä.

Elämä ei ole reilua, mutta se on laiffii.

13 kommenttia:

  1. Laiffiahan se on ja joskus jakautuu fifti-siksti. Ikävähän meille vanhuksille jäi, mutta se on vähän kuin chilin syönti - koskee aikansa, mutta ei vahingoita.

    VastaaPoista
  2. Amsterdamin kenttä on kyllä kätevä ton "jononohimenetelmän" johdosta. Muutenkin tosi selkeä ja toimiva,tykkään. Mutta KLM voisi tehdä parannuksen tossa baby basin asiassa. Meille on käynyt sama juttu Usan matkalla, eikä naurattanut. Samoin jo etukäteen tilattu baby meal ei ollutkaan koneessa eikä oltu varauduttu siihen. En kyllä tiedä matkustitteko edes KLM:llä.. No seikkailumielellä ja pitkällä pinnalla siitä selviää

    Saara

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lennettiin KLM:lllä. Tai no Deltalla Atlantin yli molempiin suuntiin ja tietty nää USA:n sisäiset lennot. KLM:llä oli sentäs edes vauvalle turvavyö ja pelastusliivi, Deltalla ei mitään. :D Mutta kuten sanoit, seikkailumieltä ja varapinnaa kannattaa pakata mukaan! Taidan kyllä silti pistää palautetta Deltalle/Kansas Cityn lentokenttähenkilökunnalle. Sään takia myöhästymiset nyt vielä sulattaa, kun niille ei voi yhtään mitään, mutta tuommoinen osaamattomuus ja itse järjestetty kaaos ei enää niin helposti menekään nielusta alas. Monesti tulee semmoinen olo, että tämmöiset jutut on omaa syytä, mutta oltiin kentällä yli neljä tuntia ennen kuin meidän lento lähti, eikä me olla möllötetty missään väärässä jonossa, vaan meidät tosiaan ohjattiin siihen kerta toisensa jälkeen. Ehkäpä meitä oltaisiin autettu nopeammin, jos vauva olisi saanut ihan älyttömät raivarit, mutta tyyppi oli hyvin tyytyväinen koko ajan. Seuraavan kerran nipistän. ;)

      Ai niin, hotellissa respan kaveri totesi viileästi, että siellä huoneessa on kyllä kaksi täysikokoista sänkyä, vauvan voi laittaa toiseen niistä. Haha!

      Poista
  3. Onpa teillä viisas typy, kun näin pienestä ymmärtää, miten matkustaminen on kaikille mukavinta! <3 Viisaampi kuin KC:n lentokenttähenkilökunta, jopa... Onneksi paluumatka meni paremmin, oli varmaan vähän helpompi kohdata se Alkuperäinen Akku kentällä.

    Hyvin tiivistetty elämä tällä pallolla viimeisessä lauseessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, tosiaan, vauvakin olisi varmaan osannut hoitaa järjestelyt lähtökentällä pikkuisen paremmin. ;)

      Matti Nykäseltä löytyy niin syvällisiä mietteitä! :D

      Poista
  4. Huh, kyllä tää Amerikan meininki on ihan omaa luokkaansa :-)! Meilläkin on kerran ollut järkky Suomeen lähtö dallasista ku koneet toisensa jälkeen rikkoontuivat ym. Meitä oli 5 henkeä ja 10 matkalaukkua... Mut perille päästiin kuitenkin aikanaan :-)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, on varmasti ollut melko jännät paikat! Onneksi suurin osa matkoista on tupannut menemään melko kivuttomasti. :)

      Poista
  5. Tiiän hyvin tunteen, että toiseen kotiin on kiva palata, mut toisesta kotoa (ja siihen liittyvien ihmisten luota) ei oo kiva lähteä. Ajoittain aika haastavaa, vaikka omalla kohalla puhutaan ihan Suomen rajojen sisällä pysymisestä eli aivan naurettavasta välimatkasta verrattuna teiän vastaavaan. Nostan hattua, että jaksatte suhtautua asiaan noin hienosti ja järkevästi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No etpä sinäkään taida ihan päiväseltään viitsiä lähteä etelän kodissa käymään, sen verran noita kilometrejä välissä on sielläkin. ;) Pakko kai tähän tilanteeseen on sopeutua. Muuten menisi pelkäksi kiukutteluksi koko elämä. :)

      Poista
    2. Juu en. :D Sen verran mä ahteriani arvostan, etten parin hassun etelä-päivän takia sitä auton penkissä jaksa suotta puuduttaa...

      Kiukuttelu ei pahemmin kannata, ku on ite saanu olla päättämässä missä asuu, mut ajoittainen pieni (ja välillä vähän isompi, heh!) harmistus on kai lähes väistämätöntä. Teleportti ois kova sana!

      Poista
  6. Nostan kaikkia maailmassa olemassa olevia hattuja sulle/teille! Mä olisin ihan varmasti seonnut ja löytänyt itseni jostain nurkasta sikiöasennossa tuon alkumatkan takia :D

    Ja ihania kuvia, voi miten nätti neiti! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, näin jälkikäteen vähän ihmetyttää itseäkin, miten zen sitä oli. ;) Kiitos! :)

      Poista