tiistai 11. tammikuuta 2011

Snow Day

Tulihan sitä vihdoinkin, lunta nimittäin! Tulikin sen verran reippaasti, että eilen suljettiin koulut ja telkkarissa ennustettiin maailmanloppua. Näytettiin kuvia matelevista autojonoista valtateillä ja tietysti nähtävillä oli myös materiaalia peräänajoista, penkkaan luisumisista ja niin edelleen. Ihmisiä kehotettiin pysymään poissa teiltä, jos se vain oli mahdollista.

Tämänaamuinen näkymä meidän makkarista. Eihän tuo lumimäärä mikään valtava ole, mutta kokeilepa itse ajella kesärenkailla jäisillä teillä...

Minullehan eilinen snow day oli mukavaa vaihtelua, sillä sain pitää miehekkeen kotona. Asutaan noin puolen tunnin ajomatkan päässä S:n työpaikasta, eikä sieltä osattu eilen sanoa, onko talo kiinni koko päivän vai vain muutaman tunnin aamusta. Mies on vaihtamassa tulevana perjantaina työpaikkaa, joten S päätti jättää puhelimen ja säätiedotusten kyttäämisen (ja mahdolliset peräänajot) eiliseltä väliin ja käyttää ansaitsemiaan lomatunteja sohvalla löhöilyyn ja kissan p*skan siivoiluun kokolattiamatolta.

Syy jälkimmäiseen harrasteeseen löytyy pienemmästä ja nuoremmasta kissasta, eli Professor Chaosista. Se on ollut pipinä viikon verran, vaihtelevalla vakavuudella. Matokuurin jälkeen maha on ollut vieläkin herkemmässä räjähdysalttiudessa, joten pet stain removeria ja talouspaperia on kulunut kiitettävä määrä. Onneksi nyt ollaan voiton puolella, ja hiekkalaatikolla käynti tuntuu taas kiinnostavan pikkumiestä.

Tällä viikolla saan olla huolesta (ja tästä jatkuvasta yskimisestä!) kipeänä myös Usvan vuoksi, tyttönen nimittäin leikataan perjantaina. Tiedän, että se on rutiinitoimenpide ja tiedän, että koira paranee äkkiä, mutta jo pelkkä ajatus kipuisesta pikkukoirasta kirpaisee.

Tänään palattiin taas normaaliin arkikokoonpanoon, kun S painui töihin ja minä jäin kaitsemaan eläintarhaa. Juuri tällä hetkellä porukassa ei ole paljoa kaitsemista, sillä Usva nukkuu minun jaloissa ja kissat raapimispuussaan. Vielä en kuitenkaan uskalla huokaista helpotuksesta, sillä elukat saivat eilen aikaan sellaisen karusellin, että heikompia (minua) heikotti.

Kuinka pahasti näistä kirjoituksista käy selville se, että olen täysin mökkihöperöitynyt?

*****

Fakta #87: Menetän hermoni liikenteessä melko helposti (road rage, anyone?), joten olen päättänyt pysytellä poissa lumisesta autosekamelskasta ja odottaa suosiolla lumen ja jään sulamista, ennen kuin hyppään taas rattiin arvostelemaan muita autoilijoita.

6 kommenttia:

  1. toi fakta.. same here! miehella on tosissaan aina tosi hauskaa kun on auton kyydissa kun ma ajan... mukamas aina kuulee jokaisen suomalaisen kirosanan mika on ikina keksitty siina hommassa, en ymmarra? :D

    VastaaPoista
  2. Road rage. <3 Mä varmaan tuun joskus ajamaan kolarin pelkästään siksi, että keskityn raivoamiseen ajamisen sijaan, oonhan ite aivan täydellinen kuski ja ne muut itsekkäitä hulluja. ;D

    VastaaPoista
  3. Sanni: :D Onneksi osataan tunnistaa nämä varmasti hyvin viehättävät puolet itsessämme... ;) Onpahan miehillä ainakin hauskaa!

    Bemary: No sepä se, kun kaikki muut on ihan tyhmiä, ja ite osais tehdä kaiken just oikein (enkä edes osais)! :P

    VastaaPoista
  4. Hei Anni!

    Piti tulla kiittämään sua sun blogista ja erityisesti vielä siitä sun vanhasta blogista...

    Nimittäin sieltä on nyt haettu voimia ja vertaistukea, kun elämä yhtäkkiä yllättikin ja kolmen kuukauden intensiivisen yhdessäolon jälkeen koitti ainakin puolen vuoden pituinen kaukoiluosuus. Täällä ikävöidään, kiristellään hampaita ja lasketaan päiviä. Muistat varmaan jotenkin etäisesti, miltä se tuntuu, vaikka toivottavasti yhteiselämä on kullannut muistoja...

    Niin että kiitos kirjoituksista, mitä en oo tainnu ennen sanoa, vaikka jo vanhan blogin aikoina musta tuli vakilukija. :)

    Tsemppiä sulle myös maahanmuuttoiloihin ja -haasteisiin. Ihanaa, että sulla on eläimiä seuraa pitämässä. :)

    VastaaPoista
  5. ... ja siis tarkennukseksi, että onneksi seuraavaan tapaamiseen ei nyt sentään ole puolta vuotta!

    VastaaPoista
  6. Iso kiitos sinulle komment(e)ista, tämmöinen vetää ihan hiljaiseksi. :)

    Yhteiselämä on onneksi kullannut muistoja, mutta eipä tarvitse kovin paljoa kaivella, kun voin hyvin samaistua nykyisiin tunnelmiisi. Ei tosin koskaan oltu yhdessä noin pitkää pätkää yhteen menoon, joten voin vain kuvitella, miten paljon enemmän eronhetki kirpaisee kolmen kuukauden yhdessäolon jälkeen kuin kahden viikon jälkeen, varsinkin jos se tulee yllättäen.

    Yritä jaksella, kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu! :)

    VastaaPoista